Toistan timok:ta, minunkin mielestäni tässä on ontologisesta erosta kysymys, emmekä minunkaan mielestäni pääse tästä yksimielisyyteen.
Näen kyllä sen, että luterilainen seurakunta jollain tavalla ravitsee jäseniään kristillisesti ja että luterilaisilla on kristillistä uskon- ja rukouselämää. Olen tavannut hengellisesti hyvin syvällisesti eläviä ja kokevia luterilaisia, ja olen “nähnyt Jumalan heidän kauttaan”.
Mutta kirkon ja sakramenttien suhteen luterilaisilla, ja katolis-ortodoksisella akselilla on kyllä todella mielestäni ontologinen ero.
Tällä foorumilla olen tainnut ainoastaan minä vuosia sitten ottaa esille näkökulman (muita tämä eukaristian kunnioittamiskysymys ei ilmeisesti kiinnosta) että papin vihkimys niin että vihkimys saadaan koko kirkossa hyväksytyltä piispalta ei ole itsessään se syy miksi joku pappi on oikea pappi ja joku ei. Sakramenttien merkitys palautuu aina sakramenttien sydämeen, Kristukseen ja sakramenteista tärkeimpään, kirkkoa eniten määrittävään asiaan, eukaristiaan. Jos kaikilla tunnustuskunnilla olisi vanhoja kirkkoja vastaava käsitys sakramenttien merkityksestä kukaan ei edes ajattelisi uskaltavansa toimittaa ehtoollista omine lupineen, erossa muista.
Tämä käsitykseni koskee totta kai myös skismoja ja eroja vanhojen kirkkojen välillä. Miksi monofyysiitit uskalsivat jatkaa ehtoollisen toimittamista? Miksi hiljalleen toisistaan erilleen ajautuvat kirkon osat uskalsivat jatkaa yhteisen leivän murtamista?
Tämä on suuri kysymys. Itse olen kokenut jopa etten tiedä uskallanko osallistua yhteisestä leivästä jos en voi olla varma että se todella on yhteinen leipä, enkä tarkoita tällä sitä kysymystä onko ehtoollinen pätevä vaan todella sitä onko leipä jonka jaamme sama, olemmeko saman leivän äärellä.
Alkukirkossa oli tapa että yhdessä seurakunnassa pyhitettyä leipää kuljetettiin toisiin seurakuntiin konkreettisena osoituksena siitä että Kristus on yksi ja kirkkoruumis on yksi. Kun tämä ilmiö lakkasi ja kun ollaan tilanteessa jossa näin ei enää riitojen vuoksi voida tehdä, missä on eukaristia, jonka syvin olemus on olla yhteinen leipä? Jonka syvin olemus on yhdistää kaikki ihmiset, luomakunta, maa ja taivas.
Tässä kohtaa astuu merkittäväksi tekijäksi apostolinen jatkumo. Kiistoissa edelleen jakautuva kirkko oli varmasti huolissaan siitä voivatko he enää sanoa syövänsä yhteistä leipää. Tilanteeseen pidettiin ratkaisuna sitä että jos seurakunta ja hiippakunta voi luetella konkreettisen jatkumon apostoleihin, joilla oli ensimmäinen, Kristukselta tullut oikeus, valtuuttaa syntyneitä seurakuntia viettämään eukaristiaa, he voivat tietää syövänsä yhteistä leipää.
Mutta kuinka pieni, eristäytynyt joukko enää voi sanoa että heidän leipänsä on samaa leipää mitä apostolit jakoivat? Riittääkö siihen että yhdessä hiippakunnassa on yksi piispa joka ei ole samaa mieltä kenenkään muun piispan kanssa ja hän valtuuttaa jonkin uuden ryhmän murtamaan yhteistä leipää.
Tätä ongelmaa ratkaisemaan on luotu sääntöjä siitä ketkä saavat vihkiä piispoja. Luotiin järjestelmä jossa jotkut piispat olivat patriarkkoja joiden tuli päätöksiä tehdessään olla sovussa toisten patriarkkojen kanssa.
Sitten tuli tilanne että patriarkkojenkin välille tuli kiistoja. Kuka saa siis jatkaa yhteisen leivän murtamisen valtuuttamista, apostoleilta perityllä oikeudella?
Kaiken keskellä on yhteinen leipä, jota revitään eri suuntiin.
Palataanko lopulta siihen että jos yksittäinen seurakunta pystyy luettemaan konkreettisen jatkumon apostoleihin asti se voi yksin, erillään muista murtaa leipää. Näitä seurakuntia on maailmalla muutamia. Raamatussa mainitut seurakunnat ja muutama muu, joilla on osoittaa autenttinen apostolisuutensa. Ehkä meidän kaikkien muiden, jotka murramme leipää ympäri maailmaa, pitäisi mennä hattu kourassa niiden, todistettavasti apostolien leipää murtavien seurakuntien luo, ja kysyä voisimmeko osallistua yhteisestä leivästä.
Tässä en ole käsitellyt ollenkaan sitä tapausta että eukaristian viettoon apostolisesti valtuutettu seurakunta aikojen kuluessa alkaa ajattelemaan opilllisesti eri lailla kuin sitä aikoinaan opetettiin. Se on eri tarina. Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä että opista emme pääse koskaan yksimielisyyteen, mutta jos todella jaamme sitä samaa leipää kuin apostolit, lähestymme sitä kunnioituksella jos sitä jossain kohtaamme, emmekä osallistu itse sen jakamiseen ihan millä tavalla sattuu.
