Toivon, että vastaukseni tyydyttäisi sinua, pidit niistä tai et. Menee muuten jankutukseksi.
Sitten vuoden 30 vain muutama sata vuotta voidaan historian kirjoituksesta voi seurata Jumalan Seurakunnan kulkua. Tilanne on aivan sama kuin Kiinassa ja Venäjällä ja useassa islamilaisessa valtiossa. Historia on Euroopassa, etenkin katolisen kirkon kirjoittama. Tunnen historian ja tunnen katolisuuden osuuden sen kirjoittamisessa. Tämä on yleistä tietoa.
Osoitus Seurakunnan, eli Helluntaipäivän Kastajaliikkeen kulusta kautta aikojen tähän päivään, on sen yksi yhteen sama oppi, opetus ja ennenkaikkea Henki, sekä Kastajaliikkeen kohtaamat massiiviset vainot. Ne löytyy, luki historiaa vaikka katolisuuden kirjoittamana. Sinun ei tätä tarvi myöntää, mutta kun kysyt jotain ja saat vastauksen, niin "ole vait’, tyydy siihen minkä sait*.
Vielä kerran missä tämä liike oli jakamattoman kirkon aikana? Mistä sen löytää nyt? Mikä on se opillinen yhtenäisyys joka on säilynyt 30.luvulta lähtien? Ihan konkreetisti. Jokin seurakunta ja kaupunki, kiitos.
En ole saanut vastausta yksinkertaisiin kysymyksiini. Vaikenemaan pyytäminen on epäasiallista, kun kysyn asiallisia kysymyksiä.
Tuon on ihan relevantti kysymys. Ulkokirkollisten tahojen on tavattoman vaikea nähdä oikeana kristillisenä uskonsuuntana mitään muuta kuin omansa. Ajattelen siihen syynä olevan sen, että soteriologiaa ei ole prosessoitu loppuun saakka, eli teologia on lasten kengissä. Vapaiden (villien) suuntien olisi syytä olla kiitollisia perinteisille kirkoille, jotka ovat kristinuskoa vuosisatojen ajan ylläpitäneet.
Heillä olisi kuitenkin hieno mahdollisuus nähdä asia positiivisesti ja kiittää Jumalaa kaikista Jeesukseen Kristukseen uskovista ihmisistä kaikissa kirkkokunnissa, niin uudemmissa kristillisissä yhteisöissä kuin vanhoissakin.
Mutta minä harmittelen sitä turhaa taakkaa, jonka erilaiset villimmät lahkot ja uskonsuunnat sysäävät uskovien harteille. Itse haluaisin Paavalin tavoin auttaa heitä heidän iloonsa.
Vaikka kristinusko on sirpaloitunut eri kuppikuntiin, se tärkein eli yksinkertainen evankeliumi eli ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta on kaikkialla jokseenkin helposti löydettävissä. Toivon sanoma kaiken kaaoksen keskellä. Valkeuden sanoma yhä vain pimentyvässä maailmassa.
Se on vähän eri Jeesus Nasaretilainen jokaisessa kuppikunnassa. Korvasyyhyyn sopivaa. Jokaiselle jotakin.
Vaikka Jumala on aina ollut yksi. Yksi usko, yksi henki, yksi kaste. Kristinopit on sellaisia kirjavia.
Minä en ajattele niin. Ihan sama Jeesus ja Jumala (Isä, Poika ja Pyhä Henki) on meillä kaikilla kristityillä. Opillisia näkemyseroja on paljon, mutta niitähän saa olla. Olisi aika lailla ylimielistä ja lahkolaista ajatella tyyliin “meidän Jeesus on parempi kuin teidän Jeesus” tai vielä pahemmin “me olemme pelastettuja mutta te ette ole”…
Sunnuntaiaamun tuuminki: Kristinusko on pikemminkin sitä, että ihminen uskon kautta suostuu armosta pelastettavaksi eikä sitä, että hän omalla siistityllä elämällään pelastaisi itsensä.
Itse ajattelen noin, ja kiteytystä toivoisin voivani luonnehtia kaikkia kristittyjä yhdistäväksi tekijäksi, mutta pyhitysliikkeet eivät kaiketi ajattele ihan tuolla tavalla.
Ihmisen sydän on erittäin petollinen - eikä se edes voi muuttua sellaiseksi, joka Jumalalle kelpaisi. Jumalan hyväksyntä tulee muuta kautta.
Joskus tuntuu siltä, että Jumalan on tavoitteena on pelastaa mahdollisimman monia ihmisiä, mutta eri kirkkokuntien ihmisillä ilmenee valitettavaa taipumusta rajoittaa tuota Jumalan tavoitetta ja oikeassa olemisen ja muiden suurten luulojen harhoissa riistää toisella tavoin ajattelevilta toivon rippeetkin.
Jos Jumala on päättänyt, että kaste pelastaa ja että usko pelastaa ja että Jeesuksen nimen avuksi huutaminen pelastaa ja parannus pelastaa ja että Jumalan puoleen kääntyminen pelastaa yms, kukin näistä yksin ja erikseenkin, kenellä on otsaa ryhtyä Jumalaa moittimaan mistään hänen aivoituksistaan.
Minä antaisin suvereenin Jumalan hoitaa nuo pelastushommat ja välttäisin kaikenlaista mestarointia pyhillä asioilla. Siksi mielestäni tällaisella foorumilla on tärkeää suhtautua suopeasti niihin kristittyihin, jotka elävät eri pilttuussa ja syövät hiukan erilaista ravintoa kuin itse syömme. Jotakin meille kaikille yhteistä meiltä joka tapauksessa löytyy.
Mestarointi muuttuu hyvinkin helposti puoskaroinniksi.
Näin on.
Toisaalta oikeassa olemisen ja oikean opin julistamisen sekä opin tärkeydestä huolehtimisen vastustajat ehkä tahtomattaan alkavat herkästi muodostaa vastustamisestaan uutta vaatimusta, uutta periaatetta joka tulee kaikkien hyväksyä. Siis, jopa uutta oppia.
Oppi on tärkeää, teologia on tärkeää. Oppi suojelee heikkoa uskovaa hurskaitten hullutuksilta.
Mutta juuri tuo on se keskeinen huomio: Rajoja rakentaa usein ihminen, ei Jumala. Kristuksen ja syntisen ihmisen väliin pystyttää muuria vaatimuksillaan moni “hurskas.”