C.S. Lewisiä ei mainita Raamatussa, joten asiaa on hankala perustella.
En ylipäätään tosin ottanut kantaa C.S. Lewisiin henkilönä. Puhuin yleensä protestanttisesta pyhyyskäsityksestä. Nähdäkseni ketään ei suuremmin edes kiinnosta pyhyys, vaan dogmatiikka ja kirkkohistoriallinen vaikuttavuus. Lähimpänä pyhyyttä on ehkä hellarien todistuspuheenvuorot, mutta nehän on sitä kamalaa synergismiä.
Olen tavattoman iloinen vastauksestasi klassisen kristinuskon ekumeenisessa hengessä reliikkien raamatullisuudesta ja apostolisuudesta. Minusta on tavattoman mielenkiintoista rakentua dogmaattisesti ja kirkkohistoriallisesti reliikeistä, vaikka en niistä mitään ymmärräkään. Käsittääkseni kaikkia pyhiä ei mainita Raamatussa, kuten googlaamalla löytämääni Suomen Pyhää Henrikkiä. Maamme kuuluisin reliikki on Pyhän Henrikin värttinäluu.
Pyhän Henrikin reliikki, värttinäluu, Pyhän Henrikin kirkon alttarilla Helsingissä. Lehtikuva
Oletko kuullut ilmiöstä, jota kutsutaan haudasta ammentamiseksi? Alla olevassa videossa Ben Fizgerald on Bethelin opiskelijajoukon kanssa Smith Wigglesworthin (1859-1947) haudalla ammentamassa Wigglesworthin luista voitelua. Saarnaaja Smith Wigglesworth oli ammatiltaan putkimies, joka tuskin osasi lukea, mutta hänellä oli valtava Pyhän Hengen voitelu ajaen Jeesuksen nimessä ihmisistä ulos demoneja, jonka kokouksissa myös Herra paransi sairaita ja hänen toimintansa kautta tuli valtava herätys.
Eipä kai, kun viimeisimmät on kanonisoitu tänä vuonna.
Kaikki se, mitä Kirjoitukset ei opeta, on ulkopuolelta Kirjoitusten. Tällaiset ‘portaalit’ ovat inhimillisen mielen maailmankaikkeuden tavoittelua. Meidän mielikuvituksemme saa oitis ‘apua’ alhaalta ja ilmiöt ja tuntemukset pukeutuvat valkeuden enkeleiksi, vaikka ovat pimeyden voimia. Siksi Jeesus kehotti valvomaan.
Tuo on aivan totta, sillä Jeesus ja pyhä Paavali käskemällä käskevät meitä kristittyjä valvomaan ja varoittamalla varoittavat pitäytymään vain siihen, mitä on Kirjoitettu Pyhän Hengen voimassa ja johdatuksessa pyhien profeettojen ja apostoleiden kautta klassisen kristinuskon pyhään Kirjaan Raamattuun, jottei kukaan johda meitä harhaan reliikkien ollessa tärkeässä osassa klassista kristinuskoa (Matt. 24: 4 ; Mark. 13: 37; 1.Kor. 16: 13).
Nuo kohdat ovat selkeitä ja toistuu UT:n kirjoituksissa, joka mielestäni tarkoittaa, että asiaan pitää kiinnittää erityistä huomiota.
Harhautukset alkavat lievinä ilmiöinä ja ovat kääritty miellyttävään kuoreen.
Helluntaiherätyksiin eri puolilla maailmaa on aina yrittänyt tunkeutua erilaisia epäraamatullisia ilmiöitä. Minulla oli olosuhteitten pakosta tilaisuus seurata nk. Torontolaisuuden nousua, ensin Pohjois-Amerikassa ja sitten UK:ssa ja Italia/Sveitsissä. Kaikkialla sen vaikutus oli kielteinen, uskovien yhteyttä hajottava. Nk. Herzogin ilmiön alkaessa, keskustelin pitkään järjestäjäkomitean johdon kanssa. Muistan kuinka muuten arvostamani entinen Saalemin saarnaaja sanoi, kuinka hänen hengellinen elämä sai uuden käänteen tai potkun, kun v. 95 Torontolaisuutta alettiin ajaa herätysliikkeisiin. Siihen sitten joku sanoi, että sinulle se oli uutta potkua, mutta seurakuntasi kohtasi monen vuoden tappiollisen ajan.
Niin hyvä kuin pahakin on tultava ilmeiseksi, eli siihen asti annettava ko. ‘kukan’ kukkia.
Lyhyesti tietoa grave soaking -ilmiöstä:
Question: “What is grave sucking / grave soaking / mantle grabbing?”
Answer: Grave sucking, also known as grave soaking or mantle grabbing, is the act of lying across the physical grave of a deceased preacher or evangelist for the purpose of “pulling out” the power of the Holy Spirit, a power that was purportedly “trapped” within the body upon the person’s death. The aberrant practice of grave sucking was initiated within the Charismatic movement and Word of Faith teachings, which are an amalgamation of orthodox Christianity and mysticism. Videos and images across the internet show grave suckers kneeling at or lying across the grave plots or gravestones of famous figures such as C. S. Lewis, John Calvin, or Charles Finney in hopes of “grabbing” the abandoned spiritual mantle or “soaking up” an anointing like a sponge.
Grave sucking or mantle grabbing is based upon the idea that the spiritual calling of an individual who has died may be reclaimed and used by another person. The theory is that God uses the Holy Spirit to “anoint” certain believers with a specific purpose, such as healing or prophecy, but, when the person dies, God’s work is thwarted. Thus, the Holy Spirit is “wasted,” lying upon the bones and unable to continue the calling. Unrecovered anointing is apparently available to anyone who would physically come and claim it. This superstitious practice is blatantly unbiblical, spiritually dangerous, and tremendously misleading for uninformed believers.
What is grave sucking / grave soaking / mantle grabbing? | GotQuestions.org
Pastori Benny Hinniä muistan monen Suomen Siionissa arvostelleen siitä, kun hän kävi aikoinaan Kathryn Kuhlmanin haudalla ammentamassa voimaa. Vasta vähän aikaa sitten sain tietää, että pastori Hinn on hakenut voitelua myös toisen naisevankelistan haudalta:
“Nuo kohdat ovat selkeitä ja toistuu UT:n kirjoituksissa, joka mielestäni tarkoittaa, että asiaan pitää kiinnittää erityistä huomiota. Harhautukset alkavat lievinä ilmiöinä ja ovat kääritty miellyttävään kuoreen. Helluntaiherätyksiin eri puolilla maailmaa on aina yrittänyt tunkeutua erilaisia epäraamatullisia ilmiöitä. Minulla oli olosuhteitten pakosta tilaisuus seurata nk. Torontolaisuuden nousua, ensin Pohjois-Amerikassa ja sitten UK:ssa ja Italia/Sveitsissä. Kaikkialla sen vaikutus oli kielteinen, uskovien yhteyttä hajottava. Nk. Herzogin ilmiön alkaessa, keskustelin pitkään järjestäjäkomitean johdon kanssa. Muistan kuinka muuten arvostamani entinen Saalemin saarnaaja sanoi, kuinka hänen hengellinen elämä sai uuden käänteen tai potkun, kun v. 95 Torontolaisuutta alettiin ajaa herätysliikkeisiin. Siihen sitten joku sanoi, että sinulle se oli uutta potkua, mutta seurakuntasi kohtasi monen vuoden tappiollisen ajan. Niin hyvä kuin pahakin on tultava ilmeiseksi, eli siihen asti annettava ko. ‘kukan’ kukkia.” (oka)
Mielestäni helluntailiikkeen teologian näkökulmasta katsottaessa asia on varmaankin juuri noin, ja Suomen helluntaiherätyksen on nyt hyljättävä kaikki herzogilaiset ja torontolaiset harhat palaten uskon uudistuksessa alkaen helluntaiherätyksen juurista vuodelta 33 Jerusalemista Azuza - kadun herätykseen, joka oli kuin suoraan Apostolien teoista, joka lähtee rukosherätyksestä, joka janoaa Pyhän Hengen kastetta, jonka merkkinä on kielilläpuhuminen. Azuza - kadulla Hengen liekki tuli helluntain paloi, sairaat parantuivat kristityiksi kääntyneiden kiittäessä Jeesusta uusin kielin pahojen henkien paetessa Jeesuksen nimessä ja veressä. 
“Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa spitaalisia ja ajakaa pois pahoja henkiä.”
(Matt. 10: 8)
“Parantakaa kaupungin sairaat ja kertokaa kaikille: ‘Jumalan valtakunta on tullut teitä lähelle.’”
(Luuk. 10: 9)
“He tarttuvat käsin käärmeisiin, ja vaikka he juovat tappavaa myrkkyä, se ei vahingoita heitä. He panevat kätensä sairaiden päälle, ja nämä paranevat.”
(Mark. 16: 18)
“Kun sitten koitti helluntaipäivä, he olivat kaikki yhdessä koolla. Yhtäkkiä kuului taivaalta kohahdus, kuin olisi käynyt raju tuulenpuuska, ja se täytti koko sen talon, jossa he olivat. He näkivät tulenlieskoja, kuin kieliä, jotka jakautuivat ja laskeutuivat itse kunkin päälle. He tulivat täyteen Pyhää Henkeä ja alkoivat puhua eri kielillä sitä mitä Henki antoi heille puhuttavaksi.”
(Ap.t. 2: 1-4)
Reliikkien kunnioitus on jäänyt perin vieraaksi…P. Lisieuxin Teresan reliikit kiertelivät juuri Suomen katolisissa kirkoissa. Ihmettelen vähän, miksi…?!?
Jumala välittää armoaan monenlaisten asioiden kautta, ei vähäisimpänä pyhien reliikkien. Reliikkien kunnioittaminen ei taida yleensä kreikkalaiskatolilaisuudelle olla vierasta? Hyviä yleisesityksiä reliikeistä ja niiden kunnioituksesta löytyy varmasti monia sekä idästä että lännestä.
Niinpä. Eiköhän kreikkalaiskatoliset kunnioita reliikkejä siinä missä roomalaiskatoliset ja ortodoksit.
Ja kyllähän minä kävin aikoinani P. Henrikin katedraalissa kumartamassa Suomen Apostolin, pyhän piispa Henrikin reliikkiä, joka on lippaassa alttarissa.
Mutta siihen on tainnut tämä sortti jäädä…
En nyt tahdo moralisoida, vaan hämmentyä. Miksi ihmeessä liittyä katoliseen kirkkoon, jos pyhimyskultti ei innosta? Tyhmän ulkopuolisen korviin tämä kuulostaa samalta kuin Marttoihin liittyminen, vaikka ei ole kiinnostunut kodinhoidosta.
Marko Mäkinen: Pyhäinjäännökset. Valamon ja Lintulan luostarien reliikit, Valamon luostari 2014.
Ei toisaalta katolilaisen ole pakko pyhimyskultista loputtomasti intoillakaan – vääräksi jos katsoo, niin se olisi hankalaa, mutta eri ihmisiä puhuttelevat eri hartauden muodot eri tavoin. Kirkko pyörii joka tapauksessa lopulta Jumalan, ei pyhimyksien ympärillä – pyhimykset vain ovat yleisesti hyväksi katsottuja suunnannäyttäjiä. (Tämä kaikki varmaan suht. itsestäänselvää, mutta marttavertaus tässä särähti korvaan. :D)
Itselleni ja usealle tutulle oli Lisieuxin Pyhän Teresan reliikkien vierailu tärkeä hetki – ei vain, koska reliikkien kunnioitus ylipäätään tuntuu puhuttelevalta, vaan koska Teresa on erityisen tuttu ja läheinen pyhä. Kun ei ole ainakaan minulla mahdollisuuksia nyt mennä Lisieuxiin paikan päälle on todella hienoa, että reliikkien oli mahdollista käydä täällä Suomessakin. Mutta jos Teresa ei ole jollekulle tuttu ymmärrän, ettei vierailu herättänyt suuria tunteita. Toivon kuitenkin, että muiden innostukseen voi silloinkin suhtautua positiivisesti
Laittamattomasti sanottu! P. Teresa on kyllä sinänsä tuttu ja hänen muistelmansakin olen aikoinani englanniksi lukenut.
Pieni tie on viehättänytkin. Pyhiä kunnioitan ja esirukouksiakin pyydän - mutta reliikit ja niiden kunnioitus nyt vaan tuntuu vähän vieraalta…
Läheisiä ovat varsinkin Jumalanäiti ja P. Panteleimon Palkatta parantaja, P. Franciscus ja pyhittäjä Serafim Sarovilainen sekä autuas veli Charles…
Reliikki on materiaa joka on ennen sielun ja ruumiin eroa, jollain tässä määrittelemättömällä tasolla, samanlaista kuin Jeesuksen ylösnousemusruumis.
Materiaa joka on pyhittynyt.
Sielun ero ruumiista ei saa pyhyyttä jättämään ruumista, koska kristityn pyhyys on materiaa pyhittävää.
Reliikkien kunnioittamisen kristinuskoon tuoma konkretia on itselleni erittäin tärkeä ja puhutteleva osa kristinuskoa.
Käsittämättömän koskettavaa että theosis tapahtuu ruumiissa; materiassa; konkretiassa. Olemassaolon syy on tehdä olosuhteet theosiksen tapahtua.
Tässä on varmaankin jokin kulttuuriero, jota en huonosti katolisia spiritualiteetteja tuntevana ymmärrä. Ehkä täysin mutuillen katoliselle kielelle käännettynä voisi sanoa, että meillä on vain yhdenlaisia sääntökuntia ja hartausmuotoja. Variaatio on luokkaa jollotetaanko kanoneita vai akatistoksia, mikä on ehkä muihin kirkkokuntiin verrattuna aika pientä.
He ovat paljon enemmän! He ovat eläviä todisteita Jumalan armovoimien ja luomattomien energioiden toiminnasta. Reliikiithän ovat täysin välttämättömiä mm. eukaristian toimittamiselle; jos ei ole pyhää reliikkiä, ei ehtoollisjumalanpalvelusta voida lainkaan toimittaa eikä kukaan saa silloin pyhää ehtoollista.
Tämä on totta – käyttämäni sana “vain” oli ehkä harhaanjohtavan vähättelevä, mutta mm. tuota suunnannäyttäjyys merkitsee, pyhimykset todistavat Jumalan voimasta ja johdattavat tämän luokse.
Ehtoollista voi viettää myös ilman reliikkejä. Käytännössä niin ei tulisi tehdä kuin poikkeustapauksissa, tavallisesti kaikissa alttareissa on reliikit. Mutta esimerkiksi Pyhän Maximilian Kolben keskitysleirin vankeudessa viettämässä messussa ei todennäköisesti ollut siunattua alttaria tai reliikkejä, mutta ehtoollinen oli silti pätevä.
Mitä tarkoitat? Akatistos-muoto on ollut produktiivisempi slaavilaisessa kirkkomusiikissa kuin kreikkalaisessa perinteessä, jossa ei käytetä muuta akatistosta kuin akatistosta Jumalansynnyttäjälle (Theotokarion).
Kanonimuoto kehittyi Palestiinan luostareissa, joiden typikon erosi konstantinopolilaisesta katedraaliriituksesta. Mutta nämä kaksi eri perinnettä sulautuivat toisiinsa ns. Jerusalemin typikoniksi jo 1400-luvulla, ja siitä asti ortodoksisten luostarien musiikkikäytännöt ovat olleet perustaltaan hyvin samankaltaisia, jos minimaalisia paikallisia eroja ei oteta huomioon. Molempia siis “jollotetaan” sekä bysanttilaisessa että slaavilaisessa perinteessä.