Yritän vielä.
Kirkon oppi on epäselvä käsite. Kappadokialaisilla isillä (300-luku) oli ajatus kirkon opista, joka jakautui kahteen osaan, dogmaan ja keerygmaan. Dogma on se oppi, joka kirkolla on, mutta mitä se todella ja kokonaan on, on epäselvää. Se on kokonaisuus, auki kerimätön pallo. Keerygma (kreikkaa: saarna) on puolestaan se osa opista, joka kulloinkin on tarpeen pitää esillä, ja joka vastaa kulloinkin ihmisten sielun pelastukselle tarpeellisiin kysymyksiin. (Offtopiccina sanon, että tosiaankaan vanhurskauttamisoppi ei ole aina ihmisen sielun pelastuksen kannalta keskeisin aihe.)
Kirkon opista on kuitenkin kirkko tehnyt sitovia lauseita. Nämä lauseet eli dogmit ovat sellaisia, että tietyssä mielessä voimme sanoa, että kirkon oppi koostuu näistä dogmeista. Nämä dogmit ovat sellaisia, jotka on konsiilissa julistettu ja jotka kirkko on asettanut uskottavaksi. Kärjistettynä: dogmit (contra dogma!) ovat yksinkertaisia lauseita. Esimerkiksi Ottin luettelossa (näitä löytyy useampia yhteenvetoja, ks. esim. tämä) kirkon dogmi voi olla esimerkiksi:
V. God the Sanctifier
- There is a supernatural intervention of God in the faculties of the soul, which precedes the free act of the will.
- There is a supernatural influence of God in the faculties of the soul which coincides in time with man’s free act of will.
Kirkon opista voidaan puhua kolmannellakin tavalla, nimittäin puhua siitä, miten kunkin ajan kirkko siinä ajassa saarnaa ja määrittelee. Tämä lähestyy kappadokialaisten keerygmaa. Tällöin kirkon oppi on se, mikä on kirkon itsensä jollakin tapaa viralliseksi opiksi määrittelemää. Evl. kirkossa tällaisessa asemassa on nykyinen Katekismus, joka on ns. kristinoppi.
Kirkon opin lisäksi on olemassa vielä tunnustus. Tunnustus ei ole sama asia kuin oppi, vaan tunnustus on eräänlainen tulkinta-avain oppiin. Kirkko on konsiileissa tehnyt erilaisia tunnustuksia. Näin myös esimerkiksi Khalkedonin konsiilin symboli on tunnustus. Nikean symboli on myös tunnustus. Tunnustus on historiallista keerygmaa.
Kirkon tunnustuksen yksi osa on tunnustuskirjat. Tunnustuskirjat ovat historiallinen teos, äännähdys ajan hetkessä, jonka tarkoituksena oli sanoa sille ajalle keerygma. Luettuna tämän ajan kontekstissa tunnustuskirjojen keerygma ei kuitenkaan vastaa enää niihin kysymyksiin, joita me kysymme. Jos luulemme sen vastaavan, syyllistymme eräänlaiseen anakronismin harhaan. Yksinkertainen esimerkki lähtee matematiikasta. Ajatellaan, että joku on kirjottanut kirjan Vastaus kysymykseen, joka sanoo “vastaus aikamme suurimpaan kysymykseen on 42”. No ajatellaan, että tuon ajan suurin kysymys on ollut: “Paljonko on 40+2?” Kun ajat muuttuvat, myös kunkin ajan suurin kysymys muuttuu. Tulee hetki, jolloin ajan suurin kysymys onkin: “Mikä on vastaus elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen?” Tällöin Vastaus kysymykseen, joka väittää vastaukseksi 42, erehtyy, jos sitä sovelletaan sokeasti. Tai toisena esimerkkinä, jos Raamatun kontekstissa sanotaan, että uskon päämäärä on sielun pelastus, mutta sitten muutetaan kieltä (minkä aika ja kulttuuri tekevät välttämättä) niin, että pelastuksella ei tarkoiteta enää kristillisen kielen pelastumista, vaan kyse on vain jostain epäselvästä vapautumisesta, niin päädytään aivan erilaiseen merkityssisältöön kuin mitä kirkolla oli ennen.
Kirkon opin ja tunnustuksen lisäksi on myös dogmatiikka. Koska kirkon oppi on luonteeltaan epäselvä, eräänlainen nexus, sen sisältöä pitää selvittää. Dogmatiikka on tieteenä pyrkimys selvittää, kuinka kirkko on uskonut (analyyttis-deskriptiivinen, historiallinen tehtävä) ja kuinka kirkon/meidän pitäisi tietyssä ajan hetkessä, sosiaalisessa tilanteessa jne jne. uskoa (synteettis-konstruktiivinen tehtävä). Dogmatiikka, tai teologia, kysyy siis: kuinka meidän tulisi uskoa? Ja kun nyt sanon, että kuinka meidän tulisi uskoa, tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että millä sanoilla meidän pitäisi puhua uskon sisällöstä, jotta välitämme samanlaisen sisäisen merkitystodellisuuden, joka meilläkin on. Tämän vuoksi dogmatiikka on tiede. Kysymys, mikä on kirkon usko tarkoittaa tässä hetkessä tätä: miten meidän tulisi uskoa? Ja dogmatiikka pyrkii selvittämään tätä. Dogmatiikan lähteet ovat Raamattu, kirkon ja teologian traditio ja historia, uskonnollinen kokemus ja luonto ynnä luonnollinen järki. Näitä välineitä käytetään eri tavoilla.
Dogmatiikka tarkoittaa tämän tieteen lisäksi myös yleisesti yksittäisten tutkijoiden kirjoittamia selityksiä siitä, mikä kirkon oppi on. Dogmatiikat ovat siis vastauksia kullekin ajalle niiden omiin kysymyksiin siitä, miten meidän pitäisi uskoa.
Olen nyt erottanut kolme eri tapaa puhua opista (dogma, dogmit, keerygma), kaksi eri tapaa puhua tunnustuksesta (tunnustus, tunnustuskirjat) ja kaksi tapaa puhua dogmatiikasta (tiede, selvitys). Sovelletaan. Pappi sitoutuu kirkon historiaan, ja tässä mielessä myös kirkon tunnustukseen (ei siis tunnustuskirjoihin!). Hän sitoutuu tiettyyn traditioon ja rakentamaan kirkkoa tästä traditiosta, tästä tunnustuksesta käsin. Pappi sitoutuu siihen keerygmaan, jonka kirkko kunakin aikana asettaa uskottavaksi. (Evl.) Kirkon opin julkisena esityksenä Katekismus on tosiaan merkittävä.
Historiallisten esitysten yläpuolelle auktoriteetiksi tulee kuitenkin kirkko. (Ah, nyt varmaan luterilaiset kavahtavat.) Kirkko nimittäin ihmisistä koostuvana kokonaisuutena tulkitsee sitä Henkeä, joka kirkolle on annettu. Juuri se, että Henki ei anna itseään täydellisesti kellekään yksilölle niin, että yksi uskova kykenisi ymmärtämään Hengen jokaisen puolen, on syynä sille, että auktoriteetti on uskovien kokonaisuus, ei yksittäinen uskova ja hänen tulkintansa pyhistä kirjoituksesta tai kirkon historiallisesta keerygmasta (tunnustuksesta), taikka sen osasta (tunnustuskirjoista). Kirkko on korpus, jossa käsi ei ole silmä.
Hermeneuttisella prosessilla tarkoitan muuten sitä tapaa, jolla ihminen päätyy tietyistä sanoista tietynlaiseen merkityskokonaisuuteen. Sanat eivät ole merkityksiä, vaan kantavat niitä sen mukaan, miten ne itse rakentuvat ja suhtautuvat muihin sanoihin, mutta myös sen mukaan, mitä me olemme oppineet niille. Ensimmäinen puoli on perusta sille, että voimme kommunikoida (tiedon lähettäminen), jälkimmäinen perusta sille, että voimme ymmärtää (tiedon vastaanottaminen). Merkityksillä tarkoitan (epäselvästi) mielessä olevia mielteitä, käsitteitä, ajattelun osia ja kokonaisuuksia (vrt. käsite).