Tässä ketjussa on tarkoituksena keskustella siitä, miten naispappeuspäätöksen päätöstapa muutti kirkkoa.
Minä ajattelen, että tapahtui näin: päätös tehtiin kirkkopoliittisesti, eli äänten voimalla. Sitä lähestyttiin alun perin teologisena kysymyksenä ja yritettiin tehdä teologiaa, joka kaikille osoittaisi, että naispappeus on ok/ei ole ok. Tämä projekti oli vielä reilusti kesken, kun Ilkon kirkolliskokouksissa asiaa käsiteltiin. Asia päätettiin ja runnottiin läpi kirkkopoliittisesti, äänten voimalla. Siinä ei käytetty sanan valtaa - siis varsinaista evankeliumin valtaa, joka on opettaa asian läpi ja selittää selittämästä päästyään ja opetuksella välittää evankeliumin, ei pakolla - oli kyse sitten miekasta tai hallinnollisesta pakosta. (Kuulette varmasti Saastamoisen evankeliumin valtametodi -ajattelun kirjoitukseni taustalla. Niin pitääkin.)
Lyhyesti: päätös tehtiin kirkkopoliittisesti, ja myöhemmin asia ratkaistiin hallinnollisesti. Teologinen työskentely keskeytettiin 1986, kun päätös oli tehty. Eihän sitä enää mihinkään tarvittaisi - saattaisi jopa, Herra varjele, lisätä naispappeuden vastustajia. Eli teologia lopetettiin, ja oltiin parikymmentä vuotta mukasuvaitsevaisessa tilassa, kunnes Hiekkapaperi ja Eeron+LS-tilanne muuttivat pelikentän.
Päätösten tekeminen hallinnollisesti ja poliittisesti johtaa siihen, että kyse on lopulta puolueista ja puolueiden vallasta päättää yhteisistä toimintamalleista. Yhteistä näkemystä ja perustaa ei ole, ja niinpä kirkko on koko ajan luisumassa kohti sellaista tilaa, jossa on vain eri aatteellisia puolueita. LS ja LHPK ovat tästä esimerkkejä, samoin Tulkaa kaikki -liike ja muut vastaavat liikkeet. Syy on se, että teologiaa ei tehdä. Ei etsitä sellaista teologista perustelujen joukkoa, joka onnistuisi sisällöllään vakuuttamaan kaikki - tai edes suurimman osan. Valta turmelee… Teologinen työskentely vie aikaa, rahaa ja muita resursseja, ja vaatii antautumaan alttiiksi mielenmuutokselle - mutta tähän ristinteologiseen prosessiin ei kovin moni halua lähteä. Vaiva. Sitä vältetään.
Näen asian samalla tavalla kuin Silvanus - noin se meni: puoluepolitikoiden runnottiin läpi ja teologiset perustelut olivat toissijaisia. Sama kaava toistunee homoliittojen vihkimisten kanssa ev.-lut. kirkossa; sillä erotuksella, että nyt nähdään enemmän “kapinapappeja” toimimassa virallisista päätöksistä vähät välittäen, kun taas 1980-luvulla ei sentään kukaan rohjennut alkaa vihkimään naispappeja ennen virallista päätöstä asiasta.
Naispappeuspäätöksessä konkretisoitui se, miten käy jos traditionmukaisuus ei ole yksi kriteeri päätöksiä tehtäessä. Traditio on se jarru ja ohjauspyörä, joka pitää toiminnan oikeissa uomissaan.
Tuollaisissa kiistakysymyksissä näet molemmat osapuolet pystyvät ja osaavat kyllä perustella kantaansa pyhiin kirjoituksiin vedoten. Niinpä sen enempää raamatullisuus kuin tunnustuskirjoihin vetoaminenkaan ei ratkaise kiistaa. Pyhien kirjoitusten ja tunnustusdokumenttien tulkinta on oikeaa vain silloin kun tulkinnat ovat linjassa pyhän jumalallisen tradition kanssa.
Näkyy siis, että sola scriptura -periaate ei ole ollenkaan riittävä väline oikeaoppisuuden takaamiseksi. Nytkin homoliittoja kannattavat luterilaiset teologit ovat julkisuudessa sanoneet perustavansa kantansa Raamattuun ja että vastustajat vain lukevat eri kohtia Raamatusta ja valikoiden. Molemmat osapuolet siis pitävät omaa kantaansa raamatullisena.
Niin ja pitäisi katsoa mikä tulkinta sieltä kirjoituksista luonnostaan nousee ja mitä taas saa kaivamalla kaivaa. Ihan näin maallikkotasolla ajateltuna
Aloitus kuvaa aika hyvin sitä, mikä minua eniten Evl.fissä hämmentää. Kun puhe on uskonnosta, miten voi keskustelu olla kertakaikkiaan noin epäuskonnollista. En demonisoisi tässä ensimmäisenä naispappeutta, vaan hämmentyisin siitä, että mihin se uskonto jäi.
Nojoo mut kyllä tässä nykyisessä kiistassa on paaaaljon suurempi epäsuhta Raamatun ja uudistajien välillä. Suuri osa uudistajista myös avoimesti jättää Raamatun tässä vanhentuneena sivuun. Johan sen Räisänen aikanaan ja myöhemmin Nissinen totesi että perusteita ei sieltä tule homoliitoille.
Luullakseni ainakin jotkut evl.fi -kirkon jäsenet eroaisivat saman tien, jos alkaisivat epäillä että siellä on edelleenkin tarkoitus harjoittaa vakavissaan jotain “uskontoa”.
(Kyllä, myönnetään, varmasti myös ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa on jäseniä, jotka kuuluvat niihin muista kuin “uskonnollisista” syistä. Mutta ainakin näiden kirkkojen papiston täytyy vähintään julkisuudessa teeskennellä kuuliaisuutta Kirkon traditiolle ja hengellisen puolen ensisijaisuudelle.)
Ymmärrän aloituksen näkemyksen ja olen samaa mieltä siitä, mitä tapahtui - mutta mietin, miksi juuri naispappeuskysymys nähdään ensimmäisenä, jossa olisi pelattu muulla kuin uskon pohjalta nousevilla argumenteilla.
Kirkolliskokous käsitteli useaan kertaan esim. eronneiden uudellen vihkimistä. Äänestämällä sitäkin ratkottiin monessa kokouksessa 1940-luvulta 1970-luvulle asti eikä koskaan saavutettu määräenemmistöä kumpaankaan suuntaan. Siinä vain tilanne oli toisinpäin eli kirkon säädökset eivät kieltäneet uudelleen vihkimistä, jonka osa olisi teologisella perusteella halunnut kieltää, joten mukautuminen sujui itsestään ja lopulta äänestykset loppuivat, koska asian katsottiin jo ajan myötä ratkenneen.
Kun kirkon päätöksenteko toimii ns demokraattisesti valitulla edustajistolla, ollaan jo lähtökohtaisesti siinä tilanteessa, että osa asioista ratkeaa eri kantojen välisellä äänestyksellä ja siis muulla kuin teologisella pohjalla.
Vertasin naispappeusratkaisuun (Edit. - joka siis kirjoittamisen hetkellä oli ketjun otsikossa.)
Eronneiden vihkimistä ei ollut kielletty. Kun avioerot yleistyivät, osa papeista olisi halunnut kieltää eronneiden vihkimisen. Esitys ei saanut määräenemmistöä, ei myöskään salliminen. Mutta koska kieltoa ei ollut, voitiin vihkiä ilman päätöstäkin, mistä lopulta tuli yleinen käytäntö. Siis ilman asian teologista ratkaisua.
Naispappeudessa tilanne oli päinvastainen. Naisten pappeus oli mahdollinen vasta, kun päätös saatiin aikaan.
Heti aluksi sanon, että yrittäkää lukea tätä mielessä muutakin kuin vihki- tai naispappeusasiat. Kirjoitan yleisellä tasolla kirkon päätöstavasta, en vain näistä kysymyksistä tai mainitsemistani esimerkeistä.
Ymmärtääkseni kirkolliskokous on varsin pitkään toiminut ylimpänä päättäjänä - myönnän, että tässä kohdin en tunne kirkon historiaa: onko joskus ollut muu päätöksentekotapa kuin kirkolliskokous*. Joka tapauksessa itse olen törmännyt 1800-luvun kirkolliskokouspäätöksiin ja äänestyksillä silloinkin asioita on ratkottu. Äänestyksillä on päätetty mm. katekismuksen ja virsikirjan sisältöä ja Raamatun käännöstä eli selkeästi opillisia/oppiin liittyviä asioita. Kun kirkon ylin päättävä elin on vaaleilla valittava kirkolliskokous, minua kiinnostaisi suuresti, miten (kaikki tai vain opillisia asioita koskevat) päätökset pitäisi tehdä, että niitä ei tehtäisi äänestämällä.
Eli pääkysymykseni: Mikä olisi vaihtoehto?
Kirkolliskokouksen korvaaminen jollakin muulla? Millä siinä tapauksessa?
Päätösvalta piispainkokoukselle? Olisiko se nykykirkossa sen helpompaa ? Piispatkaan eivät ole olleet yhtä mieltä esim. eronneiden vihkimisestä, naisten pappeudesta tai samaa sukupuolta olevien vihkimisestä.
Teologinen keskustelu niin kauan että yksi käsitys löytyy? Utopiaa, mielestäni. Edes kaikki tietyssä asiassa samalla kannalla olevat eivät perustele välttämättä asiaa samalla tavalla, samoilla Raamatun kohdilla.
Joku yksi korkein päättäjä, joka voi sanoa jumalallisella arvovalla, miten asia on, jos sitä ei yhdessä saada ratkaistua?
Joku joskus sanoi, että pitäisi rukoilla niin kauan että yksimielisyys löytyy. Ikävä kyllä, itse en usko, että yksimielisyys löytyisi tällä tavalla sen enempää kuin teologisilla keskusteluillakaan.
Jokin muu - mikä?
*Pikaisella nettihaulla löytyi: “Suomen evankelis-luterilainen kirkko sai oman kirkkolain vuonna 1869 ja samalla oman lainsäädäntöelimen eli kirkolliskokouksen.” Tietääkö joku, miten kirkon asioista päätettiin sitä ennen?
Hmm. Muutin sen edelleen sellaiseen muotoon, joka ei sisällä ajatusta muutoksesta. Teologinen johtaminen, siis evankelisen sanan vallalla johtaminen, on minusta jossain määrin aina idealismia, siis sellainen tavoite, johon ei voida pyrkiä. Aina on joku, joka ei tule evankeliumin kuulossa tiedolliseen uskoon - se, miksi Henki ei anna kaikille tällaista tiedollisen hyväksymisen lahjaa, on vaikea kysymys.
Kiitos tästä, erittäin mielenkiintoista. Minulla oli jostain syystä ollut käsitys, että tuossa asiassa tehtiin jokin salliva päätös joskus 1900-luvun alkupuolella, mutta ilmeisesti niin ei ollutkaan, vaan asia oli aiempina vuosisatoina jätetty auki, ja tätä mahdollisuutta sitten vain ryhdyttiin käyttämään hyväksi yhä laajemmin. Vai oliko sittenkin jotenkin niin, että joskus aiemmin avioeroa ei ollut mahdollista saada, ja se teki tarpeettomaksi säätää mitään eronneiden vihkimisestä, koska eronneita ei ollut; jos näin oli, niin tässä on sittenkin tehty jokin ratkaiseva päätös, nimittäin avioeron salliminen (tai sen saamisen huomattava helpottaminen). Minä en siis tätä historiaa (sanotaan reformaatiosta 1900-luvulle) juurikaan tunne, ja mielelläni saisin asiassa valistusta.
Miten muuten on, nyt ja aikaisemmin historiassa, onko niin, että kirkko voi vihkiä avioliittoon, mutta kirkko ei hoida avioeroasioita, vaan ne käsitellään maallisen vallan puolella?
[quote=“susilammas, post:13, topic:1410, full:true”]
Ymmärtääkseni kirkolliskokous on varsin pitkään toiminut ylimpänä päättäjänä - myönnän, että tässä kohdin en tunne kirkon historiaa: onko joskus ollut muu päätöksentekotapa kuin kirkolliskokous*. Joka tapauksessa itse olen törmännyt 1800-luvun kirkolliskokouspäätöksiin ja äänestyksillä silloinkin asioita on ratkottu. Äänestyksillä on päätetty mm. katekismuksen ja virsikirjan sisältöä ja Raamatun käännöstä eli selkeästi opillisia/oppiin liittyviä asioita. Kun kirkon ylin päättävä elin on vaaleilla valittava kirkolliskokous, minua kiinnostaisi suuresti, miten (kaikki tai vain opillisia asioita koskevat) päätökset pitäisi tehdä, että niitä ei tehtäisi äänestämällä.
Eli pääkysymykseni: Mikä olisi vaihtoehto?
Kirkolliskokouksen korvaaminen jollakin muulla? Millä siinä tapauksessa?
Päätösvalta piispainkokoukselle? …[/quote]
Kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina kirkolliskokouksiin osallistui piispat eikä niissä aina päästy yksimielisiin ratkaisuihin. En tiedä oliko varsinaisia äänestyksiä, mutta lopulta joidenkin piispojen kannattama näkökanta jollain tavalla pääsi voitolle ja toisten piispojen kanta hävisi. Toisinaan hävinneet ekskommunikoitiin, toisinaan he mukautuivat vallalle päässeeseen kantaan. Mutta tuollainen “kirkolliskokous”, jossa täysivaltaisina osallistujina on muitakin kuin piispoja, lienee jokin melko tuore protestanttinen uutuus.
Itse kannattaisin nykyisenkaltaisen evlut kirkolliskokouksen lakkauttamista ja päätösvallan siirtämistä tärkeimmissä asioissa piispainkokoukselle.
(Piispojen valintamenettelyä pitäisi myös pohtia uudelleen tässä yhteydessä.)
Jos vähä vähältä hivutetaan piispainkokoukselle lisää vastuualueita ja siirretään ko. vastuualueiden poistaminen ppk:n oman aloitteen taakse, niin valta saadaan kivasti hivutettua sinne…