Rajua settiä. Niskakarvat nousee pystyyn, kun kuuntelee tuota “sielunhoitoa”:
“…sit sä vapautuisit uskomaan ja iloitsemaan että sinulla on synnit anteeksi…”
"Huomaatko Erkki semmoisen asian, että sinä olet yksin - me kaikki ollaan eri puolella - huomaatko semmoista asiaa? "
Itse asian kannalta sivuasia, mutta se, että Suomessa saa laillisesti vapaasti nauhoittaa monenlaisia tilanteita ei tarkoita kyllä sitä, että nauhoitteita saisi myös vapaasti levittää. Nauhoittamista rajoittaa rikoslain salakuuntelu- ja salakatselupykälät, jotka rajaavat ääninauhan osalta nauhoittamista kotirauhan piirissä olevien kohteiden osalta sekä silloin, jos puhetta ei ole tarkoitettu nauhoittajan kuultavaksi. Esimerkiksi tilaisuudet, joissa on itse osallistujana, saa nauhoittaa salakuuntelupykälän estämättä. Oikeus julkaista nauhoitteita on kokonaan toinen asia. Rikoslain 24 luku kieltää mm. yksitylselämää loukkaavan tiedon levittämisen sekä kunnianloukkaukset.
Kotirauhan rikkomiskiellon nauhoitteiden osalta on tulkittu tarkoittavan mm. sitä, että jos naapurin asunnossa on sisällä varas, naapurin ikkunasta ei toinen yksityishenkilö saisi mennä ottamaan kuvia tai ääninauhoja edes tästä varkaasta (koska laissa säädetty kotirauha), mutta kotirauhapoikkeusta lukuunottamatta ympäriltä kuuluvia puheita ei ole rikoslaissa yleisesti kielletty nauhoittamasta, jos nauhoittaja kuulee asiat itse itse näkyvillä ollen niin, että puheen lähteet ymmärtävät hänen olevan kuulemassa. Kuvien nauhoittamiseen liittyy enemmän rajoitteita kuin pelkän äänen nauhoittamiseen. Nauhoittamista enemmän rajoitteita liittyy kuitenkin nauhoitteiden julkaisuun.
Suomessa on kielletty rikoslaissa yksityiselämää loukkaava tiedon esittäminen ja levittäminen. Yritysmaailmassa on vähitellen jo aika hyvin opittu, että vaikka nauhoittaa saa aika vapaasti, nauhoitteen julkaisemisesta tai levittämisestä suuren yleisön tietoisuuteen voi seurata nauhoitetta levittäneelle tuomioistuimesta tuomio, jos nauhoitteen sisältö on jonkun nauhoituksen kohteena olleen kannalta “omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä” tai “häneen kohdistuvaa halveksuntaa”. Esimerkiksi nauhoitteen näpistyksestä saa näyttää poliisille, mutta sitä ei saa laittaa someen yleisön saataville, jottei näpistyksen tekijä joudu yleisen halveksunnan kohteeksi. Esimerkiksi jos yritys on julkaissut varkaudesta kiinni jääneen nimen ja kuvan sosiaalisessa mediassa, on siitä voinut koitua oikeudellisia seuraamuksia:
“Käräjäoikeus määräsi kauppiaalle 40 päiväsakon sakkorangaistuksen sekä Facebook-päivityksen tehneelle työntekijälle 30 päiväsakkoa. Lisäksi he joutuvat yhdessä maksamaan asianomistajalle 1500 euron korvauksen sekä oikeudenkäyntikulut.”
Rangaistus sille, joka on julkaissut tai levittänyt tietoa esimerkiksi näpistyksestä kiinni jääneestä tälle halveksuntaa aiheuttaen voi olla joissain tilanteissa ollut jopa isompi kuin rangaistus, jonka näpistyksestä kiinni jäänyt on omasta rikoksestaan tuomioistuimelta saanut.
Mitä videoon tulee, josta on leikattu ilmeisesti pääosa puheenvuoroista pois, niin ei tuollainen varmastikaan ole miellyttävä asioiden käsittelytapa sellaiselle, joka joutuu kritiikin kohteeksi monien muiden läsnä ollessa. Jos oikein tulkitsin, käsiteltävänä asiana oli puhuja-asema yhdistyksessä. Vaikutti siltä, että henkilöä painostettiin pyytämään julkisesti anteeksi jotakin, ja että puheenvuorossa ehdollistettiin syntien anteeksiuskomisen oikeutusta jotenkin siihen, että suostuuko henkilö tällaisen julkisen anteeksipyynnön laajemman joukon kuullen tekemään.
Toisaalta esim. kirkon julkisessa toimessa / virassa olevia saa julkisesti arvioida ja kritisoida myös yksityiselämän osalta, koska yhtenä kriteerinä on moraalinen moitteettomuus ja hyvämaineisuus samaan tapaan kuin julkisessa poliittisessa luottamustoimessa olevilla. Sen vuoksi Ilkka Kanervan ja Teuvo Hakkaraisen naisseikkailuista voi julkaista esim. videomateriaalia mediassa tai somessa saamatta sakkoja.
Sama pätenee myös kirkon julkisissa toimissa oleviin, ainakin korkeimmissa viroissa oleviin. Jos naimisissa oleva pappi esim. taluttaisi rakastajattarensa johonkin vuokramökkiin ja joku kuvaisi sen, laittaisi nettiin ja kyseenalaistaisi hänen sopivuutensa kirkon toimeen, niin se ei olisi mikään rikos, vaan normaalia julkisessa tehtävässä olevan henkilön soveliaisuuden arviointia.
Tuo äänite on suorassa lainauksessa, jonka Erkki Hurtig on kirjoittanut. Ei ole minun keksintöäni. Poistan kuiitenkin tuon, jotta ei tarvitse lähteä käräjille asian tähden.
Se on netissä kuultavana joka tapauksessa. Itse kuuntelin tuon jo aikoja sitten.
D
Tuskin kukaan keskustelupalstalla keskustelijoita lähtee syyttämään siitä, että on levittänyt osana sitaattia myös linkkiä nauhoitteeseen. Suomen poliisin resurssit eivät riittäisi, jos se alkaisi tutkia kaikkia linkkien levittämisiä Internetissä. Alkuperäisten asianosaisten osaltakin videon julkaisu- ja levittämisasia on jo rikosoikeudellisesti vanhentunut, koska video on julkaistu ilmeisesti alunperin jo vuonna 2014. Mietin asiaa ennemminkin periaatteellisesti, eli sen näkökohdan kannalta, että oikeus nauhoittaa on juridisesti eri asia kuin se, saako nauhoitetta lain mukaan julkaista ja levittää yleisön saataville.
Yksi julkisuudessa esillä ollut eräänlainen ääriesimerkki asiasta on ollut ns. Risumiehen tapaus, jossa joku kuvasi ja julkaisi videon risujen parissa toimineesta miehestä vuonna 2016 sillä seurauksella, että tästä miehestä tuli tahtomattaan naureskeltu julkkis, joka arkipäiväisissä tilanteissakin liikkuessaan saattoi saada muilta osakseen halventavia kommentteja. Muut vielä tekivät muokattuja videoita aiheesta, jotka alkoivat myös levitä. Mies kärsi tilanteesta, hän eristäytyi asuntoonsa, ja joidenkin uutisten mukaan lopetti lopulta syömisenkin. Hän kuoli vuonna 2017 - suhteellisen pian sen jälkeen, kun hänestä oli alettu levittää halventavaa nauhoitetta. Videoijalla oli laillinen oikeus kuvata tilanne, mutta ei julkaista videota. Videoija sai tuomioistuimesta tuomion. Rangaistuksen mittauksessa sanktioita lieventävänä asianhaarana huomioitiin se, että myös videoija oli sittemmin tullut negatiivisen maineen kohteeksi.
Noin on - jos on kyse politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä tai vastaavassa toimivasta, ja jos nauhoitteessa on kyse asiasta, jolla on merkitystä hänen edellä mainittujen tehtäviensä hoidon kannalta. Kansanedustajien naisseikkailuista itse asiassa ei pääsääntöisesti saa julkaista mahdollisesti negatiivisia reaktioita aiheuttavia videoita ilman asianosaisten suostumusta, ellei kyse ole julkisella paikalla tapahtuneista asioista. Eli siis: esimerkiksi julkisessa ravintolassa tapahtuneet tapahtumat saa kuvata, mutta vaikkapa kansanedustajan(kaan) kotiovella tapahtuvia tapahtumia ei ulkopuolinen saa edes nauhoittaa, saati julkaista. Ravintolan tapahtumista saa julkaista videon, jos sillä on merkitystä tehtävien hoidon kannalta. Jos yksityiselämää loukkaavan videon sisällöllä ei ole merkitystä kansanedustajien tehtävien hoidon kannalta, sitä ei lain mukaan saa julkaista. Suurin osa kansanedustajien parisuhdeseikkailuasioista jätetään medioissa julkaisematta, vaikka media jostain sellaisista vihiä saisikin, jos kansanedustaja itse ei ole suostuvainen niistä julkisesti jotain puhumaan.
Mitä kirkkoon tulee, niin sama periaate pätee: julkisissa viroissa ja tehtävissä toimivien osalta julkaisukynnys on matalampi. Esimerkiksi piispojen kohdalla laillinen julkaisukynnys on matalampi kuin vaikka seurakunnan vahtimestarin virassa olevan kohdalla. Eläköitymisen jälkeen laillinen julkaisukynnys piispojen yksityiselämää koskevien tietojen kohdallakin taas nousee.
No sitähän minä jo ihmettelin että ei kai se noin vapaata ole vaikka riistaksi sanotaankin.
Kiitos muuten - sinun asiantuntemuksesi juridisissa asioissa on ollut ja toivottavasti on jatkossakin hieno panos tämän foorumin aika moniammatilliselle kokonaisuudelle!
Kiitos @joas hyvistä valaisevista tiedoista.
Ihan yleisen foorumikirjoittelun kannalta olisi hyvä että täältäkin löytyisi selkeää ohjeistusta siitä mikä on luvallista ja sallittua ja mikä taas joko arveluttavaa tai peräti kiellettyä tekstien, videoiden, nauhoitteiden ym lainauksien suhteen. Tästä ei kaiketi kuitenkaan ole mitään yksiselitteistä ja riittävän selkeää ja ymmärrettävää opastusta olemassa, vai onko?
Monet vanhoillislestadiolaiset ovat pahoittaneet mielensä Kalevan uutisoinnista. Nyt on taas juttua lehdessä, tällä kertaa Oulun rauhanyhdistyksen puheenjohtaja kertoo hoitokokouksista.
Valitettavasti juttu on taas maksumuurin takana. Avaan tähän joitakin asioita jutusta.
Oulun rauhanyhdistyksen puheenjohtajan Timo Ahon mukaan hoitokokoukset ovat keskeinen osa yhdistyksen toimintaa. Hän ei näe kokouksissa mitään pahaa, mutta hänen mielestään ne on ymmärretty väärin. Hän pitää niitä sielunhoidollisina keskusteluina.
On henkilön oma valinta, ottaako hän neuvot vastaan vai ei. Ahon mukaan niitä järjestetään pyhän hengen johdattamana ja niillä yritetään auttaa “vikaan” joutunutta lähimmäistä. Sitä ei pitäisi tehdä kovakouraisesti, vaan liikkeen jäsen pitäisi ohjata oikealle tielle neuvomalla häntä lempeästi
Jos joku tavataan tekemästä väärin, niin heidän, joita pyhä henki ohjaa, on ojennettava häntä, hän selittää.
Aho vertaa hoitajia hyvään paimeneen, jonka tehtävänä on palauttaa eksynyt lammas takaisin laumaansa.
Tässä tulee ulkopuolisella aina mieleen, että miten tuo pyhä henki voidaan osoittaa olevan juuri tuon “hoitavan” joukon käsissä. Onko heillä todellakin joku korkeampi voima ja siten valta toimia vai onko kyseessä otettu valta ja voima tai jopa kuviteltu valta ja voima. Miten yksi hoidettava voi osoittaa että kenties tilaisuudessa juuri hänellä on enemmän totuuden voimaa kuin tuon vallan omiin nimiinsä ottaneilla.
Kyllä tämä lestadiolaisten ainutlaatuisuus on juuri tässä hengellisen vallan käytössä. Se toimii varmasti turvallisuutta luovana niin kauan kuin ihminen alistuu vallan saaneiden ohjaukseen, mutta se kääntyy henkiseksi väkivallaksi jos yhtäkkiä ymmärrätkin että sinun ylitsesi käytetään valtaa väärin. Yleensä tällaista tapahtuu pienissä sisäpiiriliikkeissä kuten Koivuniemessä, mutta tämä liike on valtavan suuri, valtakunnallinen ja vanha, joten se poikkeaa olennaisesti yleisesti tällaisia ongelmia sisältävistä ryhmistä.
Yleisellä tasolla kristittyjä ohjaa Jumalan sana ja Pyhä Henki. Ihminen on kuitenkin aina vajavainen, uskovakin, ja mukana on aina enemmän tai vähemmän oma lihallinen luonto, ihmisen vajavuus. Lestadiolaisten hoitokokousmenettelyt ovat kammottavia, kokemuksesta myös tiedän yhden lähisukulaisen niistä romahtaneen yli 40 vuotta sitten. Nykypäivän käytännöt lienevät samaa tasoa.
Uskovilla kuitenkin on Pyhä Henki, lestadiolaisillakin. Parannusta heidän kuitenkin tulisi tehdä paljon asenteissaan ja toimintatavoissaan. Eikä tämä koske välttämättä pelkästään lestadiolaisia, vaan muitakin suljetumpia ryhmiä ja seurakuntia esim. vapaampien suuntien puolella. Sellaista virhettä en ole kuitenkaan yhtä voimakkkaasti niissä havainnut, että vain oma usko toisi pelastuksen ja muut uskovat jätettäisiin rannalle. Tämä tekee lestadiolaisuudesta erityisen julmaa.
Foorumin säännöt tuntien tarkoitukseni ei ollut kiistää pyhää henkeä vaan kysyä lähinnä sitä että kuinka yksittäinen seurakuntalainen, joka on joutunut hoidon kohteeksi, voi osoittaa että hoitajilla ei ole tuota oikeaa henkeä ohjaamassa vaan taustalla on vain kenties alistaminen otetun vallan alle? Tämän osoittaminen tuskin on mitenkään mahdollista ja yksittäinen ihminen on täysin yksin ellei liikkeen keskuudessa nouse isompaa liikettä tällaista vallan väärinkäyttöä vastaan.
Samoin ihmetyttää kirkon johdon voimattomuus ilmiön edessä. Toki siitä on puhuttu mutta mitään apua kaiketi ei ole tullut. Onhan tämä aivan ainutlaatuista. Eihän käsittääkseni missään muualla seurakunnan yhteydessä tuollaista voisi tapahtua.
Lestadiolaisten ainutlaatuisuuden juurisyy on Pyhän Hengen erottaminen Jumalan sanasta, eli hurmahenkisyyden tauti. Julistettu tai kirjoitettu sana ei ole vaikuttavaa, ellei siihen lisätä uskovassa ihmisessä asuvainen Pyhä Henki. Usko siirtyy ihmisestä toiseen vähän samalla tavalla kuin koronavirus. Pyhän Hengen voi saada vain, jos tartuttajassa on aktiivinen virus eli elävä usko. Tällä tavalla kaste tai saarna itsessään eivät olekaan kuin vain kuollutta kirjainta. Henki tekee eläväksi !
Toisaalta, lestadiolaiset opettavat, että on vain yksi näkyvä seurakuntaruumis, joka tuntee toisensa keskinäisestä rakkaudesta. Tämä seurakuntaruumis on Taivaasta alas laskettu Jerusalem, ja Kristuksen ruumis.
Kolmanneksi, lestadiolaiset opettavat, että Kristuksen ruumis eli Kirkko on erehtymätön. Se tarkoittaa käytännössä, että saarnamiesten yhteisen neuvoston mielipiteen vastustaminen on Jumalan vastustamista, ja joissain tapauksissa jopa kadottavaa Pyhän Hengen pilkkaa. Tästä johtuu yksittäisten lestadiolaisten voimattomuus - kukapa haluaa vastustaa Jumalaa?
Johdonmukaisesti ajateltuna, näistä seikoista seuraa ajatusketju: koska meillä on varmasti Pyhä Henki, niin muilla ei voi olla, koska Kristuksella on vain yksi ruumis, eli Siionin tyttäriä on vain yksi.
(Kokemukseni eivät ole vanhoillisuudesta, vaan esikoisuudesta. Oletan, että vanhoillisuudessa seurakuntaoppi on suunnilleen sama.)
Edellisen kommenttini pääpointti on siinä, ettei ongelmaa voida tarkastella yksinomaan vallan väärinkäyttönä tai “vanhojen ukkojen vallanhimona” tai “patriarkaalisuutena” niin kuin monen olen kuullut sanoittavan. Vallan väärinkäyttö on seuraus lestadiolaisesta doktriinista. Jos oppi ei muutu, niin ongelmat pysyvät, vaikka johtajat vaihdettaisiinkin.
Hyvin sanottu tämä. Paksunnos minun.
On syytä suhteuttaa asioita kokonaisuuteen, mikä helposti unohtuu julkisuudessa kun lestadiolaisuudesta ja varsinkin Rauhanyhdistyksistä puhutaan. Yhtään hoitokokouksia ja seurakuntaoppia puolustelematta on myönnettävä että joukkoon mahtuu monenlaista ihmistä ja loppujen lopuksi hyvin “normaaliakin” herätysliikekristillisyyttä, tietyillä alueilla varsinkin, jos henkilöt vaan ovat sellaisia, sekä liikkeen että paikallisseurakunnan ja muiden paikkakunnalla vaikuttavien ryhmien jäsenet. Eli jonkinlainen demonisointi, jolla koko liike saadaan jopa ei-kristilliseksi, ei vastaa todellisuutta.
En ole asiantuntija, mutta oma vahva tukeni tulee niille tulkinnoille, joidenka mukaan Pekankin edellä mainitsema hurmahenkisyys on maallikkojohtoisuuden syytä. Lars Levi kun ei ollut hurmahenki vaan kirkon pappi. Tässä tulee myös linkki toisaalla käymäämme keskusteluun kirkon merkityksestä. Mielestäni SRK-läinen omavaltaisuus on juuri kirkon merkityksen ymmärtämättömyyttä. Jos seurakuntaa sen vihittyine paimenineen ja piispoineen ei oikealla tavalla kunnioteta, lähtee maallikkojohtoinen Raamatun tulkinta ja suoranainen vääristäminen lapasesta. Ja sitä vastaan on todella vaikea yksilön nousta, koska jos kaikki voidaan perustella Raamatulla (mutta tarkoittaen sen lauseilla omaa toimintaa puolustavia asioita), vaatii rohkeutta sanoa että Raamatussa on noin mutta se ei tarkoita tuota. Juuri tämä - kirkko ja viime kädessä sen teologisesti koulutetut papit seurakuntien paimenina - kontrolli puuttuu, jos keskukseksi on noussut “minä ja Raamattu ja minun uskoni” eikä hyväksytä sitä että Raamattua on selitettävä yhdessä, tradition ja kirkon yhteisen uskontulkinnan valossa. Muutkin pietistiset liikkeet ovat helposti kyllä ajautuneet selittämään Raamattua omin päin ja milloin minkin mieliajatuksen ja painotuksen mukaisesti, kun niitä on kammottanut kirkko ja sen papit. (Tässä on tietenkin mennyt aikojen saatossa sekaisin myös kansan herääminen yhteiskunnallisesti ja hengellinen herääminen. Nousu auktoriteetteja vastaan ja kansan romantisoiva arvostaminen näkyy tietenkin esim. körttiläisyyden tarinassa ja myöhemmin muuallakin.)
Tämä on varmaan oma keskustelun aiheensa, josta lienee jo puhuttu täälläkin.
Lestadiolaisuuden monet haarat menevät uutisissa ja myös kirkollisilta kirjoittajilta helposti sekaisin tai kaikki pannaan samaan koppaan summamutikassa.
Sen verran tarkentaisin tuota, että eikö vanhoillislestadiolaisuuteen kuulu niin Rauhanyhdistykset eli se suurin joukko kuin myös rauhansanalaisuus? Jälkimmäinen on paljon lähempänä kirkkomme paikallisseurakuntien elämää ja opetusta, jos olen oikein ymmärtänyt mutta silti nimenomaan vanhoillista siipeä alunperin. Tuolla Pohjanmaan rannikoilla sitä on paljon.
Löysin tästä lähteenkin. Prof. Talonen :
Vuonna 1934 vanhoillislestadiolaisuus jakautui SRK-vanhoillisiin ja Rauhan Sanan ryhmään. Seuraava merkittävämpi hajaannus tapahtui 1960-luvun alussa, jolloin suuri enemmistö SRK-vanhoillisuuteen kuuluneista papeista eriytyi kansanliikkeestä.
Rauhansanalaisuus on siis vanhoillislestadiolaisuuden toinen haara, kuten tohtori Teemu Kakkuri totesi Kotimaa24:n haastattelussa aikaisemmin keväällä. Olisi siis täysin absurdia irrottaa liike kirkkohistoriallisessa mielessä Laestadiuksesta ja lestadiolaisuudesta. Uimosen kirja selvittää rauhansanalaisuuden syntyhistorian 1930-luvulta lähtökohtaisesti oikein.
Rauhansanalaisuus on lähtöisin pääosin itälestadiolaisuudesta eli vanhoillisuudesta - Suomessa. Sen sijaan rauhansanalaisuuden Amerikan puoleinen haara on lähtöisin esikoisuudesta - siksi rauhansanalaisuutta sanotaan myös pikkuesikoisuudeksi.
Tärkeimpänä erottavana tekijänä rauhansanalaisuudessa onkin juuri seurakuntaoppi, joka ei ole eksklusiivinen (paitsi että ruotsinkielisellä puolella eksklusiivisuutta kuulemma vielä esiintyy pienessä määrin). Ja koska oppi seurakunnasta ja sanan vaikuttavuudesta on luterilaisempi, niin siitä seuraa ettei ns. hoitokokousongelmia tietääkseni ole.
Ystäväni Jouko Talonen on paitsi teologi, myös rauhansanalaisuuden sananpalvelija. Hän tietää kyllä mitä rauhansanalaisuus on.
Kyllä, nimitykset ovat juuri kirkkohistoriallisesti varmasti parhaan asiantuntijan Talosen kirjoituksessa oikein. Kannattaa kaikkien kiinnostuneiden lukea tuo kirjoitus Kotimaa-linkistäni.
Se kiinnitti mainitsemasi seurakuntaoppia koskevan eron lisäksi huomiotani, että Talonen kuvaa myös rauhansanalaisuuden olevan monitahoisen. Siellä on sekä luterilaisen opin mukaisuutta että muuta, esim. kasteasiassa ja juuri myös eksklusiivisuuden suhteen.
Ehkä iso pointti on se että mitä vanhoillislestadiolaisuuden suurelle haaralle eli Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen johtamalle liikkeelle tapahtui myöhemmin. Oliko niin, että kun syntyi 60-luvun alussa “pappislinja”, ne maallikkojohtajat alkoivat kiristää seurakuntaoppia ja lähteä omille teilleen?
Eli ilmeisesti rauhansanalaisuus osaltaan ilmentäisi nyt sitä vanhoillista lestadiolaisuutta joka ei ollut (luterilaisittain ajatellen) yhtä hukassa kuin nyt SRK ja myös esikoislestadiolaisuus, jossa otetaan sakramentit omiin käsiin ja pyydetään neuvoja Ruotsin maallikoilta jne.
Jos ja jos. Liikkeet ovat tietenkin sitä mitä ne nyt ovat, ihmisille jotka elävät niissä. Toisaalta on hyvä tuntea juuret ja historia. Kaikki ei ole alunperin ollut näin, eikä kaikki vanha eikä vanhoillinen ole välttämättä huonompaa missään merkityksissä kuin tämän päivän ilmiöt. Tästä on esim. se seuraus että SRK:n hoitokokouksia ja muita pitäisi ehkä lähteä vielä kerran purkamaan sillä perusteella että liike palaisi juurilleen ennemmin kuin että sen pitäisi hävitä maan päältä ja että ainoa keino selviytyä yksilölle olisi kääntyä täysin liberaaliksi. Jonkin verran tätä lähtemistä kuitenkin tapahtuu, esim. Lähetyshiippakuntaan ja jopa katoliseen kirkkoon on lähtenyt muutama nuorehko vaikuttaja SRK:n piiristä.
Pappislinja eli ns. elämänsanalaisuus edusti tosiaan luterilaisempaa ajattelua. He olivat selkeä vähemmistö. Haasteeksi heillä kävi kuitenkin se, että olivat loppujen lopuksi melko sekalainen seurakunta, opillisestikin. Osa oli tunnustuksellista, mutta osa ei niinkään. En tiedä tarkemmin. Joka tapauksessa liike on nykyisin jo sammunut.
Omien selvitysteni mukaan lestadiolaisuudessa on aina vaikuttanut kahdenlaista ajattelua nimenomaan sanan vaikuttavuuden suhteen - mistä seuraa käsitykseni mukaan se, onko kirkko-oppi eksklusiivinen vai ei. Ensimmäiset lähdemaininnat nykyisenkaltaisesta eksklusiivisesta seurakuntaopista ja “välimiehen välimiesopista” löytyvät jo 1870-luvulta, heti Laestadiuksen kuoleman jälkeen. Tästä seuraa se fakta, että ison hajaannuksen jälkeen sekä isoesikoisuudessa että SRK-vanhoillisuudessa on hyvin samankaltainen käsitys Kirkosta.
Vaikka Laestadiuksen oma kanta olikin äkkiseltään yhteiskristillinen, niin se oli tarkemmin tutkittuna näennäistä. Hän edusti mielestäni franckelaista pietismiä (vaikka olikin kirkon pappi) siinä, että LLL:n käsityksen mukaan oikeita kristityitä ovat vain he, jotka ovat käyneet tietynlaisen armonjärjestyksen läpi - “kivulla syntymisen” - ja kokeneet uudestisyntymän niin että voivat muistaa uudestisyntymänsä päivän. Tästä sitten jotkut maallikot sitten kehittelivät ideaa eteenpäin, ja lopputulos on nähtävissä.
Pietismi ja teologisen koulutuksen puute loi pohjan myöhemmälle lestadiolaisuudelle, jossa väitetään olevan jykeviä luterilaisia, mutta käytännössä ollaan mitä ollaan.
Kiitos tästä tiedosta ja tulkinnasta, mielenkiintoista.
Minulle on jostain jäänyt vain sellainen yleiskäsitys että Laestadius oli loistava sanankäyttäjä ja pohjoisen herättäjä - väki taisi olla silloin(kin) pahasti viinan jne vietävissä - mutta samalla oppinut teologi ja jopa kasvitieteestä perillä (luonnontieteistä kuitenkin). Hän ei kai eristäytynyt eikä luonut tarkoituksella jotain kirkkoa kirkon sisään? Ja tuo pappien koulutuksen ja oppineisuuden arvostus oli varmasti jotain minkä hylkäämisestä hän ei olisi tykännyt laisinkaan.