Poistettu
Kun katson näitä yllä annettuja perusteluja (ilmeisesti katolisesta katekismuksesta) herää mielessä kysymys, onko Paavalin opetuksella ehtoollisesta mitään merkitystä?
Ilmeisesti ei.
Usein kuulemme perustelun “kirkko voi…”.
Eiköhän se ole selvää hurmahenkisyyttä kun “kirkon opetus” voi sanoa sitä sun tätä ohitse Jumalan sanan kun se niin päättää?
Kun luen noita vastauksiasi @anon31067578 niin herää kysymys, ymmärretäänkö ei-luterilaisten piirissä armo jonkunlaisena voimana tai ilmiönä, joka ei olekaan Jumalan vastaus ihmisen hätähuutoon “Jeesus pelasta!”.
Minä ainakaan en voi ajatella, että se olisi jonkunlainen hengellinen abstrakti, joka sinällään ja irrallaan katumuksesta ja synnintunnosta ja avun tarpeesta vaikuttaisi jotain edullista ihmisen pelastuksessa. Vähän niin kuin ilmaislehti, joka lentää jokaiseen postilaatikkoon pyytämättä ja tarvitsematta, kunhan vain on oikealla paikalla oikeaan aikaan.
Perusteluni olen nostanut Tunnustuskirjoista. KKK:ta en käyttänyt lainkaan.
Juuri näin. Kristuksen sovitustyö on se perusta, johon armo ja usko perustuu. Se on armon lähde. Siitä armo virtaa armonvälineiden kautta niihin, jotka ovat välineiden kohteena. Armo herättää heissä uskon ja vahvistaa.
Kun sanot, että armo itsessään ei tee meitä uskoviksi, niin mikä sitten? Minusta tämä on täysin epäkristillinen kanta, sillä kuulostaa siltä, että sanot, että ihminen itse päättää uskoa ilman armoa. Tämä on Pelagiuksen kanta, joka on kirkossa kumottu jo p. Augustinuksen aikana:
FC-Ep. II, Negativa 2. Me hylkäämme myös karkeiden pelagiolaisten harhan. He ovat opettaneet, että ihminen kykenee omin voimin, ilman Pyhän Hengen armoa, kääntymään Jumalan puoleen, uskomaan evankeliumin, olemaan sydämestään kuuliainen Jumalan laille ja siten ansaitsemaan syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän.
Tämäkin on nyt kasaamassa päällesi luterilaisen tunnustuksen hiiliä. Armo kääntää ihmisen Jumalan puoleen, uskomaan evankeliumin, olemaan kuuliainen jne.
Augsburgin tunnustus pitää sakramentteina kastetta ja rippiä, ja nämä kaksi on asetettu jotta usko heräisi. (Ehtoollinen on puolestaan asetettu uskon vahvistumista varten.) Ennen uskon heräämistä jokainen on jumalaton. Myöskin CA VII:ssa lausutaan, että sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen annetaan Pyhä Henki, joka vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala tahtoo. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikutus ei välttämättä ole välitön, vaan henkilö voi olla sanankuulon tai sakramentin vastaanottamisen jälkeen vielä jumalaton (eli sinun sanojesi mukaan pysyä epäuskossaan), mutta että välineen kautta saatu armo voi vaikuttaa häneen myöhemminkin.
Pidän Raamatun tuomitsemiskieltojen vastaisena tämän vuoksi kysymystäsi, “entä jos joku pysyy epäuskossaan”, koska epäuskon kääntää uskoksi Jumala Pyhän Henkensä armolla. Tuntuu siltä, että kiellät tämän.
Jos tarkoitat kysymystä, onko mitään hyötyä sellaiselle, joka pysyy epäuskoisena loppuun asti, niin olisit toki voinut tämän sanoa myös ääneen. Siitä sanon, että kaikki kasteen tai ripin kautta annetut synnit pysyvät anteeksiannettuina, mutta se ei riitä lopulliseen pelastukseen, jos hän on näiden anteeksiantojen jälkeen tehnyt ensimmäisen laintaulun syntiä ja ollut uskomatta Jumalaan ja Kristukseen. Voi myös olla, että Jumala laskee myös kaikki anteeksiantamansa synnit kelvottomien palvelijoidensa syyksi, tästä on vertauksessa nimittäin annettu esimerkki. Selvää ilmoituksen sanaa tästä ei ole, joten erilaiset mielipiteet ovat sallittuja.
Niin, ei. Armo ei ole ensisijaisesti vastaus ihmisen hätähuutoon “Jeesus pelasta”, vaan se on se voima, joka kurottuu alas taivaasta ja saa sinut tajuamaan, että sinä tarvitset pelastusta. Jo silloin, kun huudat “Jeesus pelasta”, on Jumalan armo siis laskeutunut luoksesi, tehnyt sinut pelastusta haluavaksi ja uskovaksi ja siten tehnyt jumalattomasta vanhurskaan, sillä juuri tämä Jeesuksen huutaminen on osoitus uskosta. Armo edeltää tätä huutoa, mutta se myös seuraa tätä huutoa: armo on vaikuttanut ihmisen hätähuudon, mutta Jumala myös vastaa tähän huutoon ja lähettää armonsa sitä seuraamaan.
Sitä vastoin on aivan paikallaan sanoa, että kun Pyhä Henki kääntymyksessä vetää ihmistä luokseen, Jumala tekee vastahakoisista ja haluttomista ihmisistä halukkaita. Kääntymystä seuraavassa jokapäiväisessä parannuksen harjoituksessa ihmisen uudesti syntynyt tahto ei jää joutilaaksi vaan osallistuu kaikkiin niihin tekoihin, joita Pyhä Henki tekee meidän välityksellämme. (FC-Ep. II)
Ja edelleen:
ihmisen tahto käyttäytyy kääntymyksessä pure passive, ei tee yhtään mitään. Se on ymmärrettävä respectu divinae gratiae in accendendis novis motibus: se koskee sitä, että Jumalan Henki kuullun sanan tai pyhien sakramenttien käytön avulla tarttuu ihmisen tahtoon ja saa siinä aikaan uudestisyntymän ja kääntymyksen. Niin pian kuin Pyhä Henki on sen saanut aikaan eli siis yksinomaan jumalallisella voimallaan ja vaikutuksellaan muuttanut ja uudistanut ihmisen tahdon, silloin ihmisen uusi tahto on Jumalan, Pyhän Hengen instrumentti ja työväline: se ei ainoastaan ota vastaan armoa vaan se on myös mukana osallistumassa Pyhän Hengen seuraaviin töihin.
Jumalan avuksi huutaminen on merkki uudestisyntymästä ja kääntymyksestä, sillä “kuinka kukaan voi huutaa avukseen sitä, johon eivät usko?” (Room. 10) Tästä meillä on selvä todistus pyhissä kirjoituksissa: armo edeltää ihmisen kääntymystä, vaikuttaa tämän kääntymyksen, ja kääntymyksen jälkeen vaikuttaa kääntyneen tahdon kanssa kääntymyksen mukaisia hedelmiä, siten että ihminen tekee yhteistyötä armon kanssa, niin kuin yllä oleva Yksimielisyyden ohje yhdessä vanhan kirkon opettajien, erityisesti p. Augustinuksen, kanssa opettaa.
Ennen ihmisen kääntymystä on siis olemassa vain kaksi vaikuttavaa syytä, Pyhä Henki ja Jumalan sana. Sana on Pyhän Hengen väline, jota käyttäen hän saa aikaan kääntymyksen. Ihmisen on kuunneltava sitä sanaa, mutta hän ei voi ottaa sitä uskossa vastaan omin voimin vaan ainoastaan Jumalan, Pyhän Hengen, armon vaikutuksesta. (sama)
Sen perusteella, mitä olen tässä ketjussa ymmärtänyt @anon31067578:in ja @Yxinkertanen:sen kommentteja, tuntuu siltä että te molemmat hylkäätte tämän opetuksen.
1 tykkäys
Tässä on, kuten sanoin, suoraa lainausta Apologiasta.
Ei ole pakko uskoa, mutta sieltä se kuitenkin on ja suoraan kopioituna!
Paavali torjuu tämän ja opettaa, ettei Aabrahamia vanhurskautettu ympärileikkauksella vaan että ympärileikkaus oli uskon harjoittamiseksi annettu merkki. Samoin mekin opetamme, että sakramenttien oikeaan käyttöön kuuluu lisäksi usko niihin liittyviin lupauksiin; usko ottaa vastaan sen, mitä on luvattu ja mitä juuri sakramentissa tarjotaan. Tämä ajatustapa on selkeä ja täysin varma. Lupauksesta ei ole mitään hyötyä, jollei sitä oteta vastaan uskolla. Sakramentit taas ovat lupausten merkkejä. Niitä hyväksi käytettäessä täytyy siis myös uskon olla mukana sillä tavoin, että jos joku nauttii Herran ehtoollista, hän nauttii sitä uskossa. Koska se on Kristuksen selkeiden sanojen mukaan uuden liiton sakramentti, tulee ehtoollisen nauttijan olla varma siitä, että hänelle annetaan lahjaksi se, mitä uudessa liitossa on luvattu, nimittäin syntien anteeksiantamus. Tämän hän ottakoon uskossa vastaan, rohkaiskoon arkaa omaatuntoaan ja olkoon selvillä siitä, etteivät nämä todisteet petä, vaan ovat yhtä varmoja kuin jos Jumala uuden ihmeen tehden taivaasta käsin lupaisi tahtovansa antaa anteeksi. Mutta mitä hyötyä olisi ihmeistä ja lupauksista sille, joka ei usko? Me puhumme tässä omakohtaisesta uskosta, joka uskoo ihmistä itseään koskevaan lupaukseen. Emme siis puhu siitä, että joku vain yleisesti uskoo Jumalan olemassaoloon, vaan siitä uskosta, joka uskoo, että syntien anteeksiantamus on hänelle tarjolla. Tästä sakramentin käytöstä saavat lohdutusta hurskaat ja arat sielut. (Apol. XIII)
1 tykkäys
Lisäsin viestiisi lainauksen ja laitoin lähdeviitteen. Palaan asiaan töiden ja rientojen jälkeen.
Minun vuokseni ei kannata nähdä niin suurta vaivaa.
Tämä tietty kommentti paljastaa minulle sen, että puhumme kokonaan eri asioista, vaikka keskustelussa esiintyykin sana armo.
En alkanut puhumaan siitä, mitä armo on, vaan siitä, että armo jää pelkäksi teoriaksi ja abstraktioksi, jos se ei ole vastaus ihmisen hätähuutoon. Teoriassa me ilman muuta liikumme silloin kun pohdinnan yhteys kilvoitteluun ja Kristuksen seuraamiseen puuttuu.
Toki voidaan poiketa aiheesta hiukan sivuun. Jumala todella on se subjekti, joka herättää katumuksen. Ilman muuta, suuri armo se on, se herääminen katumukseen.
Eivät he turhaan laula “Amazing Grace, how sweet the sound…”‘’
Avun huutaminen ei vielä ole merkki pelastavasta uskosta, vaan pelosta ja armosta vakuutetuksi tulemisen tarpeesta. Sitä halusin korostaa.
Tarvitaan siis armoväline vakuuttamaan siitä, että ollaan Kristuksen tähden armahdettu.
Juudas ja Saul ovat surullisia esimerkkejä siitä, että katumus päätyi epätoivoon.
Tarkoitukseni oli siis tuoda esiin armon tarve tai kuten Jeesus sanoo Vuorisaarnassa, vanhurskauden nälkä ja jano.
Se, jos puuttuu, puuttuu kaikki - eikä silloin ehtoollisella saa muuta kuin tuomion.
1 tykkäys
Kuulostaa siltä, että puhut vastoin Apostolin opetusta:
Onhan kirjoitettu: “Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.” [Joel 3:5; Ap. t. 2:21] Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko?
Avun huutaminen on merkki uskosta, opettaa Apostoli.
Mitä tämä nyt sitten on? Tarkoitus saada apostoli irti uskon todellisuudesta tai kieltää evankeliumin sanan merkitys?
Ei apostolikaan tuossa väitä, että apu siinä samalla huutaessa tulee, vaan se on kaunista lupausta: huutava on saava avun.
Jumalan herättämä ihminen on näet lain alla.
Paavali sanoo “Laki saa aikaan vihaa”. Laki ei saa aikaan uskoa eikä rakkautta Jumalaan, vaan syyttää omiatuntoja ja saa ne kauhun valtaan.
“Kun nyt vanhurskautus kuitenkin tapahtuu lupauksen nojalla ilmaiseksi, se merkitsee sitä, ettemme kykene itse itseämme vanhurskauttamaan. Mihin muussa tapauksessa lupausta tarvittaisiin?”
Usko tarttuu siis lupaukseen, Kristukseen, joka tarjotaan katuvalle uskottavaksi armovälineissä. Kuten Apologia jatkaa:
“Tämä omakohtainen usko …toisin sanoen kauhistusten keskellä, lohduttaa ja rohkaisee sydämen, se synnyttää meidät uudesti ja antaa meille Pyhän Hengen, niin että sitten voimme täyttää Jumalan lakia, nimittäin rakastaa Jumalaa, pelätä häntä oikealla tavalla…”
(Augsburgin tunnustuksen puolustus III)
Kun tässä ollaan lähellä sellaista ajatusta, että katumus sinänsä, ilman evankeliumin sanan lupauksia, olisi jo pelastavaa uskoa, mennään oudoille ja tuntemattomille vesille.
Sitä asiaa olisi hyvä kysyä keneltä tahansa syyllisyyden tähden epätoivoon tai pelkoon joutuvalta nuorelta tai vanhaltakin ihmiseltä. Tuomitseva sydän tuntee vain Jumalan vaatimukset, eivät hänen armoaan. Moni tuntee varmasti vihaakin, koska on sellainen Jumala joka vaatii mahdottomia…
Kaikki on selvää osoitusta siitä, että rakkautta Jumalaan ja hänen käskyihinsä ei synny itsessään.
Joku voisi kysyä, mihin rippiä tai Herran rukouksen anteeksipyyntöä tarvitaan, jos katumus sinänsä jo riittää vaikka mihin?
1 tykkäys
Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa.(Katekismus)
Sanaa välikappaleenaan käyttävä Jumalan armo kohtaa ihmisen ulkopuolelta tulevana. Sana ei siis nouse ihmisen omasta sisimmästä. Se ei ole ns. sisäistä sanaa. Voidakseen ottaa vastaan Jumalan todellisen armon, on ihmisen käytettävä aistejaan. Silmillään hän lukee Sanaa ja korvillaan kuulee ja koko olemuksellaan ottaa vastaan sekä kasteen että ehtoollisen. Juuri tällä tavoin ja näiden kautta Jumala haluaa välittää ihmisille pelastavan armonsa.
1 tykkäys
Yritän hahmotella suomen pohjalta, laittamastani linkistä (sain apua parilta papilta sisältössä ja kielessä. Tämä tunnustuksena olkoon 
):
Ripin lisäksi on olemassa kahdenlaista muuta “rippiä”, joita, mukaan Luther, kuitenkin on parempi sanoa kaikkien kristittyjen yhteiseksi synnintunnustamiseksi. Tämä synnintunnustus tehdään yksin Jumalan tai yksin lähimmäisen kuullen ja pyydetään syntiä anteeksi. Sellainen tunnustus sisältyy myös Isä meidän -rukoukseen, jossa lausumme: “Anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme.” Se on syyllisyytemme myöntämistä ja samalla pyydämme armoa ja iloista omaatuntoa. Lutherin mukaan tämä ripittäytymisen tulee jatkua keskeytyksettä koko elämämme ajan. Onhan kristillisyys varsinaisesti sitä, että tunnustamme olevamme syntisiä ja anomme armoa.
Toinen ripin laji, se rippi jota itse kukin tekee lähimmäiselleen, on yhteydessä Isä meidän -rukoukseen, siten nimittäin, että meidän tulee tunnustaa ja antaa anteeksi keskinäiset rikkomuksemme, ennen kuin astumme Jumalan eteen pyytämään. Tyyliin: “Anteeksi veli X, että sanoin sinua eilen tontuksi.” “Ei se mitään sisar Y, saat anteeksi.” Kaikkihan me olemme syyllisiä suhteessa toisiimme. Siksi meidän tulee ja me voimme tunnustaa syntimme julkisestikin, tyyliin: “tein väärin kirjoittaessani X kirkosta asian Z.”
Tämän välttämättömän julkisemman (tai kanssihmisen välisen “yksityisen”) ja päivittäisen ripin, eli synnintunnustuksen, lisäksi on olemassa se yksityinen salainen rippi**, joka suoritetaan vain yhden kristityn (Ruotsissa papin, tai hätätilassa muu kristitty) läsnäollessa. Tätä ripin lajia** ei Lutherin mukaan ole meille annettu käskynä, kuten nuo kaksi edellistä, vaan se on annettu vapaasti käytettäväksi (toisin kuin se keskiaikainen rippipakko, jota jo tarkistettiin katolisilla reformaation yhteydessä), sen mukaan kuin itse kukin sitä sielunhädässään tarvitsee. Tämä on peräisin siitä säätämyksestä, jolla Kristus itse antoi kirkolle avainten vallasta ja käski vapauttaa (tai sitoa) meidät synneistä.
Tämä absoluution hoito julkisesti kuuluu kirkon viralle. Yksityisen salaisen ripin** lisäksi sama absoluution lahja on yhteisessa synnintunnustuksessa ja absoluutiossa, messun yhteydessä. Tässä keskustelussa puhuttiin harvinaisen vähän yleisestä rippi mässussa. Itse pyrin aina ennen messu käymään läpi syntejä ja tunnustamaan ne yhteisen synnintunnustuksen sanoilla ja uskomaan myös annettu absoluutio. SvK:n liturgiassa on sanamuoto “teille, jotka anotte syntienne anteeksiantoa, sanoo meidän Herramme…”. Eli synnintunnustaminen ei ole yhdessä sanojen lukemista vaan yhteisten sanojen sisällä omien syntien Jumalalle jättämistä ja Kristuksen armossa poistamista.
Minusta on valitettavaa jos ripistä on tullut taakka tai suoritus. Se ole luterilaista, ehkä ei edes oikea katolista, ortodoksista osv. Juuri väärikäytön pelosta mielestäni yksityinen salainen rippi** (poikkeus hätätilassa) tulisi olla papiston käsissä, joille avainten valtan hoito julkisesti on pappisvihkimyksessä uskottu.
** rippi toimituksena
Minulle tämä kertomuksesi Lutherin kolmenlaisesta ripistä on tuttu. Se löytyy varmasti haulla CD-rompultakin.
Mikä on CD-romppu? Kolmenlaisesta ripistä on Tunnustuskirjoissa kirjoitettuna. Linkki on se minkä olen lähettänyt yllä.
“CD-romppu” on erään esihistoriallisen ja ammoin käytöstä kadonneen teknologisen innovaation kansanomainen nimitys. Sekä nimen että itse varsinaisen esineen tuntevat vain muutamat harvat vielä hengissä sinnittelevät neandertaloidit. Sekä tietysti me historioitsijat ja arkeologit. 
4 tykkäystä
CD-romppu on CD, jolla on tietoa, eli CD-ROM eli Compact Disc - Read-Only Memory.
3 tykkäystä
Kuten myös “korppu” ja “lerppu”.
1 tykkäys
Ne nyt edustavat vielä vanhempaa kerrostumaa, jota vieläkin harvemmat enää tuntevat. “Korppu” on kansanomainen nimi tallenna-painikkeessa esiintyvälle salaiselle koodikuvalle.
Hahaha! Tämä on hyvä! Pahoittelen puolikielisyyttäni. Aivan kaikki sanat eivät ole sanakirjassa tai urbaanisanakirjassa. Näin sitä oppii monenlaista 
Itse tosiaan ajattelen, että jokainen voi vakuuttaa armosta, mutta vain pappi voi julistaa synninpäästön, paitsi hätätilassa voi jokainen julistaa synninpäästön. Näiden molempien vaikutus on sinänsä sama, jos on uskoa: syntien anteeksianto. Tosin mielestäni olisi parempi käyttää synninpäästön yläkategoriaa, jonka vaihtoehtoja ovat armonvakuutus ja absoluutio.
No, joka tapauksessa, olen viime aikoina miettinyt Herran sanoja “jolle te annatte synnit anteeksi, sille ne ovat anteeksiannetut” ja synninpäästön sanamuotoa. Mehän helposti ajattelemme, että tässä on nyt kyse ripistä. Mutta entä jos tämä pitää ensin katsoa tavallisen anteeksiannon kautta? Tällöin Herran sana tarkoittaa tätä: jolle te annatte anteeksi teihin kohdistuneen rikkomuksen, hän saa sen anteeksi myös Jumalan edessä. Nyt muistissani kolkuttaa joku vanha rippikoulumuisto; pappi taisi sanoa, että synnit voi saada anteeksi myös niin, että toinen antaa anteeksi sen, mikä on häneen kohdistunut.
Toki sitten myös niin, että pappi voi toimia seurakunnan ja Jumalan puolesta ja antaa anteeksi, erityisesti salasynnit.
Ja vielä kolmas: jos Jeesus sanoo, “jolle te annatte synnit anteeksi”, miksi pappi “julistaa” anteeksiannon? Julistaminenhan on julkiseksi tekemistä, eikö? Ja siis jos pappi julistaa jotain, hän tekee julkiseksi jotain, joka on jo olemassa. Mutta tämä ei puolestaan vastaa sitä, mitä Jeesus sanoo, sillä on totisesti aivan varmaa, että ihminen kykenee olemaan todella kovasydäminen ja anteeksiantamaton. Jeesus yhdistää tämän sydämen heltymisen toiselle Jumalan heltymiseen. Eli kun te hellytte, Jumala heltyy. Ja toisaalla hän kyllä useita kertoja yrittää saada kaikkien sydämiä pehmeiksi ja heltymään…
No, mutta edelleen: jos Jeesus sanoo, “jolle te annatte”, niin miksi pappi ei sano, “minä annan sinulle sinun syntisi anteeksi”, vaan “minä julistan sinulle synninpäästön”?
1 tykkäys