Kirkkokuri on tosiaan hiipunut. Meillä kyllä papit usein puhuvat katumuksen sakramentin tärkeydestä, mutta en tiedä auttaisiko mitään palata vanhaan systeemiin eli vain katumuksen kautta ehtoolliselle . Kaipuu katumukseen, elämän muuttamiseen ja ehtoolliseen osallistumiseen pitäisi kuitenkin lähteä omasta itsestään eikä olla velvollisuus. Mutta jos katumuksella käy usein, niin on mahdollista saada myös ohjausta papilta, joka toivottavasti johtaisi moraalisesti ja hengellisesti parempaan elämään. Jokainen kuitenkin lähtee matkaan eri lähtökohdista, kuten @Anskutin jo kirjoittikin, ja asiat ovat harvoin mustavalkoisia. En yhtään kadehdi pappeja, jotka (Jumalan avulla toki) joutuvat kohtaamaan tavattoman moninaisia tilanteita ja ohjaamaan ihmisiä niistä eteenpäin. Ja jos ollaan rehellisiä itsellemme, niin kuka on kelvollinen osallistumaan ehtoolliseen…? Ei oikeasti kukaan, se on lahja. Ehtoolliseen ei kuitenkaan saa suhtautua kevyesti.
Minä olen niin tollo etten tarkkaile muiden ehtoollisella käyntiä. Olen ajatellut, että jos ja kun he ovat saaneet rippi-isältään luvan osallistua, niin asia ei kuulu minulle. Eiväthän ortodoksit aina edes käy ehtoollisella, jos eivät syystä tai toisesta ole voineet valmistautua, joten osallistumattomuuskaan ei ole mikään julkisyntiseksi tunnustautuminen. Joillakin on tapana käydä ehtoollisella vain suurina juhlina.
Ainakin teoriassa ehtoollisella käyntiin pitää olla lupa papilta ja lupaa pitäisi edeltää katumuksen sakramentti. Ehtoolliseen siis liittyy mielenmuutos ja katumus. Vääränlaisen parisuhteen siunaaminen on siksikin aivan erilainen asia, koska siinä todetaan syntinen asiantila hyväksyttäväksi eikä tilannetta edes haluta muuttaa. Siksi mielestäni kirkon ei pitäisi näitä siunauksia toteuttaa.
En ihan saa kiinni miksi koet nämä siunaamiset näin kun kyllä Fiducia Supplicans sanoo ihan selvästi että saman sukupuolisten liitto ei ole hyväksytty liitto ja että siunaaminen tehdään henkilöiden paranemiseksi ja siksi että heidän suhteensa voisi kasvaa tuottamaan pelastuksen eikä kadotuksen hedelmiä. Pastoraalinen siunaus ei siis todellakaan tarkoita hyväksynnän antamista vaan se on armovoimien leviämisen väline.
Piispa Raimon ohjeistuksen mukaan tässä ei ole kyse yksilöiden pastoraalisesta siunaamisesta vaan kahden ihmisen siunaamisesta pariskuntana. Minä näen siinä eron. Sinänsä on tietysti aivan sama mitä mieltä minä änkyrä mistäkin olen .
En ole myöskään lukenut mitä piispat eri maissa ovat asiasta lausuneet, sinulla on laajempi näkemys ja perspektiivi siitäkin.
En seuraa julkkishomoskeneä läheskään niin hyvin kuin tässä kysymyksessä tunnutaan oletettavan, enkä siis osaa siihen vastata. Yritän keskittyä katumaan omia syntejäni. Piispojen kannanottoja tästä asiasta ei ole osunut silmiini.
Yleisemmältä kannalta olen käsittääkseni eri mieltä sinun kanssasi. Minun mielestäni se, että yksittäiset kirkonmiehet suhtautuvat löysästi johonkin normien rikkomiseen, on vähemmän hälyttävää kuin se, että kirkko ryhtyisi joillakin retorisilla keinoilla normeja löystyttämään (jos tässä siitä on kysymys).
Edellisessä tapauksessa synti olisi yksittäisten pappismiesten vastuulla, jälkimmäisessä tapauksessa paljon ylempänä hierarkiassa ja sitä kautta koko kirkossa.
Finally, while the document does not in fact change Church teaching on marriage, it does seem to change Church teaching on the sinfulness of same-sex activity. Marriage isn’t the point of Fiducia Supplicans. Its point is the moral nature of same-sex unions, and this is a crucial distinction.
Tunnetusti ja tiedetysti sateenkariliitossa elävillä en tarkoittanut julkkiksia vaan tapauksia joissa kirkon työntekijä elää näin. Sitä ei voi olla huomaamatta jos vähänkään kiinnittää huomiota kanssaeläjiinsä.
Minusta on myös niin että tämä tilanne antaa liian vahvaa viestiä siitä että tällainen melko julkinen rekisteröity avioliitto yhdistettynä kirkolliseen elämään on ok.
Mm. yksi nimenomainen tilanne on aiheuttanut paljon ihmetystä kirkkoväen keskuudessa sillä ei ole ollut vain yksi kirkonmies asiaa hyväksymässä vaan ihan piispatasolla puolustettu asiaa. Tilanne on kylläkin nyt tasaantunut koska ko. henkilö on päätynyt ratkaisuun jossa ei ole enää työntekijä ja käy enää harvoin kirkossa, mikä on tietysti ikävää. On vaikeaa toteuttaa käytännössä sitä periaatetta että kaikki saavat tulla mutta tiettyjä tapojaan pitäisi muuttaa jotta kirkon toimituksiin osallistuminen mahdollistuu. (ks. alla oleva viesti)
Mielestäni se, että Vatikaani on päätynyt toteamaan että myös julkisyntisiä siunataan pastoraalisesti, on vähän hassua koska näin on kuitenkin tehty aina. Kyllä katolinen ja ortodoksipappi ovat aina siunanneet spontaasti kyselemättä mitä ihminen tekee elämässään.
Jos on näin (alla oleva lainaus) , niin en osaa perustella miksi pastoraalista siunausta ei voisi antaa samaa sukupuolta olevien liitossa eläville. Näyttää siltä että pastoraalinen siunaus nähdään jonain mitä se ei ole, jos sitä ei voisi antaa synnissä elävälle. Pastoraalinen siunaus ei ole ennenkään rinnastunut katumuksen sakramenttiin mihin osallistuminen sisältää ajatuksen halusta lopettaa synnin tekeminen.
Itse näen pastoraalisen siunauksen nimenomaan pystyvän boostaamaan valmiutta ja päätöstä irtautua synnin tekemisestä.
Miten suhtaudutte siihen, että Mikkelissä naiskanttori elää rekisteröidyssä parisuhteessa toisen naisen kanssa?
- Mikkeliin seurakunnan valtuusto valitsi yksimielisesti kanttoriksi koulutuksen saaneen pätevän henkilön. Hänen kohdallaan tutkittiin taustat, joista ei löytynyt esteitä toimeen nimittämiselle. Maallikoiden kohdalla kirkko ei edellytä samoja kriteerejä kuin papistolta. Samaa sukupuolta olevan kanssa rekisteröidyssä parisuhteessa elävä ei voi toimia ortodoksipappina.
Mitä ohjeita annatte näistä asioista eri mieltä oleville Mikkelissä ja muualla?
- Kuten jo mainitsin, ortodoksisen kirkon kasteopetus lähtee liikkeelle ihmisyydestä “pyhittymisen tiellä”. Tuo tie edellyttää yhteistä kasvamista ja toinen toistemme sietämistä.
- Ortodoksinen kirkko arvostaa Suomessakin YK:n perusoikeuksien periaatteita: “Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.”
Tämän asian yhteydessä oma näkökulmani on se että olen ollut todistamassa tämän henkilön osallistumista ehtoolliselle säännöllisesti. Töitähän ihminen saa tehdä oli homoseksuaali tai ei. Itse en pidä pahana edes yksineläjänä säilyviä homoseksuaalipappeja. En mieti lainauksessa mainitun henkilön syntejä ja tiedostan sen että hän saa neuvoja rippi-isältään, mutta tilanne on siitä huolimatta erikoinen.
Katolisessa kirkossa tällaista henkilöä kehotettaisiin osallistumaan mahdollisimman aktiivisesti seurakunnan elämään ja käymään hengellisiä keskusteluja papin kanssa. Mutta missään nimessä ei ehtoolliselle niin kauan kuin kontolla on vakava synti. Tässä tapauksessa parannuksen sakramentti ei tule kyseeseen, mikäli henkilöllä on aikomus sen jälkeen jatkaa homosuhdetta niin kuin ennenkin.
Jos näin käy niin siinä tapauksessa virhe on tehty jo silloin, kun kyseinen henkilö otettiin kirkon jäseneksi noin hatarilla perustiedoilla.
Mutta käytännössä tämä asia jää jokaisen uskovan omantunnonkysymykseksi. Vähänkään suuremmissa seurakunnissa ei papeilla ole mitään mahdollisuutta pysyä kärryillä jokaisen seurakuntalaisen elämästä. Saati sitten, että ehtoollisjonossa pappi kysyisi jokaiselta että oletko kelvollinen osallistumaan. Tosielämässä se menee niin, että ehtoollisen saa jokainen joka ei ilmaise haluavansa pelkän siunauksen.
En tiedä viittaatko siihen mitä kirjoitin katumuksen sakramentista. Viestissäni tarkoitin viitata yleisesti kirkkokuriin ja yksilön ymmärrykseen oikeasta ja väärästä. Jos ihminen osallistuu katumukseen usein, niin hänen omatuntonsa todennäköisesti kehittyy huomaamaan elämässään asioita joita hän ei aikaisemmin pitänyt syntinä. Myös pappi voi auttaa tässä, vaikka nykyään kai sekin on vaikeaa, koska ihmiset pahastuvat jos synnin sanoo synniksi. Ennenhän Suomessakin ehtoolliselle ei päässyt mikäli ei ollut käynyt katumuksella edellisenä iltana tai samana aamuna. Pappi joka toimitti katumuksen sakramentin joko antoi luvan osallistua ehtoolliseen tai kielsi osallistumisen. Sama periaate (eli ehtoolliseen osallistumiseen tarvitaan lupa, pelkkä kirkon jäsenyys ei riitä) on voimassa edelleen vaikka katumuksella käydään harvemmin. En yhtään tiedä minkä verran määräaikaisia ehtoolliskieltoja nykyään jaetaan. Senhän ei ole tarkoitus olla rangaistus, vaan herätellä siihen mikä on oikein ja mikä on väärin.
Kyllä, mutta yksilöinä. Tässä uudessa katolisessa ohjeistuksessa siunataan pareja.
Edit: Alla olevassa lainauksessa käsitellään muutaman vuoden takaista tilannetta eikä se koske Mikkelin nykyisiä työntekijöitä. Pahoittelen huonosti irrottettua lainausta ja sen synnyttämää virheellistä mielleyhtymää. Anteeksi.
Kuten lainauksessasi jo selvisikin, vaatimukset ovat väljemmät niille kirkon työntekijöille jotka eivät kuulu papistoon. En viittaa kehenkään tiettyyn henkilöön, mutta ainahan töppäyksistä pöyristymisiä syntyy, olipa töppäys hetkellinen tai pysyvämpi. Kirkossa on töissä monen eri alan ihmisiä ja heille sattuu lankeemuksia. Kaikille sattuu. Mitä näkyvämpi työ, sen suurempi skandaali. Ja onhan joitain lankeemuksia käsitelty käräjillä asti.
Minun mielestäni samaa sukupuolta olevien parisuhteet ovat synti, mutta niin ovat aviorikos, avoliitto, kavallus, veropetos, varkaus, rattijuopumus, seksuaalinen ahdistelu, pahoinpitely ja muutkin synnit joihin joku kirkon työntekijä joskus on langennut. En pidä mielekkäänä alkaa niistä elämöimään, koska olen syntinen itsekin. Silti kirkon tehtävä ei ole siunata syntiä, vaan opettaa mikä on oikein ja mikä on väärin.
Niin, tilannehan oli 2020-luvun alussa että saksalaiset sateenkaaripapit olivat alkaneet väärinkäyttää pastoraalisen siunaamisen tapaa ja rakentaneet sen ympärille pseudokirkollisen tilaisuuden joka näytti ulkoisesti homoparin liiton siunaamiselta. Pastoraalista siunausta ei voi käyttää tällaiseen tarkoitukseen, joten 2021 Uskonopin dikasterio kielsi pastoraalisen siunaamisen tällaisissa yhteyksissä.
Tämä kielto kuitenkin on loogisesti epäjohdonmukainen koska pastoraalinen siunaus on nimenomaan se kirkon työväline jolla voi Jumalan armoa levittää sinne minne sakramentteja ei voida jakaa. Jos homopareja ei voi siunata pastoraalisella siunauksella sitten ei voi siunata myöskään avioliiton ulkopuolisissa suhteissa eläviä heteroja jne.
Jos puhutaan ‘parin siunaamisesta’ missä tahansa muussa kuin avioliiton yhteydessä, siinä kaksi samaa sukupuolta olevaa ihmistä muodostaa parin samalla tavalla kuin ystävykset muodostavat parin. Katolisessa käsityksessä luomakunnasta, jos kaksi ihmistä siunataan parina, kysymyksessä on kaksi ihmistä jotka viettävät paljon aikaa yhdessä, tekevät työtä yhdessä ja heillä on vahvoja tunteita toisiaan kohtaan tms. mutta he eivät persoonina jaa toisilleen avioparin keskinäistä sakramenttia avioliittoa. Eli jos samaa sukupuolta olevien kesken käytetään käsitettä “pari”, se voi tarkoittaa mitä tahansa muuta mutta ei avioliittoa, koska avioliitto ei muodosta paria vaan yhden lihan.
Fiducia Supplicans ja sen selitykseksi julkaistu teksti selittää tämän asian aukottomasti.
Ongelman muodostavat tietämättömät ja välinpitämättömät ihmiset joita ei kiinnosta ottaa selvää mikä pastoraalinen siunaus on ja jotka eivät seuraa kirkon tapahtumia että tietäisivät miten viime vuosina on pastoraalista siunausta käytetty tavalla joka ei kuulu sen luonteeseen.
Ortodoksi voi miettiä miltä näyttäisi jos joku haluaisikin pyytää papilta siunausta siten että kutsuu etukäteen paikalle kavereitaan jotka pitelevät hänen päällään kukilla somistettua kaarta kun pappi kahden sekunnin ajan siunaa häntä ja sen jälkeen kaverit heittelisivät hänen päälleen ruusun terälehtiä. Tällaisilta typeryyksiltä Fiducia Supplicans on tarkoitettu meitä säästämään ja säilyttämään pastoraalisen siunauksen vanhan tradition.
Itse olen harmissani siitä että jouduttiin antamaan tällainen ohjeistus jonka suuri osa ymmärtää väärin ja että ohjeistuksessa on menty tällä tavalla eipasjuupastellen, parin vuoden sisällä ensin kieltäen, sitten sallien. Huonoa virkamiestyötä ja organisaatiojohtamista.
Näyttävätkö nämä tilaisuudet siltä pastoraaliselta siunaukselta minkä katolilaiset ja ortodoksit ovat tunteneet varmasti liki 2000 vuotta?
Sillä näitä kuitenkin perustellaan, sillä avioliittoon vihkimisiä nämä eivät ole.
Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä että ns länsimaissa on mahdotonta enää julkisesti opettaa mitään sellaista käsitystä parisuhteista joka oikeasti uskaltaisi asettaa samaa sukupuolta olevat sille paikalle johon Raamatun tulkinta tähän asti on heidät asettanut. Siis, että suhteet olisivat kristityiltä kiellettyjä.
Tai voi opettaa vielä - mutta sitten joutuu syytteeseen kuten Räsänen ja co. Muut - me muut - valitsemme helpomman tien.
Tasvertaisuus on normi numero yksi ja siitä johdetaan kaikki muu. Katolinen ja ortodoksinen kirkko puhuvat vielä avioliitosta vanhaan tapaan, mutta esimerkiksi luterilainen avioliittokäsitys on jo faktisesti muuttunut. Mutta näemme että vanhatkin kirkot alkavat yhä enemmän kikkailla siunaamisen kanssa. On pastoraalisuutta ja kodinsiunaamista jne. Puhe siitä että ei vihitä vaan siunataan tai siitä että siunataan ihminen mutta ei suhdetta - se kaikki on tässä nimenomaisessa asiassa vain lieventelyä ja sivuasiaa. Todellinen ero Raamattuun ja sen syntyaikaan verrattuna on, että kirkot eivät asetu vastahankaan yleisen mielipiteen kanssa. Jos ne tekevät niin, ne menettävät jäsenensä ja kannatuksensa. Vain pienet konservatiiviset ryhmät ja kirkot voivat omassa toiminnassaan opettaa Raamatun mukaan. Niitäkin syytetään, jatkossa varmasti rajummin kuin nyt. Pääasia on kuitenkin että yhteiskunnat toimivat kirkkojen traditiota muuttavalla tavalla.
En tiedä onko kyseessä vakava asia. Väistämätön se on, ja monen mielestä vakava.
Näissä keskusteluissa on kuitenkin hyvä muistaa asioiden oikeat paikat ja asettaa ne niille. Missouri synodin Proffa John. T. Pless kirjoittaa tästä hyvin. Olen jo aiemmin lainannut hänen tekstiään, mutta teen sen vielä kerran.
””Meidän aikanamme jotkut sekoittavat oikean lainsaarnan siihen, että tuomitaan sellaiset moraalittomuuden erityiset huipentumat kuin abortti tai homoseksuaalisuuden harjoittaminen*. Tällaisen saarnaamisen vaarana on se, että ne, jotka eivät ole homoseksualisteja tai jotka eivät ole koskaan teettäneet tai tukeneet abortteja, päättelevät täyttäneensä lain. Sellainen saarnaaminen tuottaa omahyväisiä fariseuksia pikemmin kuin katuvia publikaaneja. Vaikkakin homoseksuaalisuus ja abortti ovat varmasti synnillisiä ja joutuvat sellaisina Jumalan lain tuomion alle, itse laki kaivautuu syvemmälle. Laki tunkeutuu laserintarkasti sydämeen asti. Jeesuksen saarnatoiminta antaa esikuvan oikeasta lain julistuksesta. Pitäessään vuorisaarnansa Jeesus saarnasi seurakunnalle, joka tunsi kymmenen käskyä. He ymmärsivät, että Mooses kielsi aviorikoksen ja että murhaaminen oli laitonta viidennen käskyn perusteella. Jeesus työntää lain tikarin sydämeen asti: “Te olette kuulleet sanotuksi vanhoille: Älä tapa', ja: Joka tappaa, se on ansainnut oikeuden tuomion’. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka vihastuu veljeensä, on ansainnut oikeuden tuomion; … Te olette kuulleet sanotuksi: `Älä tee huorin’. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kansaansa.” (Matt. 5:2122, 27-28) Laki tunkee tikarin sydämeen. Missä lain katsotaan pelkästään säätelevän ulkoisia tekoja, käskevän, mitä meidän on tehtävä ja mitä jätettävä tekemättä, siellä se ei vielä ole päässyt Jumalan asettamaan päämääräänsä. Missä lakia ei saarnata niin, että se paljastaa epäuskon, siellä se synnyttää fariseuksia. Hyveellistä elämäntapaa erehdytään pitämään uskona; lakia itseään taas kuunnellaan kuin hyvää uutista ainakin””.
John. T. Pless
Meitä ei siis pelasta homoseksuaalisten taipumusten lopettaminen, vaan niiden anteeksisaaminen Kristuksessa. Oletan, että moni uskova joutuu kamppailemaan myös tällaisten taipumusten kanssa. Tässä kohdassa seurakunnan opetuksen tulisi olla selkeää ei tuomitsevaa, vaan armonjulistusta.
Ehkä ei pitäisi, missään tunnustuskunnassa, kun heistä näyttää kasvavan melko erikoisia mielipiteitä elätteleviä kristittyjä.
Ehkä pitäisi taas alkaa ottamaan kirkkoon niin kuin Kyrillos Jerusalemilaisen aikaan, pitkän kurssin jälkeen, ja siihenkin lisätä lopputentti.
Ja kyllä, edelleenkin, hyväksyn lapsikasteen. En vain hyväksy kaiken maailman idealisteja jotka haluavat tulla kutsutuksi kristityiksi.
Nykykäytännöistä en tiedä, mutta ainakin minun nuoruudessani ehtoolliselle pääsivät vain rippikoulun käyneet. Ja koulussa piti osallistua uskonnontunneille. Että ei se nyt ihan pelkän kasteen varassa ole se kirkon täysi jäsenyys…
Evl-seurakuntavaaleissa äänioikeus taitaa olla sellaisillakin, joilta nämä puuttuvat, kunhan on kastettu ja veroa maksavat? Toki koulukin pitää huolen siitä, että evl-kirkon jäsenet osallistuvat uskonnonopetukseen.
. Kaipuu katumukseen, elämän muuttamiseen ja ehtoolliseen osallistumiseen pitäisi kuitenkin lähteä omasta itsestään eikä olla velvollisuus. Mutta jos katumuksella käy usein, niin on mahdollista saada myös ohjausta papilta, joka toivottavasti johtaisi moraalisesti ja hengellisesti parempaan elämään. Jokainen kuitenkin lähtee matkaan eri lähtökohdista, kuten @Anskutin jo kirjoittikin, ja asiat ovat harvoin mustavalkoisia. En yhtään kadehdi pappeja, jotka (Jumalan avulla toki) joutuvat kohtaamaan tavattoman moninaisia tilanteita ja ohjaamaan ihmisiä niistä eteenpäin. Ja jos ollaan rehellisiä itsellemme, niin kuka on kelvollinen osallistumaan ehtoolliseen…? Ei oikeasti kukaan, se on lahja. Ehtoolliseen ei kuitenkaan saa suhtautua kevyesti.
.