Ihmisviisauden suhde hengelliseen viisauteen

Minusta tuntuu, että tässä henkilökohtaisen uskon tasolla se on ihan yksi ja sama kuka ´kulloinkin puhuu kirkon äänellä.

Jos kirkkohistoriaa katsoo - ja varsinkin näitä vanhempia yhteisöjä - kirkon äänellä ovat hyvin usein puhuneet ne, jotka eivät ole olleet kovin totuudellisia.
Hyvin usein totuus on ollut pienen vähemmistön hallussa. Niin se näkyy olevan kirkossamme nytkin.

Nyt oli kysymys kirkkomme tunnustuksesta.
Siihen on jokainen luterilaisen kirkon pappi sitoutunut.
Nyt on ainakin minulle jo selvinnyt, ettei Pieperillä liene mitään ristiriitaa sen kanssa.

Vaikka Pieperin dogmatiikka ei olisi mitenkään ristiriidassa Tunnustuskirjojen kanssa eikä siinä olisi mitään “tökkivää” kohtaa, niin se ei silti ole sama asia kuin Tunnustuskirjat. Ev.lut. pappi sitoutuu luterilaiseen tunnustukseen, ei Pieperiin, vaikka niiden välillä ei olisikaan ristiriitaa.

2 tykkäystä

Tämä on tietysti totta, eikä tarkoitus ole ollutkaan väittää, että ne olisivat samaa.
Eikö kysymys paremminkin kuulunut, että “mikä mättää, jos kerran…”?

1 tykkäys

Sitten on vielä se, että kirkon tunnustus ei ole sama asia kuin kirkon tunnustuskirjat.

Yritän vielä.

Kirkon oppi on epäselvä käsite. Kappadokialaisilla isillä (300-luku) oli ajatus kirkon opista, joka jakautui kahteen osaan, dogmaan ja keerygmaan. Dogma on se oppi, joka kirkolla on, mutta mitä se todella ja kokonaan on, on epäselvää. Se on kokonaisuus, auki kerimätön pallo. Keerygma (kreikkaa: saarna) on puolestaan se osa opista, joka kulloinkin on tarpeen pitää esillä, ja joka vastaa kulloinkin ihmisten sielun pelastukselle tarpeellisiin kysymyksiin. (Offtopiccina sanon, että tosiaankaan vanhurskauttamisoppi ei ole aina ihmisen sielun pelastuksen kannalta keskeisin aihe.)

Kirkon opista on kuitenkin kirkko tehnyt sitovia lauseita. Nämä lauseet eli dogmit ovat sellaisia, että tietyssä mielessä voimme sanoa, että kirkon oppi koostuu näistä dogmeista. Nämä dogmit ovat sellaisia, jotka on konsiilissa julistettu ja jotka kirkko on asettanut uskottavaksi. Kärjistettynä: dogmit (contra dogma!) ovat yksinkertaisia lauseita. Esimerkiksi Ottin luettelossa (näitä löytyy useampia yhteenvetoja, ks. esim. tämä) kirkon dogmi voi olla esimerkiksi:

V. God the Sanctifier

  1. There is a supernatural intervention of God in the faculties of the soul, which precedes the free act of the will.
  2. There is a supernatural influence of God in the faculties of the soul which coincides in time with man’s free act of will.

Kirkon opista voidaan puhua kolmannellakin tavalla, nimittäin puhua siitä, miten kunkin ajan kirkko siinä ajassa saarnaa ja määrittelee. Tämä lähestyy kappadokialaisten keerygmaa. Tällöin kirkon oppi on se, mikä on kirkon itsensä jollakin tapaa viralliseksi opiksi määrittelemää. Evl. kirkossa tällaisessa asemassa on nykyinen Katekismus, joka on ns. kristinoppi.

Kirkon opin lisäksi on olemassa vielä tunnustus. Tunnustus ei ole sama asia kuin oppi, vaan tunnustus on eräänlainen tulkinta-avain oppiin. Kirkko on konsiileissa tehnyt erilaisia tunnustuksia. Näin myös esimerkiksi Khalkedonin konsiilin symboli on tunnustus. Nikean symboli on myös tunnustus. Tunnustus on historiallista keerygmaa.

Kirkon tunnustuksen yksi osa on tunnustuskirjat. Tunnustuskirjat ovat historiallinen teos, äännähdys ajan hetkessä, jonka tarkoituksena oli sanoa sille ajalle keerygma. Luettuna tämän ajan kontekstissa tunnustuskirjojen keerygma ei kuitenkaan vastaa enää niihin kysymyksiin, joita me kysymme. Jos luulemme sen vastaavan, syyllistymme eräänlaiseen anakronismin harhaan. Yksinkertainen esimerkki lähtee matematiikasta. Ajatellaan, että joku on kirjottanut kirjan Vastaus kysymykseen, joka sanoo “vastaus aikamme suurimpaan kysymykseen on 42”. No ajatellaan, että tuon ajan suurin kysymys on ollut: “Paljonko on 40+2?” Kun ajat muuttuvat, myös kunkin ajan suurin kysymys muuttuu. Tulee hetki, jolloin ajan suurin kysymys onkin: “Mikä on vastaus elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen?” Tällöin Vastaus kysymykseen, joka väittää vastaukseksi 42, erehtyy, jos sitä sovelletaan sokeasti. Tai toisena esimerkkinä, jos Raamatun kontekstissa sanotaan, että uskon päämäärä on sielun pelastus, mutta sitten muutetaan kieltä (minkä aika ja kulttuuri tekevät välttämättä) niin, että pelastuksella ei tarkoiteta enää kristillisen kielen pelastumista, vaan kyse on vain jostain epäselvästä vapautumisesta, niin päädytään aivan erilaiseen merkityssisältöön kuin mitä kirkolla oli ennen.

Kirkon opin ja tunnustuksen lisäksi on myös dogmatiikka. Koska kirkon oppi on luonteeltaan epäselvä, eräänlainen nexus, sen sisältöä pitää selvittää. Dogmatiikka on tieteenä pyrkimys selvittää, kuinka kirkko on uskonut (analyyttis-deskriptiivinen, historiallinen tehtävä) ja kuinka kirkon/meidän pitäisi tietyssä ajan hetkessä, sosiaalisessa tilanteessa jne jne. uskoa (synteettis-konstruktiivinen tehtävä). Dogmatiikka, tai teologia, kysyy siis: kuinka meidän tulisi uskoa? Ja kun nyt sanon, että kuinka meidän tulisi uskoa, tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että millä sanoilla meidän pitäisi puhua uskon sisällöstä, jotta välitämme samanlaisen sisäisen merkitystodellisuuden, joka meilläkin on. Tämän vuoksi dogmatiikka on tiede. Kysymys, mikä on kirkon usko tarkoittaa tässä hetkessä tätä: miten meidän tulisi uskoa? Ja dogmatiikka pyrkii selvittämään tätä. Dogmatiikan lähteet ovat Raamattu, kirkon ja teologian traditio ja historia, uskonnollinen kokemus ja luonto ynnä luonnollinen järki. Näitä välineitä käytetään eri tavoilla.

Dogmatiikka tarkoittaa tämän tieteen lisäksi myös yleisesti yksittäisten tutkijoiden kirjoittamia selityksiä siitä, mikä kirkon oppi on. Dogmatiikat ovat siis vastauksia kullekin ajalle niiden omiin kysymyksiin siitä, miten meidän pitäisi uskoa.

Olen nyt erottanut kolme eri tapaa puhua opista (dogma, dogmit, keerygma), kaksi eri tapaa puhua tunnustuksesta (tunnustus, tunnustuskirjat) ja kaksi tapaa puhua dogmatiikasta (tiede, selvitys). Sovelletaan. Pappi sitoutuu kirkon historiaan, ja tässä mielessä myös kirkon tunnustukseen (ei siis tunnustuskirjoihin!). Hän sitoutuu tiettyyn traditioon ja rakentamaan kirkkoa tästä traditiosta, tästä tunnustuksesta käsin. Pappi sitoutuu siihen keerygmaan, jonka kirkko kunakin aikana asettaa uskottavaksi. (Evl.) Kirkon opin julkisena esityksenä Katekismus on tosiaan merkittävä.

Historiallisten esitysten yläpuolelle auktoriteetiksi tulee kuitenkin kirkko. (Ah, nyt varmaan luterilaiset kavahtavat.) Kirkko nimittäin ihmisistä koostuvana kokonaisuutena tulkitsee sitä Henkeä, joka kirkolle on annettu. Juuri se, että Henki ei anna itseään täydellisesti kellekään yksilölle niin, että yksi uskova kykenisi ymmärtämään Hengen jokaisen puolen, on syynä sille, että auktoriteetti on uskovien kokonaisuus, ei yksittäinen uskova ja hänen tulkintansa pyhistä kirjoituksesta tai kirkon historiallisesta keerygmasta (tunnustuksesta), taikka sen osasta (tunnustuskirjoista). Kirkko on korpus, jossa käsi ei ole silmä.

Hermeneuttisella prosessilla tarkoitan muuten sitä tapaa, jolla ihminen päätyy tietyistä sanoista tietynlaiseen merkityskokonaisuuteen. Sanat eivät ole merkityksiä, vaan kantavat niitä sen mukaan, miten ne itse rakentuvat ja suhtautuvat muihin sanoihin, mutta myös sen mukaan, mitä me olemme oppineet niille. Ensimmäinen puoli on perusta sille, että voimme kommunikoida (tiedon lähettäminen), jälkimmäinen perusta sille, että voimme ymmärtää (tiedon vastaanottaminen). Merkityksillä tarkoitan (epäselvästi) mielessä olevia mielteitä, käsitteitä, ajattelun osia ja kokonaisuuksia (vrt. käsite).

5 tykkäystä

Perusteellinen ja valaiseva esitys Silvanukselta, kiitoksia siitä! Tuota lukiessa sai jotenkin omia ajatuksiaan kanssa koottua. Muistutus jälleen miten vajaavainen tulkitsija yksittäinen ihminen voi olla.

Sivuhuomiona nyt päästäänkin sitten taas pohtimaan, mikä on THE kirkko joka voi puhua auktoriteetilla näistä asioista. :innocent:

1 tykkäys

Annoin myös peukun, sillä mielenkiintoinen esitys oli. Oli myös sopivassa suhteessa poleeminen, niin että suorastaan vaatii tarkentavia kysymyksiä. Esitän niitä, kunhan jaksan; ja jos.

Lupaus on tämä

“Minä N. N. lupaan kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja. Tahdon myös oikein julistaa Jumalan sanaa ja jakaa pyhiä sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan. Tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita. Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.”

Ei siinä kulloinkin ilmenevästä keerygmasta puhuta yhtään mitään.

Hengellinen viisaus on uskoakseni asia, jota on laaja-alaisemmin hyvin harvalla. Yleensä siitä puhuttaessa puhutaan ihan vain omista tulkinnoista. Kaikilla kristityillä on uskonsa tähden sellainen hengellisen viisauden taso, että he ymmärtävät uskon Kristukseen olevan tarpeellinen. Mutta koska ihmiset eivät yleensä ole juuri lainkaan pyhittyneitä, tai edes pyri tällaiseen, heillä ei ole kykyä soveltaa hengellistä viisautta oikein mihinkään muuhun kuin omaan tilanteeseen.

1 tykkäys

Yxinkertasen psalmi

Jumala armahtakoon minua koskaan luulemasta,
että olisin pyhittynyt,
vaan tyytymään siihen,
että Jeesus Kristus on minut kurjan syntisen
viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan tehnyt pyhäksi
ja tulevan hautani suloiseksi leposijaksi.
Sela!

Heprealaiskirjeen kirjoittaja kenties kuvaa hyvin sitä tilannetta, joka näiden
keskustelu-“riitojen” takana on:
Hebr. 5:12-13 Sillä te, joiden olisi jo aika olla opettajia, olette taas sen tarpeessa, että teille opetetaan Jumalan sanojen ensimmäisiä alkeita; te olette tulleet maitoa tarvitseviksi, ei vahvaa ruokaa.
13. Sillä jokainen, joka vielä nauttii maitoa, on kokematon vanhurskauden sanassa, sillä hän on lapsi;

Täällä on kaksi toisilleen vierasta joukkoa.
Toiset tahtovat jakaa ja syödä vahvaa ruokaa,
so. puhua Kristuksesta, siitä miten ollaan ihan aikuisen oikeasti Jumalan lapsia, miten pysytään Kristuksen yhteydessä,

Toisille tällainen puhe ei kelpaa ollenkaan. Halutaan vaan jatkuvasti puhua omista tekemisistä, mutta ei koskaan sitä mitä Kristus on juuri minulle tehnyt ja mitä se minulle merkitsee.

Paavali kuitenkin muistelee, miten hän menetteli tullessaan Korintin kaupunkiin: 2 En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta.

Ei hän kehu kirkkoa eikä omaa itseään, vaan sanoo: “.Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra”. (I Kor 1)

Varmaankin juuri sellainen ihminen, joka on ollut Jumalalle paljon velkaa ja joka on yhä uudelleen ja uudelleen paljon saanut anteeksi, joutuu kiittämään oman itsensä ja tekojensa sijasta Kristusta - koska ilman häntä olisi oltu hukassa tuon 10 000 talentin velan kanssa, jota yksikään ei pysty Herralle maksamaan…

3 tykkäystä

Tässä koko homman fokuksena on tosiasia, että me olemme syntiset ja Jumala on pyhä ja meidän tulee kuitenkin saada yhteys häneen pelastuaksemme.Tämä asettaa meidät äärettömän vakavaan paikkaan kyselemään millä ehdoin Jumala puhuu meille ja voimmeko jotenkin kommunikoida Jumalan kanssa, onko hän jossakin löydettävissä siten, että tietäisimme hänen tahtonsa meihin syntisiin nähden? Tässä kohden ainoa oikea vastaus on, että hän kommunikoi ihmisen kanssa Raamatun sanan ja sakramenttien välityksellä. Mistään muualta emme voi tietää hänen tahtoaan meihin nähden. Mikään epämääräinen filosofointi hämärine spekulaatioineen kirkosta ei tule kysymykseen koska se johtaa ihmisen aina epäilyksen ja epätoivon suohon, kirkko vailla mainittuja armonvälineitä ei ole kirkko lainkaan. Samassa suhteessa kuin kirkossa saa sijaansa ihmismielipiteet, joita nykyisin ujutetaan ihmisten tajuntaan näennäisesti näyttävin viisasteluin, samassa suhteessa kyseinen kirkko työntää Jumalan pois keskuudestaan, hänet ainoan, jonka pitäisi olla kirkon herra ja näin se lakkaa olemasta Jumalan huone, paikka josta hänet pitäisi löytää, siellä ole enää tarjolla pelastusta syntiselle ihmiselle.

2 tykkäystä

Siinä tosiaan sanotaan, “tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa”, eikä “tunnustuskirjoissa”.

Jos kristinusko on metafyysinen totuus, niin miksi Jumala on ilmoittanut totuutensa ihmisille sellaisessa muodossa, ettei se järjen mukaan ole edes paradoksaalista, vaan suoranaista järjettömyyttä eli järjen valossa mahdottomuutta sinänsä? Minä en ainakaan saa järkeni valossa esim. väitettä, jonka mukaan Jeesus on sataprosenttisesti tosi Jumala ja sataprosenttisesti tosi ihminen yhdessä persoonassa, vaikuttamaan edes paradoksilta, jolloin siihen voisi (järkevällä tavalla) uskoa, vaan näen väitteen järjen valossa mahdottomuutena sinänsä, jolloin siihen ei voi millään (järkevällä tavalla) uskoa (vrt. neliömäinen ympyrä).

P.S. Olen siis Lutherin kanssa samaa mieltä siitä, että (kristin)usko ja järki ovat toistensa vihollisia.

Kai sentään se tunnustus on myös Tunnustuskirjoissa ilmaistu, vai mitä ymmärrämme tästä Kirkkolain pykälästä 1:

1 § Tunnustus Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa.

Ehkäpä juuri tästä syystä.

Tarkoitatko, että kristillisen objektiivisen uskon itse asiassa suorastaan täytyy olla ihmisjärjen vastainen, jotta yksin Jumalan synnyttämä usko ihmisessä olisi mahdollista (sillä Uudessa testamentissa sanotaan, että usko on Jumalan teko), tai että objektiivisen uskon (ainakin, mitä tulee kristillisen uskon ydinsisältöön) ei tule saada tukea järjeltä, jotta ihmisen subjektiivinen usko kristilliseen objektiiviseen uskoon olisi kokonaan Jumalan teko, eikä syntyisin siitä, että ihmisen järki, omatunto ja tahto yhdessä sanoisivat aamenensa objektiivisen uskonsisällön suhteen, jolloin subjektiivinen usko objektiiviseen uskoon voisi todellakin olla ihmisestä itsestään lähtevää ja syntyvää uskoa?

Minusta Jumala ei ole järjen vastainen, vaan sen ylittävä, ei paradoksaalinen vaan analoginen.

1 tykkäys

P.S. @anon31067578.

Vai tarkoitatko, että metafyysisessä todellisuudessa esim. 1+1= 2 ei enää pätisikään, vaan siellä esim. 2+6 = 9999, ja siellä neliöt voisivat olla ympyränmuotoisia ja tosi Jumala yhtä aikaa tosi ihminen yhdessä ja samassa persoonassa? Olen kyllä sitä mieltä, että ymmärryksemme muokkaama ja havaitsema todellisuus ei ole koko todellisuus, ja että vaikka itse Jumala selittäisi meille metafyysisiä asioita, emme niitä kaikkia ymmärtäisi; mutta mitä tulee uskon ydinasioihin, niin hän olisi voinut luoda meidät sellaisiksi, että järjenvalomme käsittäisi edes ne riittävän selvästi, jotta uskominen olisi luontevampaa ja helpompaa, sillä ainakin minä haluan ensisijaisesti uskoa sellaisiin asioihin, joita järkeni pitää tosina.

Kristologiaan liittyvää vanhempaa tekstiäni: Oliko Jeesus esim. nukkuessaan yhdessä persoonassa kokonaan unessa ja kokonaan valveilla yhtä aikaa? Jeesus tosi Jumalana ja tosi ihmisenä ei oikeaoppisen näkemyksen mukaan ole koskaan voinut olla kaksipersoonainen olento, vaan yksipersoonainen. Mutta tästä johtuen Jeesus eikä kukaan toinenkaan ihminen voi olla järjen mukaan yhtä aikaa tosi ja siis kokonainen Jumala ja tosi ja siis kokonainen ihminen yhdessä ja samassa persoonassa.

Jumala on ääretön. Mutta jos Jeesus tosi ihmisenä olisi samalla yhtä aikaa tosi Jumala, silloin ääretön mahtuisi äärelliseen tai äärellinen olento (= Jeesus) olisi yhtä aikaa täysin ääretön ja täysin äärellinen yhdessä ja samassa persoonassa. Tämä on mahdottomuus sinänsä, ei siis paradoksi, joka on vain näennäisesti järjenvastainen väite (vertaa Kierkegaardin paradoksi “olisin tuhoutunut, jos en olisi tuhoutunut”, joka on siis vain näennäisesti järjenvastainen väite eli paradoksi).

Jumala on kaikkitietävä, Jeesus tai “tosi ihminen” Jeesus ei ole kaikkitietävä (Matt. 24:36). Jumala on kaikkialla läsnä oleva. Kukaan tosi ihminen ei ole kaikkialla läsnä oleva, mutta Jumala siis on. Jos Jeesus tosi ihmisenä eli tietyssä paikassa elävänä on samalla “yhdessä ja samassa persoonassa” sataprosenttisesti tosi Jumala, joka on kaikkialla läsnä oleva, niin Jeesus ei ole tosi ihminen; jos taas hän ei ole kaikkialla läsnä oleva, hän ei ole tosi Jumala. Jne.

Minusta hyvin ja ytimekkäästi sanottu, juuri tästä syystä.

“Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon” (Jaak 4:)

Paradoksi kertoo juuri siitä, että Jumala haluaa johdattaa ihmisen ensin nöyryyteen.

Ehkä yksi suuri syy siihen, että olen paraikaa ort.katekumeenikurssilla, ja kovin kaihoisasti katson sen kirkon suuntaan, on juuri siinä, että olen kyllästynyt vuosikausia evl-puolella jatkuneeseen “järkipuheeseen”. “Nykyään kun tiedämme”-henkiseen “järkeilyyn” ja “viisauteen” ( =viisasteluun), millä pyritään kääntämään musta valkeaksi ja löytämään Raamatusta Jumalan ohje entistä käsitystä täysin päinvastaiseen kristilliseen avioliittokäsitykseen.

Tulee Orwellin ELäinten vallankumouksen kielipelit mieleen. En koe mielekkääksi sitä, että itsekäs ja individualistinen nykyihminen julistaa itsensä kaikkien aikakausien viisaimmaksi auktoriteetiksi, joka vasta nyt ja juuri nyt osaa nähdä Jumalan tahdon tallessa olevasta Jumalan sanasta.

Koen itse, että ellei kristinusko kelpaa, itsekäs ja individualistinen nykyihminen voi aivan hyvin kehittää jonkin oman maahenkiuskon tms, ja ennemmin jättää kristinuskon rauhaan. Silloin hän eksyttää vain itsensä ja kaljakaverinsa, eikä kaikkia muita.

3 tykkäystä