Uudestisyntyä ja/vai tulla uskoon

Lutheria mukaillakseni “perkelekin voi käydä kirkossa, mutta ei se hyödytä häntä.” Kukaan ei vanhurskaudu käymällä kirkossa, ihminen vanhurskautuu yksin uskon kautta Kristukseen. Uskova ihminen käy kirkossa, jossa Jumala sanan ja sakranenttien kautta varjelee hänen uskoaan.

Fil 4:7: “Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.”

Uskova ihminen ei ole velassa lihalle, niin etä hänen olisi käytävä lainalaisena sen puolesta kirkossa.

Room 8:12-14: “Niin me siis, veljet, olemme velassa, mutta emme lihalle, lihan mukaan elääksemme. Sillä jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman; mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää. Sillä kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia.”

Näin me uskovat emme enää ole orjia, vaan vapaita armolapsia, joita Henki kuljettaa.

Löysin vielä Tunnustuskirjoista hyvän kohdan siihen, miksi uskovat käyvät jumalanpalveluksissa.

Niin on myös kirkossa asetettu Herran ehtoollinen, jotta muistellessamme Kristuksen lupauksia, joista tämä merkki meitä muistuttaa, itse vahvistuisimme uskossa, tunnustaisimme toisille uskoamme ja julistaisimme Kristuksen hyviä tekoja niin kuin Paavali sanoo: (1. Kor. 11:26) “Niin usein kuin te sen teette, te julistatte Herran kuolemaa” jne. Vastustajamme kuitenkin väittävät, että messu tehtynä tekona vanhurskauttaa ja poistaa syyllisyyden ja rangaistuksenalaisuuden niiltä, joiden hyväksi se toimitetaan.

Tunnustuskirjat, s. 118.

Ei messu ole lakia, mutta keskeinen osa kristinuskon todellisuutta.

Hepr.10

1 Sillä koska laissa on vain tulevan hyvän varjo, ei itse asiain olemusta, ei se koskaan voi samoilla jokavuotisilla uhreilla, joita he alinomaa kantavat esiin, tehdä niiden tuojia täydellisiksi.
2 Sillä eikö muutoin olisi lakattu niitä uhraamasta, koska näillä, jotka jumalanpalvelustaan toimittavat, kerran puhdistettuina, ei enää olisi ollut mitään tuntoa synneistä?
3 Mutta niissä on jokavuotinen muistutus synneistä.
4 Sillä mahdotonta on, että härkäin ja kauristen veri voi ottaa pois syntejä.
5 Sentähden hän maailmaan tullessaan sanoo: “Uhria ja antia sinä et tahtonut, mutta ruumiin sinä minulle valmistit;
6 polttouhreihin ja syntiuhreihin sinä et mielistynyt.
7 Silloin minä sanoin: ‘Katso, minä tulen-kirjakääröön on minusta kirjoitettu-tekemään sinun tahtosi, Jumala’.”
8 Kun hän ensin sanoo: “Uhreja ja anteja ja polttouhreja ja syntiuhreja sinä et tahtonut etkä niihin mielistynyt”, vaikka niitä lain mukaan uhrataankin,
9 sanoo hän sitten: “Katso, minä tulen tekemään sinun tahtosi”. Hän poistaa ensimmäisen, pystyttääkseen toisen.
10 Ja tämän tahdon perusteella me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan.
11 Ja kaikki papit seisovat päivä päivältä palvelustaan toimittamassa ja usein uhraamassa, aina samoja uhreja, jotka eivät ikinä voi syntejä poistaa;
12 mutta tämä on, uhrattuaan yhden ainoan uhrin syntien edestä, ainiaaksi istuutunut Jumalan oikealle puolelle,
13 ja odottaa nyt vain, kunnes hänen vihollisensa pannaan hänen jalkojensa astinlaudaksi.
14 Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään.
15 Todistaahan sen meille myös Pyhä Henki; sillä sanottuaan:
16 “Tämä on se liitto, jonka minä näiden päivien jälkeen teen heidän kanssaan”, sanoo Herra: “Minä panen lakini heidän sydämiinsä ja kirjoitan ne heidän mieleensä”;
17 ja: “heidän syntejänsä ja laittomuuksiansa en minä enää muista”.
18 Mutta missä nämä ovat anteeksi annetut, siinä ei uhria synnin edestä enää tarvita.
19 Koska meillä siis, veljet, on luja luottamus siihen, että meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkeinpyhimpään,
20 jonka pääsyn hän on vihkinyt meille uudeksi ja eläväksi tieksi, joka käy esiripun, se on hänen lihansa, kautta,
21 ja koska meillä on “suuri pappi, Jumalan huoneen haltija”,
22 niin käykäämme esiin totisella sydämellä, täydessä uskon varmuudessa, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä;
23 pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen;
24 ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin;
25 Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.
26 Sillä jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä,
27 vaan hirmuinen tuomion odotus ja tulen kiivaus, joka on kuluttava vastustajat.
28 Joka hylkää Mooseksen lain, sen pitää armotta kahden tai kolmen todistajan todistuksen nojalla kuoleman:
29 kuinka paljoa ankaramman rangaistuksen luulettekaan sen ansaitsevan, joka tallaa jalkoihinsa Jumalan Pojan ja pitää epäpyhänä liiton veren, jossa hänet on pyhitetty, ja pilkkaa armon Henkeä!
30 Sillä me tunnemme hänet, joka on sanonut: “Minun on kosto, minä olen maksava”; ja vielä: “Herra on tuomitseva kansansa”.
31 Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin.
32 Mutta muistakaa entisiä päiviä, jolloin te, valistetuiksi tultuanne, kestitte monet kärsimysten kilvoitukset,
33 kun te toisaalta olitte häväistysten ja ahdistusten alaisina, kaikkien katseltavina, toisaalta taas tulitte niiden osaveljiksi, joiden kävi samalla tavalla.
34 Sillä vankien kanssa te olette kärsineet ja ilolla pitäneet hyvänänne omaisuutenne ryöstön, tietäen, että teillä on parempi tavara, joka pysyy.
35 Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri.
36 Sillä te tarvitsette kestäväisyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on.
37 Sillä “vähän, aivan vähän aikaa vielä, niin tulee hän, joka tuleva on, eikä viivyttele;
38 mutta minun vanhurskaani on elävä uskosta, ja jos hän vetäytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen”.
39 Mutta me emme ole niitä, jotka vetäytyvät pois omaksi kadotuksekseen, vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi.

kuvaa aluksi juutalaista jatkuvaa uhritoimitusta, josta sanotaan:

kaikki papit seisovat päivä päivältä palvelustaan toimittamassa ja usein uhraamassa, aina samoja uhreja, jotka eivät ikinä voi syntejä poistaa;

Sitten siirrytään uuden liiton ytimeen:

Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään.

Seuraa kehotus:

Koska meillä siis, veljet, on luja luottamus siihen, että meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkeinpyhimpään,…käykäämme esiin totisella sydämellä, täydessä uskon varmuudessa, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä;

Ja lisää konkretiaa:

Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän

Lopussa aikamoinen jysäys:

Mutta me emme ole niitä, jotka vetäytyvät pois omaksi kadotuksekseen, vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi

Nähdäkseni tämä Raamatun luku liittää uskossa pysymisen vahvasti messuun. Seurakunnankokous tarkoittanee asiayhteyden eli vanhan ja uuden liiton kuvauksen perusteella nimenomaan jumalanpalvelusta, ei mitä tahansa kokousta.
Tiedämmehän että Kristus on sanassa ja sakramenteissa tavattavissa.
Lisäksi yksin jääminen, ja jonkun muun meille mieleisen tekosyyn perusteella eristäytyminen on jo inhimillisen järjen mukaan altistamassa ihmistä omien mieliajatustensa ja ehkä katkeruutensa ja luontaisen erakkoutensa (that is me!) vankeuteen.

Summa: Kuten edellä on keskusteltu, ei lainomaisesti käsitetty messuvaatimus ole hyvä juttu. Mutta periaatteessa mielestäni Jumalan sana tuollaiseen “uhkaukseen” voi paimenen johdattaa. Myönteisesti käsitettynä ajattelen, että kun pappi sanoo “tulkaa ny hyvät ihmiset messuun, niin säilytte uskossa!”, se on osoitus huolenpidosta ja Raamatun sanan noudattamisesta.

Jumalallehan on mahdollista synnyttää usko missä tahansa. Samoin hän voi pelastaa erakon jne.
Inkeriläisistä taisi olla se kertomus, että neuvostovainoissa piilotetut yksittäiset Raamatun sivut (kirjaa ei voinut säilyttää kokonaisena) olivat suuria aarteita. Niitä ryppyisiä papereita luettiin suurella hartaudella salaa.
Tälläkin hetkellä miljoonat elävät uskoaan vainoissa salaa ympäri maailman. Ei ole mahdollista kokoontua.
Meillä on vielä lupa julkisesti kutsua ja kokoontua seurakuntana messuun. Miksemme hakisi voimaa ja elämän evästä yhdessä sieltä missä sitä on?

Joskus on aika tragikoomistakin kun seurakunta tai yhteisö tuntuu toimivan ajatuksella “Meillä on nyt tämmönen messu tässä, ja kivaa se on. Ei tänne kuitenkaan tarvitse tulla, voihan sitä muutenkin Jumalan kohdata” jne.
Heprealaiskirjeen aikaan kuitenkin elettiin jo lopun tunnelmissa, ja hätä oli siitä, että porukka pysyy koossa vaikeina aikoina. Eikö suuremmalla syyllä nyt ja tänään?

4 tykkäystä

Mielestäni ei. Siinähän lukee, että me olemme niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi, ja vetäytymisessä viitataan syntiin, kuten seuraavasta jakeesta ilmenee. Hebrealaiskirjekin painottaa armoa ja uskoa, myös noissa tiukimmissa luvuissa.

“Minun vanhurskaani on elävä uskosta, ja jos hän vetäytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen. Mutta me emme ole niitä, jotka vetäytyvät pois omaksi kadotuksekseen, vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi.” (Heb 10:38-39)

Pikemminkin tuo vetäytyminen liittyy tähän kirjeessä aiemmin esillä olleeseen asiaan:

“Katsokaa, veljet, ettei vain kenelläkään teistä ole paha, epäuskoinen sydän, niin että hän luopuu elävästä Jumalasta, vaan kehottakaa toisianne joka päivä, niin kauan kuin sanotaan: “tänä päivänä”, ettei teistä kukaan synnin pettämänä paatuisi; sillä me olemme tulleet osallisiksi Kristuksesta, kunhan vain pysymme luottamuksessa, joka meillä alussa oli, vahvoina loppuun asti.” (Heb 3:12-14)

Tuon perusteella kehotus seurakunnankokouksiin osallistumiseen on perusteltua, sillä kuinka voisimme muuten kehottaa toisiamme? Nyt virtuaaliyhteyksien aikana asia ei ehkä ole yhtä tärkeä. :slightly_smiling_face:

Minun on vaikea uskoa, että alkuseurakunnalla oli liturgioita ja messuja. Ymmärrän silti, että yksinkertainen uskovien yhteys on käytännön syistä vähitellen kehittynyt jumalanpalveluselämäksi.

Ilman muuta jumalanpalvelus ja ehtoollinen kuuluvat alkuseurakunnan kokouksiin.
Asiayhteys on juutalainen kultti, tuo uhriajatus. Kristityt säilyttivät vanhasta liitosta psalmit keskeisenä osana omaa jumalanpalvelustaan. Ne vain ymmärrettiin Kristuksen kautta uusin silmin. Uhria ei enää tarvittu, koska Kristus. Mutta ehtoollinen oli Jeesuksen aseutuksen mukaan uusi keskus, ja siihen liittyi myös kiitosuhri.
Raamatussa on kaikki oleellinen mitä nykyisinkin messuihin sisältyy. Jopa hymnit, liturgian osat.

2 tykkäystä

Joo toki, minusta sanat “messu” ja “liturgia” ovat vain hieman epämääräisiä, mutta ne tosiaan viittaavat ehtoollisen viettoon. Itse miellän ne enemmän kansankielisesti ja niistä tulee mieleeni erityiset ja jokseenkin jäykät jumalanpalveluskaavat. Mutta eipä minulla ole syytä moittia vanhojen kirkkojen erilaisia tapoja ja käytäntöjä. Enemmän vierastan villiä hulinameininkiä, en havaitse sellaisessa minkäänlaista pyhyyttä.

Liturgia kyllä sinänsä viittaa määrämuotoiseen jumalanpalvelukseen kiinteine osioineen. Tosi monet niistä osioista ovat kuitenkin hirmuisen vanhaa alkuperää - käsittääkseni vanhimmat viitteet jumalanpalveluskaavan olemassaolosta ovat 100-luvulta, ja jopa sanasta sanaan samoja tekstejä käytetään nykyäänkin.

Ja toisekseen: oikeasti vapailla suunnillakin on jumalanpalveluskaava, vaikka sitä ei sanota sellaiseksi. Olen hieman huvittuneesti kiinnittänyt huomiota siihen, miten mieheni seurakunnassa Vapaakirkolla jumalanpalveluksen osat tapahtuvat aina täsmälleen samassa järjestyksessä hyvin pienin muutoksin. Jopa siihen on “kaava”, missä vaiheessa alun ylistysosiota tulee nopea ja missä vaiheessa hidas kappale… Ehtoollisrukous on sinänsä vapaamuotoinen, mutta käsittelee aina suurinpiirtein samoja asioita. Jne.

2 tykkäystä

1.Kor.14:40 Mutta kaikki tapahtukoon säädyllisesti ja järjestyksessä.

Olen yhdessä murtanut leipää ja juonut mehua tai viiniä sen kanssa. Leipänä on ollut cream crackereitä ja juomaan on vähän mehua laitettu mauksi. Muuta ei ollut saatavilla. Se oli olosuhteitten pakosta muodostunut kaavaksi, mutta huvittuneisuutta se ei aiheuttanut.

Kyllä kaikki, mitä Jumalan Seurakunnan yhteydessä toimitettiin oli “saman” toistoa. Sillä Henki on se, mikä eläväksi tekee.

Huvittuneisuus tässä yhteydessä liittyi siihen, että vapaissa suunnissa usein paheksutaan luterilaisten “kaavamaisia” jumalanpalveluksia. Omissa tilaisuuksissa on silti ihan yhtä lailla täsmällinen järjestys. Pidän sitä ihan hyvänä, että on järjestys.

1 tykkäys

Monet luterilaiset jumalanpalvelukset ovat olleet käytännössä aika epäsosiaalisia siinä mielessä, että on istuttu omilla paikoillaan, kuunneltu vain pappia, osallistuttu liturgiaan vihkosen kautta ja laulettu virsiä kirjasta. Sama onnistuu kotona radion ääressä. Ehtoollinen ei onnistu kotona, mutta ehtoollinen on varmaan useimmille aika vuorovaikutukseton. Korostus on jumalasuhteessa, ei suhteessa muihin ihmisiin, paitsi ajatuksissa, kun esim. rukoillaan ihmisten puolesta, mikä onnistuu kotonakin.

Jos on skitsoidi kristitty, voi olla suuri haaste pakottaa itsensä sosiaalisiin suhteisiin muiden kristittyjen kanssa. Ulospäin suuntautuneen tai ihmissuhteista paljon energiaa saavan kristityn on luonnostaan huomattavasti helpompi mennä seurakunnan tilaisuuksiin, olla mukana kokouksissa, yhteisessä puuhastelussa jne. Kun nimenomaan tällainen ihminen kokee iloa sosiaalisissa suhteissa, en näkisi, että se olisi selvä merkki pyhityksestä tai Hengessä vaeltamisesta. Mutta jos skitsoidi kristitty iloitsisi porukassa ja olisi aina innokkaana menemässä muiden joukkoon sosiaaliseen kanssakäymiseen, se olisi poikkeuksellista.

Tässä on sama tilanne kuin mitä Jaakob 1:23,24 kuvailee. Unohdetaan, sotketaan mitä missäkin lukee.

Eli ei perusta uskoaan, tekemisiään ja sanomisiaan Täydelliseen Lakiin. Se mitä ilm. Luther sanoo olevan vastustajien väittämiä onkin oma opetus. Tämä on sitten tuon tunnustuskirjaan kirjoittamisen jälkeen käytännössä ja opetuksessa todistettu meidän päiväämme asti, omaksi opetukseksi, mm. Mailis Janatuisen toistuvissa opetusvideoissa, jotka hän päättää, " menkää sunnuntaina messuun ja syökää ja juokaa syntinne pois ja alottakaa viikko puhtaalta pöydältä".

Mailis Janatuinen ei varmaankaan vakaana luterilaisena tarkoita että ehtoollisella käynti itsessään vapauttaa kaikesta pahasta. Ehtoollinen vastaanotetaan uskolla ja se tarkoittaa jatkuvaa parannuksen tekoa, ei lupaa tehdä samaa virhettä uudestaan.

D

1 tykkäys

Janatuinen edustaa vakaata luterilaista opetusta ja tietää mitä tarkoittaa. Olen asian hänelle ilmaissut, eikä hän ole kannastaan luopunut, niinkuin ei luterilaisuuskaan. Kerran voi jokainen hairahtua, mutta ei toistuvasti.

Luterilaisuus ei todennäköisesti luovu kannastaan sinun ilmaisujesi perusteella. Meillä on Raamattu, vanhan kirkon tunnustukset ja Tunnustuskirjat joista oppimme löytyy.

Luterilainen kanta on, että ehtoollinen otetaan vastaan uskolla. Se ei ole anteeksiantamisen automaatti, jonka jälkeen voi jatkaa syntistä elämäänsä samalla tavalla. Sinuna keskittyisin helluntailaisuuden sakramenttioppiin, jos siinä on jotain mihin keskittyä.

D

4 tykkäystä

Tuommoisista sanamuotoiluista minulle syntyy mielikuva, että monet uskovat, jotkut luterilaisetkin, elävät jatkuvassa riittämättömyyden tunteessa. Minä ajattelen niin, että ehtoollinen vahvistaa uskoa ja muistuttaa ja vakuuttaa riemullisesta osallisuudesta Kristukseen.

Oka viittasi Tunnustuskirjoihin ja sanoin vain lyhyesti mitä tunnustuskirjat sanovat ehtoollisesta. Ehtoollinen ei kannusta antinomismiin. Pastoraalisessa kontekstissa sanoisin asian toisin, mutta sisältö ei muuttuisi.

D

2 tykkäystä

Sanoisin, että kristinusko kokonaisuudessaan ei kannusta laittomuuteen vaan tekemään sitä mikä on Jumalan silmissä oikein. Toivottavasti ei kuulosta saivartelulta, koska itse vihaan saivartelua saivartelun vuoksi; minulla on vain tapana käyttää ajattelussani systemaattisen teologian hienoinstrumentteja kyetäkseni erottamaan ja ilmaisemaan asioita tavalla joka omasta mielestäni tavoittaa asian ytimen. No ei tässä niitä hienoinstrumentteja ole näkyvillä, mutta tämä kuvaa systemaattisen teologian käsitteiden tarkkuusvaatimusta. Ja yhteistyössä eksegetiikan kanssa tulkinnat kalibroituvat mielestäni hyvällä tavalla kohdalleen.

Olen systemaatikko. Viestini oli kommentti okalle ja se tulisi lukea siinä kontekstissa. Ei systemaattisena esityksenä.

D

Kyllä armon evankeliumin ja antinomismin eli suomeksi sanoen kai välinpitämättömyyden (suhteessa Jumalan tahdon mukaiseen elämään) rajanveto on taitolaji.
On inhimillisesti ymmärrettävää, että armonvälineen luonteen voi ymmärtää väärin. :wink:
Siksi siitä pitää opettaa aina uudelleen, eikä luottaa ylimalkaisesti kristittyjen kykyyn erotella asioita.

Kasteen armo ja ehtoollisen lahja (Kristuksen ruumis ja veri!) ovat samalla tavalla olleet - ehkä aivan kristinuskon alusta alkaen - mahdollisia vääristää luvaksi köllötellä omassa lätäkössä.

Niiden upeaa sanomaa ja todellista lahjaa ei pidä silti vähätellä. Jokapäiväiseen parannukseen eli uudistumiseen ja Jumalan yhteydessä elämiseen kehottavat kaikki oikein opettavat kirkot. Niin myös me, Lutherin Vähän katekismuksen oppilaat.

1 tykkäys

Laitan nyt minäkin lusikkani soppaan ja otan pätkän Tunnustuskirjoista joka selvittää hyvin sen miten sakramentteja käytetään oikein.

Tärkeämpää on ymmärtää, millä tavoin sakramentteja on käytettävä. Tässä kohden me tuomitsemme skolastisten opettajien koko joukon, he kun selittävät, että sakramentit tuottavat armon sille, joka ei pane vastaan, pelkästään sen nojalla, että ne toimitetaan, ilman niiden hyväksikäyttäjän oikeaa mielentilaa. On kerta kaikkiaan juutalainen ajatus, että meidät vanhurskautetaan ulkonaisen jumalanpalvelustoimituksen voimasta ilman sydämen oikeaa mielentilaa, nimittäin uskoa. Silti tätä jumalatonta ja turmiollista käsitystä opetetaan kaikella arvovallalla koko paavikunnassa. Paavali torjuu tämän ja opettaa, ettei Aabrahamia vanhurskautettu ympärileikkauksella vaan että ympärileikkaus oli uskon harjoittamiseksi annettu merkki. Samoin mekin opetamme, että sakramenttien oikeaan käyttöön kuuluu lisäksi usko niihin liittyviin lupauksiin; usko ottaa vastaan sen, mitä on luvattu ja mitä juuri sakramentissa tarjotaan. Tämä ajatustapa on selkeä ja täysin varma. Lupauksesta ei ole mitään hyötyä, jollei sitä oteta vastaan uskolla. Sakramentit taas ovat lupausten merkkejä. Niitä hyväksi käytettäessä täytyy siis myös uskon olla mukana sillä tavoin, että jos joku nauttii Herran ehtoollista, hän nauttii sitä uskossa. Koska se on Kristuksen selkeiden sanojen mukaan uuden liiton sakramentti, tulee ehtoollisen nauttijan olla varma siitä, että hänelle annetaan lahjaksi se, mitä uudessa liitossa on luvattu, nimittäin syntien anteeksiantamus. Tämän hän ottakoon uskossa vastaan, rohkaiskoon arkaa omaatuntoaan ja olkoon selvillä siitä, etteivät nämä todisteet petä, vaan ovat yhtä varmoja kuin jos Jumala uuden ihmeen tehden taivaasta käsin lupaisi tahtovansa antaa anteeksi. Mutta mitä hyötyä olisi ihmeistä ja lupauksista sille, joka ei usko? Me puhumme tässä omakohtaisesta uskosta, joka uskoo ihmistä itseään koskevaan lupaukseen. Emme siis puhu siitä, että joku vain yleisesti uskoo Jumalan olemassaoloon, vaan siitä uskosta, joka uskoo, että syntien anteeksiantamus on hänelle tarjolla. Tästä sakramentin käytöstä saavat lohdutusta hurskaat ja arat sielut.

Ev. Lut. Tunnustuskirjat, s. 187-188.

@tortoise n mainitsema antinomismi on seurauksena jos sakramentteja ei käsitetä anteeksiantamuksen välineinä, vaan suorituksina, jotka tuottavat armon kunhan ne vain toimitetaan.

Hepr 11:6: “Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät.”