Pelastuminenhan on edelleenkin nimenomaan ihmisten täydellistämistä alkuperäiseen olemukseensa Kristuksesta osalliseksi tulemisen avulla. Ihmisen ei ole tarkoitus olla syntinen, vajavainen, epätäydellinen, hairahtuva, pahaa tekevä, rakkaudeton, tuomitseva jne., vaan kaikki tällaiset virheet on tarkoitus poistaa hänen olemuksestaan, jotta hän voisi täydellisenä elää ikuisesti Jumalan luona.
Minusta tämä käsitys ei ole lainkaan abstrakti, vaan hyvin konkreettinen, koska ihmisten syntisyydestä johtuvat puutteet ovat hyvinkin reaalisia. Sen sijaan luterilaisille tyypillinen juridinen tapa nähdä vanhurskautus vain jonkinlaisena syyttömäksi lukemisena ilman henkilön olemuksen konkreettista muuttumista on mielestäni tavattoman abstrakti näkemys pelastumisesta.
(Btw, σωτηρία-sanassa ei ole pitkää o:ta eikä e-äännettä. Painokaan ei ole ensitavulla, joten äännetään ihan vain “sotiria”.)
Tarkoitan tätä: jos kirkon oppi olisi selvärajainen lause, silloin se olisi selvä. Mutta koska oikeasta opista voidaan puhua sadoilla tavoilla, ei kirkon oppi ole selvä, vaan epäselvä.
Saa näin ajatella. Mutta siinä vaiheessa, kun olet hengellisen johtajan asemassa ja törmäät jatkuvasti uusiin tilanteisiin, täytyy kyetä ajattelemaan vähän monimutkaisemmin. Katsotaanpa nyt näitä väitteitä, näin aluksi vaikkapa:
Jumala on olemassa, ja hengellisissä asioissa, niin näkyvissä kuin näkymättömissäkin, on tosiasioita (faktoja), monet niistä ajattomia.
Mitä tarkoittaa olla olemassa? Tarkoittaako se samaa kuin kivien olemassaolo? Vai tarkoittaako se samaa kuin jonkinlainen historiallinen olemassaolo? Mikä Jumala? Jumala ei nimittäin ole olemassa samalla tavalla kuin kivet, ihmiset, käsitteet tai luonnonlait, vaan aivan eri tavalla. Tästä olemassaolosta puhutaan eri tavoilla pyhissä kirjoituksissa. Jumalan toiminnasta on olemassa “historiallisia faktoja” – tarkoitan wie es gewesen est -tyylistä lähestymistapaa historiaan: katsotaan ikään kuin insinöörin näkökulmasta neliulotteista koordinaatistoa tietyssä aikapisteessä ja kerrotaan, mitä siinä pisteessä on. No probleemi on siinä, että meillä ei ole pääsyä tähän neliulotteisen koordinaatiston menneeseen aikapisteeseen, vaan olemme siitä kerrottujen (kertomus ~ historia) asioiden eli ns. lähteiden varassa.
Jumala voi ja on nähnyt hyväksi ilmoittaa tosiasioita ihmisille. Ihmisen tieto jää aina vajavaiseksi, mutta silti ilmoitus sisältää sen verran, mitä ihmisen tarvitsee tietää.
Meillä on onneksi olemassa pyhät kirjoitukset, jotka sisältävät kaiken, mikä on pelastukselle välttämätöntä. Kirjoitukset eivät kuitenkaan välitä itsessään ja puhtaasti sitä, mikä on välttämätöntä pelastumiseen, vaan se kertoo, mikä on välttämätöntä. Se kertoo mm., että kirkko on välttämätön, kaste on välttämätön, jne. Kirkko, joka on myös pelastukselle välttämätön ollessaan “ihmiskunnan pelastuksen sakramentti” on välttämätön paitsi pelastukselle, myös pyhien kirjoitusten tulkinnassa, sillä niitä ei voi tulkita oikein (so. soteriologisen motiivin varassa) kuin kirkon avulla.
Ilmoitus on enemmän kuin Raamattu. Se sisältää Jumalan toiminnan ns. yleisesti. Lisäksi Raamattu ei ole ilmoitusta sellaisenaan, vaan sieltäkin voidaan löytää tietty järjestys ilmoituksen sisällä. Lisäksi, sanonpa vielä, mielestäni ilmoitus varsinaisesti on Jeesus Kristus persoonana. Koska ilmoitus on tällainen kohtalaisen epäselvä kokonaisuus (rajoiltaan, ei välttämättä keskeiseltä sisällöltään), niin se herättää kysymyksen, mitkä “tosiasiat” ovat Jumalan ilmoittamia, ja joita hän olettaa meidän uskovan?
Tosiasioita on mahdollista ilmaista ihmiskielellä, ja mm. kääntää kielestä toiseen (vaikka kreikasta suomeen).
Itse tosiasian ja sitä ilmaisevan kielen suhde on kuitenkin monimutkainen: sama asia voidaan ilmaista lukuisilla eri tavoilla. Jos ajatellaan, että oppi on väitelause, mikä tosiasiaa ilmaisevista lauseista valitaan opiksi? Mitkä Raamatun väitelauseista ansaitsevat opin nimen?
Juuri tämän ongelman äärellä olen itse päätynyt siihen, että kirkon oppi (dogma) varsinaisesti on itse tosiasiat, itse totuus, wie es gewesen est, eivätkä niitä kuvaavat sanat. Sanat voivat olla sitovia (tästä kohta), mutta itse oppi on epäselvä, koska, kuten sanottua, emme pääse neliulotteiseen koordinaatistoon (tosiasioihin, wie es gewesen est) käsiksi. Sitten, kun tähän soppaan otetaan vielä merkitykset, niin meillä on siis sanat-merkitykset-tosiasiat, niin johan ollaan sopan äärellä…
Oppia koskevat ihmiskieliset ilmaisut tarkoittavat mitä sanovat, eikä niitä ole tarpeen muuttaa, kun ne on kerran laadittu. Monesti voi olla tarpeen selittää, mitä vuosisatoja sitten on tarkoitettu, mutta sitä vartenhan on olemassa teologien ammattikunta.
Kyllä: tämä asema on dogmeilla. Dogmit kuitenkin ovat ontologisesti yksiä monista mahdollisuuksista. Deontologisesti ne puolestaan ovat velvoittavia uskoville: kirkko ollen historiassa kehittyvä organismi on kerää ympärilleen tradition suojaa. Tai kuten Pauli Annala on minusta hyvin kirjoittanut:
“Kristillisen kirkon eksistentiaali eli olemassaolon perusmuoto on traditio. Kirkko elää traditiossa; se ammentaa elinvoimansa traditiosta ja työntyy eteenpäin traditiona. Niin kuin perhosen toukka taisteleva kirkko (ecclesia militans) kehrää jatkuvasti ympäilleen tradition suojakoteloa, josta se kerran, eskatologisen täyttymyksen hetkellä kuoriutuu ja transformoituu taivaallista triumfia viettäväksi kirkoksi (ecclesia triumphans). – – Traditio on kuolematon, koska se jatka elämäänsä jokaisen kristillisen sukupolven uskosa ja elämässä.” (Pauli Annala, Antiikin teologinen perintö, s. 5)
Kyllä: asettaessaan dogmeja kirkko tosiaankiin sanoo väitelauseita, joiden deontologinen luonne on velvoittava, vaikka ne ovatkin yksiä monista tosiasioiden kuvauksista. Joissakin tilanteissa näiden lauseiden määrä (vaikkakin suhteellisen vähäinen) kasvaa kuitenkin sellaiseksi, ettei tavalliselta uskovalta taikka papilta voida vaatia niiden täydellistä ymmärtämistä tai osaamista. Teologia on tosiaan tieteenä olemassa tätä varten. Sen historiallinen tehtävä on selvittää, mikä on historiallisten lausumien sisältö, jotta ne voitaisiin “tulkata” tähän päivään. Myöskin historiallisesti merkittävä keerygma voi muuttua turhaksi tai jopa uskon vastaiseksi.
Näin kävi esimerkiksi Nikean I konsiilin (325) symbolissa. Symbolin jälkeisessä anateemassa todetaan:
And whosoever shall say that there was a time when the Son of God was not (ἤν ποτε ὅτε οὐκ ἦν), or that before he was begotten he was not, or that he was made of things that were not, or that he is of a different substance or essence [from the Father] [ἢ ἐξ ἑτέρας ὑποστάσεως ἢ οὐσίας φάσκοντας εἶναι] or that he is a creature, or subject to change or conversion — all that so say, the Catholic and Apostolic Church anathematizes them.
Tässä sanaa hypostaasi käytetään siten, että se tarkoittaa sitä, mikä myöhemmin ymmärrettiin sanalla ousia. Jos tätä anateemaa sovellettaisiin suoraan myöhempään kolminaisuusopilliseen kehitykseen (jossa hypostasis tarkoittaa samaa, mitä me ymmärrämme sanalla persoona, siis “yksilöä”), niin jouduttaisiin toteamaan, että koko kirkko on langennut Nikean anateeman kautta. Mutta me emme usko näin, vaan koska anateeman sisältöä noudatetaan, niin vaikka se on dogmina edelleen olemassa, sen kielelliseen muotoiluun ei kuitenkaan jäädä kiinni, vaan otetaan kiinni sen sisällöstä eli merkityksistä ja tosiasioista, jne.
Nikean I konsiilin historiallinen keerygma, joka siis on dogmi, ei enää vastaa sitä, miten kieltä käytetään nykyään.
Niin, sitten on toki kysyttävä vielä, voisiko ajan käyttää paremminkin kuin tunnustuskirjoja lukemalla? Onko olemassa parempia kirjoja, jotka kertovat paremmin totuudesta? Niin, ehkä se Pieperin Dogmatiikka sitten kuitenkin?
Tässä olen samaa ja eri mieltä. Ilmoitetut totuudet tarkoittavat, mitä sanovat, mutta se, ymmärrätkö sinä tai ymmärränkö minä sen, mitä siinä sanotaan, on eri asia.
Eli siis pyhäkoululainen osaa neitseestäsyntymisestä kuultuaan sanoa: “Tällä on keskeinen kristologinen merkitys, sillä se vahvistaa sen, että Kristus on Jumala”? Salli minun epäillä. (No, näin et varsinaisesti väittänytkään…)
Voisin olla myös eri mieltä siitä, kuuluuko neitseestäsyntyminen todella kristologisesti Kristuksen jumaluuden perusteluun. Minusta se kuuluu ennemmin Kristuksen asemaan uutena Aadamina, mikä hänellä on nimenomaisesti ihmisenä.
Lienee turha väitellä erasmilaisen ja modernin kreikkalaisen ääntämyksen oikeellisuudesta. Todettakoon, että välillämme on tässä ristiriita ja jätettäköön se siihen.
Minä en ymmärrä, miksi asioista pitää tehdä monimutkaisia?
Minä uskon, että se on Jumala, joka lähestyy ihmistä, eikä päinvastoin.
On kastetuista jokainen sen verran kuullut Jumalasta,
että omatunnon herättyä
tietää tasan tarkkaan, että on syntinen.
Usein ihminen on tiennyt sen ihan joka hetki.
Se on sanoina pyörinyt suussa
suuremmin mieltä liikuttamatta.
Mieleen on vain jämähtänyt,
että omat uskonnolliset harrastukset,
ennen mitään muuta,
jotenkin riittävät niiden maksuksi.
Eräänä päivänä ne eivät riitäkään.
Sana avautuukin yhtäkkiä todistamaan,
että Kristuksen rinnalla kaikki
muu on vain katinkultaa.
Siksi sanoo Paavali:
**olen heittänyt kaiken roskana pois, ** jotta voittaisin omakseni Kristuksen
Moni miettii näitä vasta elämänsä kalkkiviivoilla.
Ei ole mitään ihanampaa kuin se.
että vieressä on silloin Kristus,
olit protestantti, katolinen tai ortodoksi tai adventisti…
Ei se ole mitään luterilaista shibboletia,
Lupaavat ne kristityt katolisessakin kirkossa “luopua Perkeleestä ja hänen menoistansa”-.
Jos kerran uskoa on, seuraa siitä myös elämän muutos.
Se on väistämätöntä,. koska armon saanut on kiitollinen.
Sitä isommin, mitä kalliimpaa armo on ollut.
Kun täällä on kerran otettu runomuotoinen vastaus tavaksi, niin minäkin vähän runoilen!
Jokainen ihminen tietää, että on Jotain.
Kukaan ei tiedä, mitä se on.
Ei kukaan, paitsi se, joka on nähnyt sen teot.
Teot luoda olevaa,
luoda elämää,
luoda viisautta, tahto etsiä Jotain.
Sisäänrakennettuna ihmisen sisimpään on kutsu Johonkin,
isänmaahan, kotiin, mikä lienee.
Mutta kuinka kukaan voisi tuntea sitä, mikä ylittää kaiken tuntemisen?
Vain siten, että Tuntematon tulee tunnettavaksi
pysyen itse tunnettavana,
ollen Sanassa itse merkitys ja ääni,
ollen Pojassa Luoja ja luotu.
Mikään ei ole monimutkaista itsessään.
Asiat ovat yksinkertaisia.
Vaikeaksi asiat muuttuvat, kun aletaan puhua,
sillä kieli on kuollut ja sanat ovat vinoutuneet –
rakensimme Baabelin tornin liian korkealle,
emmekä vielä puhu liekkien voimalla,
ainakaan koko aikaa.
Niin: Jumala lähestyy ihmistä,
ja siinä ihminen lähestyy Jumalaa,
niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi.
Ja sitten meidät yhdistetään häneen,
jotta hänen kauttaan, hänen kanssaan ja hänessä
olisimme kuuliaisia, kunnioittaisimme, palvoisimme, siunaisimme, ylistäisimme,
ja kaikilla tavalla olisimme valmiita juurtumaan uudelleen isänmaahan.
Siksihän hän synnyttää meidät sanasta ja vedestä,
Hengestä ja tulesta,
jotta me tempautuisimme salaisuuteen
ja tulisimme kätketyksi.
Hulluista hulluin on se, joka luulee, että hän on nähnyt Jumalan.
Hulluista hulluin on se, joka luulee, että hän on ajatuksellaan tavoittanut Hänet,
joka ylittää kaikki ajatukset,
kaikki sanat,
kaikki merkitykset,
sillä omalla puheellaan hän on luonut maailmankaikkeuden ja tehnyt sen eläväksi,
omilla ajatuksillaan hän on antanut kaikelle merkityksen ja tehnyt sen nähtäväksi.
Turhaa on kaikki hänen rinnalla,
joka tekee kaikkeuksia suunsa henkäyksellä ja mielensä sanalla.
Sinä, ihminen, vieläkö kuvittelet,
että on jotain suurempaa kuin tuntea hänet,
joka astui keskeltä huonetta nurkkaan?
Se on elämämme kallein asia: Jumalan tunteminen Kristuksessa.
Sinä, ihminen, vieläkö haihattelet,
että joku voisi tulla puhtaaksi ilman että tuntee Jumalaa?
Se, joka tuntee laupeuden,
joka ilmenee Pojan kautta,
ja joka hengittää armoa
Pyhän voimassa,
se tulee puhtaaksi.
Sillä armoa ei anneta ilman tuntemista,
eikä kukaan voi väittää tuntevansa Jumalaa,
jos vielä luulee hänen olevan vihassa.
Tunne siis Jumala.
Älä haikaile sen perään, että saisit anteeksi tuntemattomalta.
Hän kutsuu sinut nimeltä, ja sitten vasta seuraa oikeus.
Laupeus ja uskollisuus kohtaavat,
oikeus ja rauha suutelevat toisiaan.
Laupeus kutsuu uskollisuuteen,
ja oikeus tuo rauhan.
Aivan, jokainen joutuu yksilötasolla ainakin kerran elämässään kohtaamaan reformaationsa.
Se tärkein viesti on tämä:
Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.
Tämä asian kohtaaminen voi olla katastrofi tai suuri vapautus.
Viittasin siihen, mitä Paavali kirjoitti kirjeessään (Fil 3)
Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois.
Siis Kristuksen tähden.
2 turkulaista sai idean lähteä Atlantin yli Euroopasta Amerikkaan pienellä
perämoottoriveneellä.
Heille sanottiin, ettei se onnistu. Pitää olla isompi vene tai laiva.
Ranskalaisessa satamassa Biskajalla heitä varoitettiin taas.
Toinen kavereista sai herätyksen, ja jäi rannalle. Hän pelastui.
Seppo Muraja jatkoi omiin voimiinsa luottaen, eikä hänestä ja hänen veneestään ole sen koommin kuultu.
Onnellinen on se, joka saa herätä huomaamaan, että Kristus yksin
on tehnyt puolestani kaiken, oma pyhyys ei auta tuomion hetkellä yhtään mitään.
Uskonnollisuudella ei ole hädän hetkellä arvoa, varsinkaan jos ei ole joutunut punnitsemaan, mihin omat tekoni ja hurskasteluni lopulta riittävät - jos yhteys Kristukseen puuttuu.
Kiva kun @Silvanus jaksaa selittää. Mutta jotakin voin sanoa minäkin:
Tarkoitan tätä: jos kirkon oppi olisi selvärajainen lause, silloin se olisi selvä. Mutta koska oikeasta opista voidaan puhua sadoilla tavoilla, ei kirkon oppi ole selvä, vaan epäselvä
Ikävä kyllä en ymmärrä tätä ajatuksenjuoksua lainkaan. Vetoan vielä kerran Raamattuun: sielläkin puhutaan opista monin tavoin ja myönnetäänkin se (Hebr.1:1), mutta oppia ei silti katsota epäselväksi.
Jumala ei nimittäin ole olemassa samalla tavalla kuin kivet, ihmiset, käsitteet tai luonnonlait, vaan aivan eri tavalla.
Tähän asiaan liittyvä esityksesi jää minulle vallan käsittämättömäksi. Meille lapsenmielisille Jumalan olemassaolon tapa ei ole ongelma eikä pohdinnan kohde.
Lisäksi, sanonpa vielä, mielestäni ilmoitus varsinaisesti on Jeesus Kristus persoonana.
Tätä ajatusta kuulee usein. En ole siitä eri mieltä. Mutta eiväthän Kristuksen persoona ja kielellinen ilmoitus ole vastakkaisia.
kirkon oppi (dogma) varsinaisesti on itse tosiasiat, itse totuus, wie es gewesen est, eivätkä niitä kuvaavat sanat.
Tarkoitat historiallista totuutta (jos nyt saksaasi oikein ymmärrän)? Itse painotan asioita eri tavalla. Esimerkiksi Kristuksen ristinkuolema on historiallinen tosiasia, mutta sen aikaansaama syntien sovitus tapahtui enemmänkin historian ulkopuolella; opille ovat tärkeitä nekin sanat, jotka kuvaavat historian yläpuolella olevia tosiasioita. Sanat ovat tärkeitä juuri siksi, että Jumala on suonut ihmiskunnalle mahdollisuuden kuvata sanoilla sitä, mitä ei silmillä voi nähdä.
Ilmoitetut totuudet tarkoittavat, mitä sanovat, mutta se, ymmärrätkö sinä tai ymmärränkö minä sen, mitä siinä sanotaan, on eri asia
Kyllä jokaisen kristityn pitää ymmärtää jotakin kristinopista (kukin kykynsä mukaan), ja sitä varten on olemassa opetusvirka, pyhäkoulut, rippikoulut, kristillinen kirjallisuus ym.
Eli siis pyhäkoululainen osaa neitseestäsyntymisestä kuultuaan sanoa - -
Jos pyhäkoululaiselle sanotaan, että “Jeesus on Jumalan poika” ja “Joosef ei ollut oikeasti Jeesuksen isä”, niin eiköhän hän ajattele, että nämä liittyvät jotenkin toisiinsa? Ei sen puoleen, jos osaat rikastuttaa pyhäkoululaisen ymmärrystä puhumalla hänelle uudesta Aadamista, tee se kaikin mokomin.
Vaikeaksi asiat muuttuvat, kun aletaan puhua,/
sillä kieli on kuollut ja sanat ovat vinoutuneet
Tästä olemme näköjään kovasti eri mieltä. Jumalan ilmoitus on elävää ihmiskieltä ja koostuu selkeistä sanoista.
(Muuten, saksan, latinan, englannin ja kreikan siteeraaminen ei varsinaisesti paranna esitystä, vaikka moni teologi näyttää niin ajattelevan. Ei, vaikka satunkin ymmärtämään ainakin saksaa ja englantia. Saksan olla-verbin preesensmuoto on muuten ‘ist’ eikä ‘est’ )
Ei tuo kiekon pyörittäminen keskikentällä poista sitä tosiasiaa, että
Suomen evankelisluterilaisen kirkon tunnustus on ilmaistu kolmen vanhan kirkon tunnustuksen lisäksi Tunnustuskirjoissa.
Ei niitä voi sysätä sivuun.
No niin, olen selvästi ollut itsekin epäselvä. Mitä tarkoitan, kun sanon, että oppi on epäselvä? Lähdetäänpä selvittämään.
Oppi tarkoittaa etymologisesti opetusta. Opetus on puhetta ja lauseita. Siis oppi on lauseita, sanoja, kieltä. No onko kirkolla olemassa yksi, selvärajainen, tarkka määritelty oppilause kustakin opinkohdasta? Kyllä ja ei. Nämä lauseet ovat dogmeja ja tunnustusten osia, niissä on tarkasti määritelty lauseita. Mutta se, mistä nämä lauseet nousevat, on opin kokonaisuus (dogma), joka ei viittaakaan varsinaisesti opetukseen, vaan todellisuuteen. Samasta todellisuudesta voidaan puhua lukemattomin eri sanoin, ja niin puhutaankin. Tämän vuoksi sanon, että kirkon oppi on epäselvä, koska ei ole olemassa yhtä selvärajasta sanallista määritelmää kaikista opillisista asioista.
Hepr. 1:1 Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin puhui isillemme profeettojen suulla
Ilmoitus on Vanhassakin testamentissa nähtävissä sekä Jumalan toiminnassa (moninainen), että Pyhän Hengen puheessa profeettojen kautta (selkeämpi, mutta edelleen moninainen).
Niin, siis sinulle tämä asia ei ole merkityksellinen. Monille muille tämä asia on merkityksellinen. Et voi rakentaa kaikkia sitovaa ja koskevaa uskonnollista oppijärjestelmää puhtaasti oman kokemuksesi varassa.
Eivät toki. Tulee kuitenkin juuri Hepr. 1:1 valossa tehdä ero Vanhan liiton ilmoituksen (puhe profeetoille) ja Uuden liiton ilmoituksen (Poika) välille. Puhe valmisteli Pojan tuloa. Poika tuli ja omassa persoonassaan ilmoittaa Isän.
Kysymys siitä, mikä on historiallinen totuus on epäselvä. Wie es gewesen ist (kiitos korjauksesta) on viittaus Leopold Ranken historianfilosofiaan:
To history has been assigned the office of judging the past, of instructing the present for the benefit of future ages. To such high offices this work does not aspire: It wants only to show what actually happened (wie es eigentlich gewesen) (Wikipedia)
Ajatus siitä, että historiantutkimus kykenisi ylipäänsä jotenkin osoittamaan sen, “mitä oikeasti tapahtui”, on kyseenalainen. Viittaan kirjoittaessani tähän näkemykseen tai oikeastaan tällaiseen näkemykseen historiasta ja historiantutkimuksesta. Eli siis puhun siitä, mikä tosiasiallisesti tapahtui. Olen kuitenkin sen verran paljon opiskellut myös (kirkko)historiaa, että olen epäileväinen sen suhteen, voiko historiantutkimus koskaan saavuttaa tällaista. Historiantutkimus on myös sanoja ja niiden ilmaisemia merkityksiä, joiden suhde tosiasioihin jää aina epäselväksi.
Tarkoitus on siis viitata tietynlaiseen historian ymmärtämisen tapaan.
Jumalan ilmoitus on lihaksitullut Sana, joka koostuu ruumiista ja sielusta ja niihin yhtyneestä jumaluudesta, niin että tämä ruumis ja sielu ilmoittavat niihin yhtyneen jumaluuden.
Todellisuuden itsensä luonteeseen kuuluu minusta se, että tosiasioita voi kuvata monilla mentaalisilla representaatioilla tai merkityksillä. Kielen luonteeseen kuuluu, että samoihin merkityksiin voi viitata useilla sanoilla. Baabelin tornin myötä me olemme menettäneet kykymme viestiä toisillemme niin, että kykenisimme aina välittämään toisille juuri ne merkitykset, joita me tahdomme heille välittää. Jumalan ilmoitus pyhässä Raamatussa ei - valitettavasti - poikkea tästä. Sen vuoksi tarvitaan Pyhää Henkeä, joka valaisee sanat. Vaikka pyhä evankeliumi kantaa itsessään Pyhää Henkeä ja vaikka Henki annetaankin kaikille, jotka kuulevat evankeliumia, jostain syystä käy niin, että Henki ei vaikuta (ainakaan koko aikaa) kaikissa niin, että he ymmärtäisivät evankeliumin merkityksen ja tulisivat kirkon yhteyteen. Jos evankeliumi olisi kaikkien ymmärrettävissä suoraan itsensä perusteella, niin jokainen, joka sen kuulisi, tulisi kirkon yhteyteen välittömästi. Näin ei kuitenkaan tapahdu.
Kuten lainauksesta käy ilmi, Leopold von Ranke tarkoittaa sanoillaan jotain muuta, kuin miten ne tulkitset. Kyseessä on siitä, mikä koetaan historian tarkoitukseksi, ei ole mikään ohjelmanjulistus.
Historiantutkimus on tietysti aina historioitsijan ymmärryksensä avulla tekemää lähteiden tulkintaa. Metodina on siis lähdekritiikki. Ja kuten hengentieteissä aina, keskeisintä on myös Verstehen. Historiantutkimus on tietysti aivan turhaa puuhaa, jos sen tavoitteena ei ole sanoa jotain tutkimuksen kohteesta, mikä olisi paikkaansa pitävää.
Miten tämä ilmoitus tapahtuu, miten saamme tiedon tästä? Itsessäänhän Sanan lihaksituleminen ei ilmoita mitään, vaan jonkun täytyy välittää ilmoitus, joten toistan “miten ilmoitus tapahtuu?”
Se on hienoa, että muistutat mieleeni tämän kohdan:
Sana sen tekee. Vaikka Kristus annettaisiin ja ristiinnaulittaisiin tuhat kertaa meidän edestämme, olisi se kaikki turhaa, jos Jumalan Sana ei tulisi ja jakaisi sitä ja lahjoittaisi sitä minulle.”
Luther: Wider die himmlischen Propheten. 1525
(Taivaallisia profeettoja vastaan)
Ilmoitus tapahtuu siten, että Jeesus telttailee meidän keskellämme. “Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsellä hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.”
Totta kai Jeesus myös puhuu. Mutta Jeesus itse on Isän Poika ja siten Jumalan ilmoitus. Hänen puheensa on ilmoitus vielä enemmän kuin mitä Pyhän Hengen puhe profeettojen kautta oli, sillä hänessä Jumala puhuu itsensä kautta.
Erotan siis ilmoituksessa eri tasoja. Nämä eivät ole arvojärjestyksessä, paitsi ensimmäistä pidän tärkeimpänä:
Jeesus Kristus lihaksitulleena Sanana ilmoittaa Isän persoonana
Jeesuksen omat puheet (=Jeesuksen julistama evankeliumi)
Kaikki, mitä Jeesus teki (=asia, josta evankeliumikirjoitukset kertovat)
Se Jumalan toiminta, jota VT kuvaa (=VT:n historia, Jumalan toiminta Israelin historiassa)
Ne Jumalan suorat puheet, joista VT kertoo (=edelliseen liittyvät Jumalan puheet)
Pyhän Hengen puhe profeettojen kautta (=Vanha testamentti)
Kristuksen ja Hengen puhe seurakunnan kautta (=Uusi testamentt)
Fakta: me lähestymme ilmoitusta kohtien 6 ja 7 avulla. 6 ja 7 ovat kirjoitusta.
Ajattelen, että Jumalan ilmoituksen eri tavat sisältyvät kirjoituksiin. Ne eivät ole “tasapaksua Jumalan sanaa”, vaan niiden luonne Jumalan sanana, ja niiden perusta Jumalan sanana on molemmissa erilainen.
Kiitos! Olen nyt kännykkäyhteyden varassa, enkä pysty paremmin kommentoimaan, lisään vain hiukka löylyä Francis Pieperin sanoilla:
Kun ihmiset hapuilivat pimeässä, Jumala on säälinyt heitä. Hän antoi ilmoituksensa heille, ja tämä ilmoitus on asetettu heidän eteensä kirjoitetussa apostolien ja profeettojen sanassa, Pyhässä Raamatussa. Jumala on sitonut ihmiskunnan ankarasti ilmoitukseen, jonka hän on antanut. Hengellisissä asioissa hän rajoittaa ihmiskunnan opettamaan ja uskomaan ei mihinkään enempään ei vähempään kuin siihen mikä on kirjoitettuna Raamatussa.
Francis Pieper, The Church and Her Treasure, s. 122-123.
@Silvanus, minun täytynee lopettaa keskustelu siitä, onko oppi selvä vai epäselvä; en vain pääse perille ajatuksenjuoksustasi. Jos meillä ei olisi selvää oppia, meillä ei olisi mitään varsinaista oppia, joten emme olisi uskovia, vaan agnostikkoja.
Hepr.1:1 valossa [tulee] tehdä ero Vanhan liiton ilmoituksen (puhe profeetoille) ja Uuden liiton ilmoituksen (Poika) välille. Puhe valmisteli Pojan tuloa. Poika tuli ja omassa persoonassaan ilmoittaa Isän.
Minusta Poika antaa varsinaisen ilmoituksen kielellisillä sanoilla, ja sittemmin apostoliensa sanoilla. Jos meillä sattuisi olemaan erimielisyyksiä, miten ne voitaisiin ratkaista vetoamalla Kristuksen “persoonaan”?
Erotan siis ilmoituksessa eri tasoja. - -
6. Pyhän Hengen puhe profeettojen kautta (=Vanha testamentti)/
Kristuksen ja Hengen puhe seurakunnan kautta (=Uusi testamentti)
Fakta: me lähestymme ilmoitusta kohtien 6 ja 7 avulla.
Niin lähestymme, ja niin on Jumala hyväksi nähnyt. Pitäytykäämme siis sanaan, kuten apostolit ja Kristus itse kehottavat (Joh.5:39, 2.Tess.2:15, 2.Tim.2:2).
Olen eri mieltä. Se, että opin referenssi merkityksiin ja tosiasioihin on epäselvä, ei tarkoita sitä että oppia ei olisi. Me olemme ihmisiä ja olemme myös opissa inhimillisen kielen ja siten Baabelin aiheuttaman referenssivirheen vaikutuksen alaisia. Tavallaan joudumme välttämättä olemaan kielen vuoksi agnostikkoja: kun en voi olla varma siitä, että minä ja sinä jaamme samalla tekstillä samat merkitykset (niin kuin ei näytäkään tapahtuvan), on kielen ylisubjektiivinen/objektiivinen luonne itsessään kyseenalaistettu. Usko on välttämätöntä myös opin suhteen; oppia ei rakenneta Baabelin tornia ennen, vaan sen sortumisen jälkeen. Siksi meillä ei ole varmuutta sanojen viittauksista, vaan meidän tulee tyytyä yhteisiin sanoihin voimatta osoittaa niiden takaa välttämätöntä merkitystä taikka tosiasioiden eksaktia laitaa.
Jatkan tarvittaessa. Selvitän samalla asiaa itselleni. Muut aiheet myöhemmin…
Mutta mihin sanaan? Kirjoituksiin, vai Kristuksen sanaan, joka on kirjoitusten sisällä, vai Sanaan itseensä, joka on Jeesus Kristus? No mutta katsotaanpa näitä kohtia, joita olet laittanut:
Joh. 5:39: Te kyllä tutkitte kirjoituksia, koska luulette niistä löytävänne ikuisen elämän – ja nehän juuri todistavat minusta. Mutta te ette tahdo tulla minun luokseni, että saisitte elämän.
Tässähän nimenomaisesti Kristus puhuu, että kirjoitukset todistavat hänestä. On siis todistaja ja se, josta todistetaan. Jos me jäämme todisteen ääreen, emmekä tule Kristuksen luo, toteutuu tämä sana: “te ette tahdo tulla minun luokseni, että saisitte elämän”.
.2. Tess. 2:15: Pysykää siis lujina, veljet, ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olemme suullisesti tai kirjeessämme antaneet teille.
Tämä on hyvä ohje. Tämän vuoksi me pidämmekin kiinni myös Uudesta testamentista. Se on apostolien opetus, ja sen vuoksi kirkkokin nimittää itseään apostoliseksi. Miten voi kuitenkin olla, että olemme kiinni apostolien sanassa, kun meidän pitäisi olla kiinni Kristuksen sanassa? No siten, että apostolit kertovat Kristuksesta. Ilmoituksessa siirretään sisemmälle kehälle, kun lähestytään Jeesusta.
.2. Tim. 2:2 Kaikki, mitä olet monien todistajien läsnä ollessa minulta kuullut, sinun tulee uskoa luotettaville ihmisille, jotka pystyvät myös opettamaan muita.
Tämä todistaa kirkon roolista ilmoituksen välittäjänä.
Olen eri mieltä. Varsinainen ilmoitus, siis aivan ytimessä ehdottoman varsinaisesti sanottuna ilmoitus on Jeesus Kristus itse. Usko on suhde häneen. Tästä suhteesta (inkorporaatio, filiaatio, jne jne.) olen ohimennen kirjoitellut täällä aika paljon.
Kristuksen sanat (=opetus) koskevat ennen kaikkea hänen ja Isän suhdetta ja hänen asemaansa Jumalan valtakunnan tulemisessa. Apostolien sanat (=opetus) koskevat Kristuksen asemaa, kirkon suhdetta Kristukseen, ja niin edelleen.
Erimielisyydet sanoissa ratkaistaan vetoamalla sanoihin. Erimielisyys uskossa on ratkaisematon, koska emme voi arvioida toistemme sydäntä.
Raamatun sanaan, oman luettelosi kohtiin 6 ja 7. Eikö se tullut asiayhteydessä selväksi?
[Joh. 5:39] Tässähän nimenomaisesti Kristus puhuu, että kirjoitukset todistavat hänestä. On siis todistaja ja se, josta todistetaan. Jos me jäämme todisteen ääreen, emmekä tule Kristuksen luo, toteutuu tämä sana: “te ette tahdo tulla minun luokseni, että saisitte elämän”.
En vieläkään näe, miten kirjoitusten lukeminen ja uskominen olisi ristiriidassa Kristuksen luo tulemisen kanssa.
[2. Tim. 2:2] Tämä todistaa kirkon roolista ilmoituksen välittäjänä.
Ja se todistaa myös, että kirkon on pysyttävä tässä roolissaan uskollisena alkuperäiselle apostoliselle uskolle.
Erimielisyydet sanoissa ratkaistaan vetoamalla sanoihin. Erimielisyys uskossa on ratkaisematon, koska emme voi arvioida toistemme sydäntä.
Tässä on taaskin ajatuskulku, jota en ymmärrä. Ehkä pitää luovuttaa.
)