Matt. 6:7 Ja kun rukoilette, niin älkää tyhjiä hokeko niinkuin pakanat, jotka luulevat, että heitä heidän monisanaisuutensa tähden kuullaan.
Toisaalta mietin, että Raamatusta löytyy tuollainen ohje. Sen yleinen tulkinta on, että se kritisoi a) sanojen määrää tai b) sitä, että rukous on valmiina, eikä ole jollain tavalla aivan erityisen spontaani ja henkilöä ja tilannetta koskeva. Siis Isä meidän menee seulasta, koska se on erikseen opetettu ja sen ajatellaan olevan aina relevantti, mutta ruusukon kohdalla jotkut hihkaisevat, että näettekö?
Mutta sen voi lukea niinkin, että sanat ovat itsessään toissijaisia, jos niissä on ajatus mukana. Sen perusteella, minkä verran olen vapaissa suunnissa oleskellut aikoinaan, olen kannalla, ettei noissa spontaaneissa rukouksissa ehdi olla mitään ajatusta mukana. Puhuja nimenomaan näkee vaivaa lähinnä saadakseen sanoja peräkkäin.
Jos sanat ovat ensisijaisia, niin rukouksen merkitys on silloin juuri sanoissa. Siksi sanojen laittaminen peräkkäin ajatellaan itsessään siten, että silloin mukana on ajatusta. Kun taas valmiin rukouksen lukeminen tarkoittaisi sitä, että käytetään jonkun muun sanoja. Silloin loogisesti ottaen niillä on jonkun muun antama sisältö, ja se on itse tilanteen ja rukoilijan kannalta vähemmän optimaalista verrattuna spontaaniin rukoukseen.
Olen toisaalta sitä mieltä, että merkitys ei ole suoraan sanoissa, vaan sanat viittaavat ajatuksiin. Eli Isä meidän ei ole koskaan sama jos siihen keskittyy sopivasti. Toisaalta ruusukon idea on nimenomaan opettaa annetun aiheen mietiskelyä sanojen lausumisen aikana. Mutta vielä viimeisenä on se, kun spontaanissa rukouksessa ajatellaan, että paras rukouksen sisällön ja aiheiden lähde on rukoileva henkilö.
On mahdollista ajatella myös vastakkaisella tavalla, että paras rukouksen sisällön lähde on hengellinen todellisuus, eli Isä meidän kohdalla Jumala itse. Monien muiden rukousten kohdalla henkilöt, jotka ovat tunnetusti olleet viisaita ja kokeneita hengellisten asioiden käsittämisessä. Ihmisen pitäisi pyytää Jumalan tahtoa, ei omaa tahtoaan.
Tosin noista kuvaillun tapaisista vapaiden suuntien rukouksista tulee lähinnä käsitys, että niiden on tarkoitus todeta Jumalan olevan ihan jees ja että myös paikalle kokoontunut joukko on ihan jees.
Kolmenlaista tapaa ajatella on yhteensä. Yhdessä usko ja Jumala ovat ja pysyvät käytännössä ihmisen ulkopuolella, ja ihminen uskolla vain viittaa ulkopuolelleen. Käsitin esimerkiksi Kansanlähetyksen luterilaisuuden täysin näin. Jos ihmisen oli tarkoitus muuttua, niin se käsitettiin psykologian näkökulmasta. Siis että monilla on kaikenlaista isättömyyttä, sylittömyyttä ja nähdyksi tulemisen vajausta, jota on sitten suosittua paikkailla. Eli siinä Jumala hoivaa ihmistä ihmisen omista tunteista, tarpeista ja toiveista lähtien.
Sitten on vapaiden suuntien ajatus. Siinä hengellisyys kerralla ja rysähtäen tulee ihmiseen uskoontulon tai täyttymisen kokemuksen kautta. Sen jälkeen ihmisellä on hengellisyys sisimmässään. Silloin sen toteuttaminen on sitä, että yritetään kaivaa kaikenlaisia asioita “sisimmästä”, eli intuitiosta ja tunne-elämästä, joiden ajatellaan olevan Pyhän Hengen vaikuttamisen kanavia ja tapoja. Josta seuraa se, että rukous on sitä, että ihminen laittaa jotenkin sisimpänsä “poreilemaan”.
Viimeisenä on katolinen ajatus, että hengellisyys on pitkä tie juuri siksi, että se, kuten kaikki ihmisyyteen kuuluva ja ihmisen eläimistä erottava, tulee ulkopuolelta koko elämän mittaisena kasvamisen tapahtumana. Siksi myös hengellisyydessä on sitä, että lapsi oppii pesemään hampaansa ja käymään suihkussa mahdollisesti aikaisin, mutta tärkeimpiin taitoihin voi mennä pidempi aika.
Yhdessä se, mikä ihmisessä on biologista, lihallista tai luonnollista, pysyy kaiken aikaa sellaisena. Jotkut sanovat, että pahuus asuu jokaisessa meistä loppuun asti. Mielestäni tämä on se periluterilainen ajatus. Tästä on muunnelma, että biologia, liha ja materiaalinen luonto voidaan kesyttää sillä, että sille annetaan niitä hyviä asioita, mitä se janoaa—eli juuri terapeuttista sielunhoitoa, joka jos ei ole huomiota ja hyväksytyksi ja ymmärretyksi tulemista, niin ainakin paljon puhetta niistä.
Toisessa taas, siis sekä vapaissa suunnissa että Calvinin reformoidussa ajattelussa, armo tulee lihan tai biologisen luonnon tilalle. Se tulee, tai sen pitäisi tulla, tai esitetyn teologian mukaan se tulee kertaheitolla. Mutta sitten on erilaisia syitä, miksi se ei tule kuitenkaan, ja miten se pitää yrittää saada tarttumaan ja jäämään. Vapaissa suunnissa ajatellaan, että kokemuksellinen täyttyminen tekee sen. Reformoiduilla taas, että sillä, kun ihminen havaitsee itsensä valittujen joukkoon kuuluvaksi.
Kolmannessa taas, siis katolisessa, ihmisen biologinen luonto on sinänsä hyvä asia jos se on ihmisen rationaalisen luonnon ohjauksessa. Ihminen ei ole lihallinen siksi, että hänellä on biologinen luonto. Vaan siksi, että biologinen luonto on ihmisessä hallitseva eli määrittelevä tekijä. Oli se sitten avoimesti paha tai tyytyväiseksi hoivattu.