The eschatological light (which interrupts history at Easter) reveals - and inverts - the myth of ontological violence, but also the myth of an original self, prior to repetition, present to itself in the repose of a pristine immediacy. Again, our being is an ontic ecstasy, rising from nothingness, an arrival from nowhere, and so a judgment in each instant.
– David Bentley Hart, The Beauty of the Infinite, sivu 398
Tuo on minun mielestäni koko kirjan paras kohta. Samalla aukeamalla on muutakin hyvin keskeistä. Mutta kirja ei ole tässä fyysisesti lähettyvillä, niin en voi ottaa aukeamasta kuvaa ja ympyröidä kaikkia tärkeitä kohtia. Jos kirjasta käsittää kauneuden määritelmän, että miten se on (ontologisen) etäisyyden tosi muoto, ja toisena tuon ontologisen myytin kumoamisen, mihin viitataan tuossa sitaatissa, niin siten voi päätellä paljon siitä, mikä on pelastuksen ja pyhityksen sisältö ja samalla niiden keskinäinen suhde.
Kaste pelkkänä sanana ei julista yhtään mitään. Jos se on - tai kun se on - siirtymäriitti jostain johonkin, niin kaikki riippuu siitä, että mikä se jokin on, mihin kasteella on siirrytty. Minulle luterilainen armo on aina ollut sitä, että Jumala levittelee tyhjiä käsiä ja näyttää ilmeettömältä. Eli laki on sitä, että Jumala uhkaa sinua kadotuksella. Ja armo sitä, että Jumala ei uhkaakaan. Mutta ei tee juuri mitään muuta. Eikä tee kukaan muukaan.
Jolloin kasteen armo on juuri muistutusta siitä, että sinulla on tämä poletti, tämä tokeni, tämä tägi, jolla pääset pelastuksen portista sisään - ja kaikki siihen asti, sen lisäksi, sen ohessa ja sen ympärillä on täysin merkitystä vailla.
Jos vaan joku ymmärtää, että mitä ontologinen myytti tarkoittaa, niin hän ymmärtää, että tuo tokenilla pelastuminen on ajatuksena olemassa sen varassa. Käytännössä ontologinen myytti siis tarkoittaa ajatusta, että ihmisellä on joku muuttumaton, salattu, nimetön, sanaton ja tutkimaton ydinminä tai sisin, joka on pohjimmiltaan ja ideaalissa merkityksessä sama kuin ihminen itse. Jolloin ontologisen myytin tunnustava käsitys pelastuksesta pyrkii aina pelastamaan tämän salaisen, sisimmän, sanattoman ja tutkimattoman ydinminän. Eli eräällä tavalla, sen mukaan, kaikki me olemme ajallisia, rajallisia ja partikulaareja yksilöitä ja persoonia - joissa tämä muuttuva aines tulee ja menee ja voidaan heittää poiskin - mutta sen lisäksi meissä jokaisessa asuu salaisesti joku originaali ihmisen ideaali, joka on se jakamaton tosi minuus.
Oikeastaan en ymmärrä tuota kaikkien voimien korostusta. Enkä siten myöskään sitä, että mitä sillä joku tietty henkilö tarkoittaa. Jos sen käsittää siinä valossa, että ontologinen myytti olisi edelleen totta, niin se tarkoittaisi, että ihmisestä pelastuu se salainen ydinminä. Mutta sen ympärillä olisi kaikenlaista ajallista ja rajallista tauhkaa, mikä pitäisi ihmisen saada järjestykseen, ettei se haittaisi tai estäisi ydinminän pelastusta.
Jolloin kaikin voimin taisteleminen tarkoittaa sitä, että ihminen on sodassa itseään vastaan. Jumala voi tarjota aseita ja ohjeita, mutta ihmisen pitää silti ottaa ne käyttöön tässä sodassa olemalla taitava ja kestävä. Eli ihminen sotii ydinminän puolesta rajallista ja ajallista itseään vastaan.
Kun taas jos torjutaan ontologinen myytti, niin silloin uskotaan, että ihmisellä ei ole mitään sisäistä, salaista, muuttumatonta tai ideaalia ydinminää. Silloin ihminen, yksilö eli persoona on sitä, mikä on hänen tilanteensa kyseisenä hetkenä. Ihminen muistaa menneisyytensä. Ja hänen nykyiset tietonsa ja taitonsa ovat tulosta tai seurausta menneisyydestä. Mutta menneisyys ei varsinaisesti ole, samalla tavalla kuin nykyisyys, eikä ihminen ole yhtä kuin menneisyytensä.
Jos jonkun tekee tähän mieli vastata, että 1) Jumalalle kaikki hetket ovat yhtäläisesti läsnä, joten 2) menneisyys on samalla tavalla olemassa kuin nykyisyys, niin hänen pitää seuraavaksi kysyä itseltään, että onko hän Jumala? Tai onko hänen tarkoitus ajatella, kokea tai tietää kuin Jumala? Tai onko se edes mahdollista? Koska, kun ihminen pohtii Jumalan tietoa ja mahdollisuuksia, hän voi tavoitella tai aavistella jumalallisen tiedon muotoa, mutta ei koskaan sen sisältöä.
Platon oli tässä kohdassa viisas. Ajatuksensa meni jotenkin niin, että jumalalliset asiat eivät ole ihmisen tiedettäväksi. Tällä uskon hänen tarkoittaneen juuri sitä, että ihminen voi todeta tai aavistaa jumalallisen tiedon muodon, mutta hänen ei kannata viivyttää mieltään siinä yhtään pidempään. Ei varsinkaan jos selvästi ymmärtää, ettei voi tavoittaa sen sisältöä.
Ontologinen myytti, eli ajatus ihmisen ideaalista itsestä oikeastaan syntyy ihmisen pyrkimyksestä olla, ajatella ja tietää kuin Jumala, eli sisältää oman olemisensa lähtökohta itsessään. Sen sijaan, että ihminen täysillä hyväksyisi oman luotuisuutensa, joka voi tietää ja olla läsnä vain yhdessä hetkessä kerrallaan. Ja on riippuvainen siitä, että saa itsensä kaiken aikaa itsensä ulkopuolelta. Eli, kääntäen, lakkaa käytännössä olemasta sillä hetkellä kun ajattelee voivansa muuttua itsessäään riittäväksi.
Tämä tarkoittaa sitä, että armon merkitys, eli kaiken armon, myös kasteen armon, on Jumalan halu antaa Kristuksessa olevalle ihmiselle nykyhetki, jossa tunteminen ja läsnäolo toteutuisivat täydellisinä ja sillä tavalla tulevaisuutta koskisi suurin mahdollinen avoimuus. Se, mitä kohti ihmisen tulee taistella, on tämä lupaus ja tämä avoimuus. Ja se, mitä vastaan tulee taistella, on väsymys ja epätoivo, jotka veisivät pois tästä lupauksesta.
Eli ontologisen myytin näkökulmasta tosioleva ihminen taistelee omaa ajallisuuttaan vastaan. Silloin lupaus tai tavoite on puhtaan itsen saavuttaminen. Kun taas ontologisen myytin kiistävässä näkökulmassa ihminen taistelee kaikkia näköesteitä ja häiriötekijöitä vastaan, jotka ovat hänen ja pelastuksen toivon välissä. Silloin lupaus tai tavoite on Jumalan kanssa lähempään yhteyteen pääseminen - jolloin ihminen saa itsensä, oman identiteettinsä ja minuutensa, siinä hetkessä, rajallisena ja ajallisena, puhtaana suoraan Jumalalta. Eikä ole ihmisessä silloin mitään salattua syvyyttä, vaan kaikki on selkeää ja näkyvää.
