Ilmeisesti pitää täsmentää, mikä on “vanhurskauttamisoppi”. Room.5:1: “Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta”. Syntiinlangenneen ihmisen varsinainen ongelma on vihollisuus Jumalan kanssa. Pelastus on sitä, että tämä vihollisuus vaihtuu rauhaksi, Jeesuksen Kristuksen kautta. Tämä taas on keskeisestä keskeisin aihe, ei pelkästään luterilaisille.
1 tykkäys
Tiedät varmaan, että kirkon alkuhistorian aikana oli monenlaisia kristologisia tulkintamalleja, joista tuntemasi ja kannattamasi ei ollut alkuperäinen, mutta lopuksi se voitti. Areiolainen kristologia oli jossain vaiheessa itse asiassa suorastaan kirkon enemmistön näkemys asiasta. Modalistista käsitystä kannatettiin myös laajasti. Mielestäni klassinen kanta ei ole paradoksaalinen, vaan ristiriitainen siinä missä esim. väitteet, että 1 +1 = 14 tai että neliö voi olla jossain todellisuudessa ympyränmuotoinen, eivät ole paradokseja, vaan täysin eli kokonaan ihmisjärjenvastaisia väitteitä. Jos pystyt todistamaan väitteeni klassisen näkemyksen ei-paradoksaalisuudesta vääräksi, olen kiitollinen.
Olen kanssasi ihan samaa mieltä.
Järkipuhe on minuakin aina jäytänyt. Jumalan kiitos, EVL-puolelta kuuluu vielä muutakin kuin tuota järkipuhetta.
Siinä suhteessa voi tulla yllätyksiä, että järkipuhetta on muuallakin, se on ehkä vain hiukan patinoituneemmassa pakkauksessa ja vanhemmin päällekirjoituksin…
2 tykkäystä
Uskallan sanoa @sylvanus, että siitä huolimatta, mitä nyt meille off-topicina ihan fiksusti sanot:
“minkä taakseen jättää, sen edestään löytää…”.
Ihan varmasti siitä tulee jokaiselle pääasia, ainakin yhden kerran elämässä.
Se kävelee vastaan.
Sen parempi, mitä nuoremmalla iällä se tapahtuu, koska sen varaan rakentuu kaikki sellainen, missä on jotain arvoa.
Tätäpä tarkoitan. Annas kun yritän selventää:
Ihmisen syntiinlankeemus ei koske vain hänen alhaisimpia osiaan tai toimintojaan, vaan kaikkein korkeimpiakin kuten hänen intellektuaalisia kykyjään. Tässä kontekstissa määreet ”korkeampi” ja ”matalampi”on kuitenkin katsottava ainoastaan asian selkeyttämiseksi tarkoitetuiksi apukäsitteiksi, ei välttämättä siten, että jokin ihmisen toiminto sinänsä olisi toista alempi. Mutta siis syntiinlankeemuksessa ihminen lankesi myös älynsä osalta, eikä siten voi vapaasti järkeänsä käyttämällä saavuttaa totuutta, vaan totuuden on tultava hänen ulkopuoleltaan.
Monethan ajattelevat uskoa eräänlaisena intellektin aktina, järjen toimintona. Ajatellaan toisin sanoen uskon syntyvän kunhan riittävä määrä kognitiivisia, tiedollisia aineksia on käsillä. Usko siis rinnastuu inhimillisen ajattelun logiikkaan. Uskon katsotaan tässä mallissa syntyvän silloin kun ihminen ymmärtää järjellään Kristuksen pelastustyön koskevan myös häntä ja myöntyy tähän järjen “pakotteeseen” samojen lakien alaisena kuin järjen nyt katsotaan johtavan mihin tahansa muuhunkin lopputulokseen, eli ihminen tekee loogiset johtopäätökset tiedollisesta informaatiosta, jonka hän on saanut koskien Kristuksen pelastustyötä.
Mutta eikö tässä ongelmaksi nouse se seikka, että miksi sitten ei mikä tahansa järjellinen päätelmä ole samanarvoinen, jos kerran inhimilliselle järkeilylle ylipäätään annetaan näin korkea sija? Eikö tuon mallin mukaisesti myös Pythagoraan väittämän ymmärtämiselle tulisi antaa vanhurskauttava arvo? Vai millä muotoa tuon mallin mukaan ajattelevat katsovat järjen kohteen vanhurskauttavan vain silloin kun järki tekee päätelmiä siitä informaatiosta, joka nousee Raamatusta?
Raamattu kuitenkin puhuu siitä viisaudesta, joka tulee ylhäältä, siis oman käsitteistösi mukaan ”metafyysisenä” tapahtumana. Uskon, joka ihmiseen syntyy Jumalan vaikutuksesta täytyy siten myös vanhurskauttaa järki. Usko on siten väline, jonka avulla erityisen ilmoituksen välityksellä synnin pimentämä järki voi tajuta ilmoituksen, johon hänen luonnollinen järkensä ei ikinä kykenisi miltään osin. Tällainen usko tulee ihmiseen aina ihmisen ulkopuolelta Jumalan toimintona.
@Silvanus:n esitys on kieltämättä valaiseva. Esitän eräitä hajahuomioita.
Kirkon oppi on epäselvä käsite
Uudessa testamentissa se ei näytä olevan epäselvä. Muutenkin tekstissäsi on pitkin matkaa monimutkaisia filosofis-teologisia erittelyitä, joiden mielekkyyttä on vaikea nähdä. Miksei saisi ajatella näin lapsenomaisesti: 1. Jumala on olemassa, ja hengellisissä asioissa, niin näkyvissä kuin näkymättömissäkin, on tosiasioita (faktoja), monet niistä ajattomia. (Esimerkiksi kun Kristuksen neitseellinen syntymä on tosiasia, niin se on sitä aina.) 2. Jumala voi ja on nähnyt hyväksi ilmoittaa tosiasioita ihmisille. Ihmisen tieto jää aina vajavaiseksi, mutta silti ilmoitus sisältää sen verran, mitä ihmisen tarvitsee tietää. 3. Tosiasioita on mahdollista ilmaista ihmiskielellä, ja mm. kääntää kielestä toiseen (vaikka kreikasta suomeen). 4. Oppia koskevat ihmiskieliset ilmaisut tarkoittavat mitä sanovat, eikä niitä ole tarpeen muuttaa, kun ne on kerran laadittu. Monesti voi olla tarpeen selittää, mitä vuosisatoja sitten on tarkoitettu, mutta sitä vartenhan on olemassa teologien ammattikunta. 5. Kristillinen kirkko voi siis väittää, että sillä on muuttumaton oppi, ja ilmoittaa sitoutuvansa niihin kielellisiin ilmaisuihin, joilla ne on sanottu (vaikka “neitseestäsyntyminen”), ja vaatia myös papeilta tällaista varaukseton sitoutumista.
Tunnustuskirjat ovat historiallinen teos, äännähdys ajan hetkessä, jonka tarkoituksena oli sanoa sille ajalle keerygma. Luettuna tämän ajan kontekstissa tunnustuskirjojen keerygma ei kuitenkaan vastaa enää niihin kysymyksiin, joita me kysymme.
Tunnustuskirjat on pyritty kirjoittamaan kaikkea mystiikkaa karttaen, ja kyllä niitä lukemalla yleensä ymmärtää sekä alkuperäisen kysymyksen että siihen annetun vastauksen. (Ehkä poikkeuksia löytyy, ja sitten teologin pitää alkaa selittää.)
jos Raamatun kontekstissa sanotaan, että uskon päämäärä on sielun pelastus, mutta sitten muutetaan kieltä (minkä aika ja kulttuuri tekevät välttämättä) niin, että pelastuksella ei tarkoiteta enää kristillisen kielen pelastumista, vaan kyse on vain jostain epäselvästä vapautumisesta, niin päädytään aivan erilaiseen merkityssisältöön kuin mitä kirkolla oli ennen.
Aamen. Teologien pitäisi valppaasti huomata tällaiset ajassamme liikkuvat harhat ja nousta puolustamaan alkuperäistä kristillistä oppia. (Tosin aika ei mitenkään “väistämättä” muuta vaikka pelastus-sanan merkitystä.)
Historiallisten esitysten yläpuolelle auktoriteetiksi tulee kuitenkin kirkko. (Ah, nyt varmaan luterilaiset kavahtavat.) Kirkko nimittäin ihmisistä koostuvana kokonaisuutena tulkitsee sitä Henkeä, joka kirkolle on annettu. Juuri se, että Henki ei anna itseään täydellisesti kellekään yksilölle niin, että yksi uskova kykenisi ymmärtämään Hengen jokaisen puolen, on syynä sille, että auktoriteetti on uskovien kokonaisuus, ei yksittäinen uskova ja hänen tulkintansa pyhistä kirjoituksesta tai kirkon historiallisesta keerygmasta (tunnustuksesta), taikka sen osasta (tunnustuskirjoista).
Arvasit oikein, tätä moni luterilainen kavahtaa. Tietenkään Henki ei anna itseään täydellisesti yksittäiselle kristitylle, mutta kyllä ilmoitetut uskontotuudet silti tarkoittavat mitä sanovat, eikä keskeisissä uskontotuuksissa ole mitään tulkitsemisen varaa. Esimerkkinä olkoon taas Kristuksen neitseestäsyntyminen: pyhäkoululainenkin tajuaa, mitä se tarkoittaa, ja tajuaa myös asian keskeisen kristologisen merkityksen, sen että se kuuluu Kristuksen jumaluuteen. Viisastelijat voivat tietenkin käyttää loputtomasti aikaa kehällisten ongelmien pohtimiseen, kuten naisen anatomian yksityiskohtiin, ja väittää asiaa “tulkinnanvaraiseksi”.
Offtopiccina sanon, että tosiaankaan vanhurskauttamisoppi ei ole aina ihmisen sielun pelastuksen kannalta keskeisin aihe.
Vaikka tuossa @Yxinkertanen:lle tuli editointivirhe, niin se oli siis @Silvanus, joka tämän offtopicin esitti, en minä 
. Itse olen siis päinvastaista mieltä, eli vanhurskauttamisoppi on sama asia kuin pelastusoppi.
1 tykkäys
@Sakarja:lle ja @Yxinkertanen:lle: Olen samaa mieltä siitä, että järkeisopin ei saa antaa muuttaa kristinuskon opetuksia. Tämä järkeisopin vastaisuus ei kuitenkaan tarkoita järjettömyyttä. Apostolien esikuvan mukaisesti mekin voimme uskoa lapsenomaisesti ilmoitettuihin totuuksiin - myös järjellämme - ja puhua ja kirjoittaa niistä - järkevästi ja selkeästi.
1 tykkäys
Jos olet joskus elänyt ei-uskovaisessa tilassa, jolloin kristinuskon “paradoksaaliset” väitteet olivat järjellesi kirjaimellisesti “hullutuksia”, joita et silloin vielä voinut uskoa objektiivisiksi tosiasioiksi (vrt. 1 Kor. 1:23), niin muuttiko uskoontulosi järkeäsi niin, että järkesi sen seurauksena “korjaantui” ja kykeni ymmärtämään hullutuksen ihmisjärjellä tajuttavassa mielessä “viisaudeksi” (vrt. 1 Kor. 1:24)? Vai tapahtuiko hullutuksen muuttuminen viisaudeksi (1 Kor. 1:23-24) lähinnä siinä mielessä, että järkesi vain sammui tai väistyi kokonaan tietoisuudestasi (mitä tulee niihin objektiivisen uskon kohtiin, joihin inhimillinen järki pahentuu niiden “hullutusluonteen” tähden), niin että et enää uskoontulosi jälkeen ole järkesi puolesta hullutusta nähnyt tai edes kyennyt nähdä, koska se on (Luther-lainaustasi lainatakseni) “asetettu kuolleeksi”? Jos toisaalta järkesi uskoontulosi jälkeen on saanut kyvyn selittää abstraktisessa eli käsitteellisessä mielessä hullutus ei-hullutukseksi, tuo selitys pitäisi olla sanoin ilmaistavissa, myös tällä foorumilla. Miten ilmaisit sanoin hullutuksen olevankin ei-hullutusta, sillä Paavali siis sanoo, ettei uskovalle hullutus ole enää hullutusta, vaan Jumalan viisautta (1 Kor. 1:23-24). Vai onko hullutuksen ei-hullutusluonne todellakin VAIN Jumalan (omistamaa ja käsittämää) viisautta (1 Kor. 1:24), joka on salaisuus ihmisille, myös uskoville ihmisille?
Jos luit tarkasti tekstini, huomasti editointivirheen tulleen korjatuksi varsinaisen tekstin puhuttelussa.
Vanhurskauttamisoppi on ihan ykkönen minunkin mielestäni.
Elämä tahtoo vain heitellä meitä ihmisiä eri tavalla.
Saattaa mennä vuosikymmeniä hurskasta elämää ennen kuin omat eväät loppuvat. Tulee eteen tilanne, ettei auta mikään muu kuin Kristus yksin, silloin joutuu sanomaan Paavalin tavoin:
Fil 3:7-10: mikä minulle oli voitto, sen minä olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. 8. Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana - että voittaisin omakseni Kristuksen
2 tykkäystä
Usko on yksinkertaisesti eri asia kuin järki, sen tehtävänä on nimenomaan syrjäyttää se, mikä ihmisessä on luonnollista, Aadamilta perittyä. Kun näin tapahtuu niin silloin sinusta tulee hengen ihminen, jolla on viisaus, mutta joka viisaus ei ole tämän maailman viisautta. Se on siis syntyisin eri hengestä kuin se viisaus, joka on tässä maailmassa hallitsevana.
1 tykkäys
Olen sitä mieltä, että kristillisen uskonmaailman ulkopuolella elävä ja uskon objektiivista ydinsisältöä tarkasteleva ihminen voi nähdä uskon vain hullutuksena tai pelkkänä käsittämättömyytenä. Jos uskosta osaton ihminen ei näe objektiivista uskoa hullutuksena, hän ei kunnolla ajattele asioita, tai hän on täysin penseä tai turta; tai sitten jonkun ihmisen täysi kykenemättömyys nähdä uskoa hullutuksena johtuu siitä, että kyseessä on ihminen, joka on jo uskossa (kenties hän on imenyt uskon jo äidinmaidosta, ja siksi omakohtaista uskon ulkopuolella elämistä kokemattomana täysin kykenemätön eläytymään niihin, jotka näkevät objektiivisen uskon hulluutena).
Tietyssä mielessä voisi sanoa, että vain uskova voi ymmärtää, mistä objektiivisessa uskossa on kyse, koska sen siis ymmärtää todellisessa mielessä vain se ihminen, jolla on jo subjektiivinen usko objektiiviseen uskoon. Eihän objektiivinen usko sinänsä ole hulluutta, niin kuin Paavali antaa ymmärtää: 1 Kor. 1:23-24; 1 Kor. 2:14-15. Kaikki muut kuin uskovat ihmiset ymmärtävät uskon väärin, ja siksi loukkaantuvat siihen tai pitävät sitä järjettömyytenä tai hullutuksena. Kristinuskoa ei siis varsinaisesti voi ymmärtää, jos ei itse usko siihen.
Missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hulluudeksi? Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat. (1 Kor. 1:20-21)
Mielestäni yllänäkyvä raamatunkohta vahvistaa vielä enemmän sitä näkemystäni, että inhimillinen järkeily tai filosofia ja kristinusko ovat vihollisia keskenään.
Itse olen nähnyt erittäin selvästi, että voidakseni olla uskova, minun pitäisi tappaa järkeni. Mutta en ole onnistunut siinä. Siksi näen objektiivisen uskon melko tasajatkuisesti hulluutena, vaikka aika ajoin järkeni sammuu, jolloin kykenen “näkemään” uskon ei-hulluutena. (En usko, että ihminen voisi aidosti uskoa sellaiseen, minkä hän samanaikaisesti, siis siihen uskoessaan, näkee hulluudeksi, valheeksi, epäuskottavaksi asiaksi tai harhaksi.) Tuo “näkeminen” on lähinnä tunteenvaraista liikuttumista, jonka läsnä ollessa ja vaikuttaessa järki suhteessa uskoon on sammuneessa tilassa.
Minä olen uskova ihminen enkä koe, että mainitsemasi asiat olisivat millään tavalla kristinuskon vihollisia. Totuudellisuus on hyve.
3 tykkäystä
Tiedät, että on filosofiaa ja filosofiaa, järkeilyä ja järkeilyä. Järkeily on siis relatiivista, filosofiaa on monenlaista. Jos se filosofiani ja järkeilyni, joka osoittaa minulle objektiivisen uskon epäuskottavaksi, on totuudellisuutta ja hyvettä, niin silloin kristinusko on hylättävä totuudellisuuden vuoksi.
Luulen, että ymmärrät filosofian väärin. Filosofiassa on aina kyse teorian ja toiminnan ykseyden välisen suhteen tarkastelusta. Tämän takia filosofian tutkimus ei ole eikä voi olla millään tavalla kristinuskon vihollinen, jos filosofia ymmärretään oikein. Jos se taas ymmärretään “omana järkeilynä”, niin sitten se tietysti voi muodostua viholliseksi melkein mille tahansa asialle ja toiminnalle.
Jos tutkii filosofian historiaa ja sen merkittävimpiä nimiä ajatuksineen, niin aika lailla sieltä löytyy erilaisia selityksiä todellisuuden perimmäisestä luonteesta, metafysiikasta, jumalasta, ihmisestä, etiikasta, epistemologiasta, estetiikasta jne. Itse filosofia -sana on määritelty eri tavoin aikain saatossa. Alun perin filosofia käsitettiin muistaakseni yrityksenä selittää koko todellisuutemme rationaalisesti; sen tehtäväksi nähtiin siis se, minkä me nykyään voisimme käsittää tieteen tehtäväksi.
Filosofia lähtee liikkeelle ihmettelystä, niin kuin Aristoteles tai Platon totesi. Mitään ei oteta itsestään selvyytenä. Auktoriteetteja ei ole. Itse näen uskonnon ja filosofian vihollisina juuri siitä syystä, että uskonnossa on uskottava, koska joku auktoriteetti sanoo, miten asiat ovat, ja niihin väitteisiin on uskottava, vaikka järkeen ja selviin havaintoihin liittyviä todistuksia uskonnollisten väitteiden tueksi ei olisi.
Olen eri mieltä molemmista, mutta en jaksa alkaa väittelemään. Sitä en toki kiistä, etteikö uskonnoissakin tapahtuisi pakottamista, mutta eihän sellainen mitään aitoa uskomista ole, jos pakotetaan osallistumaan johonkin.
Niin minäkin olen eri mieltä tuosta ensimmäisestä lainaamasi tekstikohtani kohdasta, mutta niin filosofian merkitys on siis muistaakseni tuhansia vuosia sitten alunperin määritelty.
Kyllä, kyllä, on se itsellenikin tullut vastaan, ja uskon kyllä vanhurskauttamiseen niin kuin kirkko siitä opettaa. Mutta olen sen verran monenlaisissa vesissä soudellut, että tunnen myös eri kysymyksiä, jotka ovat relevantimpia kuin kysymys uskota vanhurskauttamisessa.
Itse olen sitä mieltä, että pelastusoppi, t.s. soteriologia, on laajempi käsite kuin vanhurskauttamisoppi. Soteriologia sisältää ainakin lunastusopin, vanhurskauttamisopin ja pyhitysopin. Itse näen, että soteriologisesti keskeisiä asioita ovat (1) Jumalan tunteminen, josta Paavali saarnaa Ateenassa – tällöin keskeinen kysymys on se, kuinka tunnemme tuntemattoman Jumalan ja (2) Jumalan oikeudenmukaisuus, josta esimerkiksi sitten Roomalaiskirjeessä, nimittäin sen, että miten tulemme kelpaaviksi Jumalalle.
Kukaan näet ei voi lähestyä Jumalaa etsien vanhurskauttamista, ellei hän ensin tiedä, että Jumala on kaiken Luoja, ja että hän on lähettänyt Poikansa maailmaan. Minusta pelastusta voidaan tosiaan katsoa kahdesta näkökulmasta: (1) pelastus on kolmiyhteisen Jumalan tuntemista Kristuksen kautta ja (2) pelastus on sitä, että Jumala tuntee meidät Kristuksen kautta. Jälkimmäinen osa kuuluu vanhurskauttamisoppiin, ensimmäinen ei niinkään, ellei sitten vanhurskauttamisoppia tahdota nimenomaan lähteä laajentamaan siitä, mitä se faktisesti on ajatellen, että nyt on jotenkin tarpeen mahduttaa kaikki saman katon alle. Sellainen käsitteellinen laajentaminen on minusta hieman epäreilua, ja lähinnä palvelee luterilaisten shibbolethien käyttöä.
Ihmisillä on hyvinkin erilaisia kysymyksiä, jotka liittyvät pelastumiseen. Sana sooteria on kohtalaisen outo. Esimerkiksi Dionysiokselle pelastaminen tarkoittaa “jonkin asian palauttamista ja ylläpitämistä sen oikeassa asemassa”. Eikö kuulosta abstraktilta? Tarkoittaa esimerkiksi tätä: “kirja pelastettiin tulesta”, siis kirja otettiin pois palamasta, koska palaminen ei ole kirjan tehtävä, vaan sen tehtävä (=asema) on tulla luetuksi. Koska pelastus on jatkuvaa ylläpitämistä, meidän tulee jatkuvasti myös pyytää Jumalalta pelastumista, jotta Jumala pitäisi meidät armon tilassa ja sitten toteuttaisi lopullisen pelastuksen aikojen päättyessä.