Jatkoa ketjulle Ortodoksinen kirkko ja usko:
Mikä on kirkon ääni? Miksi ns. julkisella äänellä on merkitystä?
Julkisuus on renessanssin ja valistuksen keksintö: ajatus siitä että on yksi julkinen kaikkien jakama tietoisuus ja tila, jonka media luo. Media on kuitenkin osa maailmaa - miksi meidän pitäisi luottaa median kertomaan kuvaan, mediassa esitettyyn kirkon ääneen, kun kirkon varsinainen ääni kuuluu sunnuntaina messussa?
Se, mitä yritän sanoa:
Se, mitä nimitämme julkiseksi, on median luoma illuusio kaikkia koskevasta todellisuudesta. Sen asema julkisena perustuu siihen, että sen luullaan olevan yhteistä. Se ei kuitenkaan edusta kirkon ääntä, vaan edustaa journalistien ääntä kirkosta. Kirkon ääni kuuluu sunnuntaina messussa.
Viittasin tuossa kommentissani kirkon äänellä sen viralliseen tunnustukseen. Olen sinun kanssasi siinä ihan samaa mieltä, että kirkon ääni kuuluu todellisuudessa juuri saarnatuoleista.
Niin: Evl-kirkon ääni ei ole yhtä kuin Seppo Simolan kolumi. Onneksi.
Tosin kirkko on ollut niin moniarvoisen moniääninen, ja lisäksi hämäŕän monitulkintainen, ettei siitä ottaisi selkeää viestiä irti edes eksegeetti. Vaikka eksegeetit muuten toki aina tietävät, mikä on se oikea totuus mystisten tekstien takana.
Media luo harhakuvan todellisuudesta tai kuvan, valitse näistä.
Pressanvaalien aikaan Suomen media loi kuvan,. että kaikki järkevät ja ajattelevat ihmiset toki arvostavat ja äänestävät Haavistoa, joten hänen voittonsa on oleva varma. Kuitenkin Niinistö on nyt tukevasti Mäntyniemessä. USA:ssa sama kuvio, vaikka 98% USA:n mediasta propagoi ja tiesi, että Clintonista tulee pressa, niin Trump siellä nyt touhuaa Valkoisessa talossa. Em caset eivät siis osoita, että media heijastaisi ja kertoisi objektiivisesti todellisuudesta, vaan pyrkii propagoimaan ja muokkaamaan todellisuutta oman kuplajenginsä toivomaan suuntaan. Ja nämä median meediot nyt tuppaavat asumaan punavihreässä kuplassa, ilmeisesti niin Finlandiassa kuin Ameriikassa.
Niin, että mikäs se olikaan enemmän se valhemedia? MV vai valtamedia?
Kai kristillistä julistusta pitää tehdä nimenomaisesti maailmalle. Ei siis vain sunnuntaisin saarnatuolista niille, jotka jo ovat tulleet totuutta kuulemaan. Paavali ja muut apostolit saarnasivat teillä ja aitovierillä. Nykyään julistusta pitää tehdä massamedioiden kautta. Tietysti toimittajan ääni on välissä lehdissä jne. Mutta jos se ääni on vääristävä, se voidaan nykyään sellaiseksi helposti osoittaa. Kirkon äänen ja etenkin niitten äänen, jotka ovat sitä asetettuja esille tuomaan, pyhien pappien ja piispojen, tulee siis käyttää mediaa kaikin mahdollisilla olevin keinoin julitaakseen Jumalan evankeliumia ja kristillistä totuutta. Paavali puhui Agoralla, sen ajan julkisen tiedonsaannin paikalla.
Mietiskelin tässä, kun luin Seppo Simolan haastattelua Suomen Kuvalehdestä, miten hankalaa on olla tuollainen “räväkkä” journalisti. Simola kertoi, kuinka saa nautintoa siitä, että saa toiset kuohahtamaan. Samalla hän valittaa, että jos ei muutamaan kertaan sano jotain raflaavaa, saa palautetta väsähtäneisyydestä. Kirosanoin höystämässään tilityksessä Simola onnistuu todistamaan tämän linjan kestämättömyyden, jota olen aiemminkin pohtinut. Kohauttamisesta tulee itseisarvo ja toisaalta se menettää tehoaan. Kerta kerralta pitää ottaa kovemmat keinot käyttöön ja valita räikeimmät värit paletista, jotta pystyisi entiseen tehoon, vähän kuin narkomaani tarvitsee aina vain suuremman “fixin”. Räväkkyyden ystävät eivät tyydy entiseen, mielensäpahoittajat eivät enää jaksakaan reagoida. Maailman tarkastelu kirkkopalatsin yläkerran toimistosta voi etäännyttää ihmisen pahasti todellisuudesta.
Saapa nähdä, millainen lehti on Heinimäen päätoimittamana.Minä olen häntä pitänyt kirjoitustaitoisena, mutta vähän helppoheikkinä. Ehkä pahantahtoisuus vähenee, mies ainakin julkisuudessa vaikuttaa leppoisammalta kuin äksynoloinen Simola. Kummastakin minulla toki on vain julkisuuden luoma kuva.
Toivoisin nimenomaan kristillistä julistusta maailmalle kirkon omalta medialta.
En kaikenmaailman poliittis-yhteiskunnallista painostusta ja mielipiteiden jakamista vuohiin ja lampaisiin sillä mittakepillä. Ei kiinnosta opetus pakanauskontojen juhlista, ei new age-hömpötyksistä, eikä vallankaan nykyinen sateenkaaritiedostamisen jankutus.
Kaikista vähiten kiinnosti sellainen jatkuva Simolan omahyväinen jäkätys yläviistosta käsin.
Antaa seuraajan yrittää, tuskin yltää Simolan ärsyttävyystasolle.
Saa nähdä uskaltaako kirkon media puhua Jeesuksesta, uskaltaako synnistä, uskaltaako sovituskuolemasta ristillä tai ylösnousemuksesta - yhtä usein ja painokkaasti kuin homoliitoista?
@Sakarja kirjoittaa edellä kirkon mediasta. Ei ole kuitenkaan ihan yksinkertainen asia sanoa, mitä ja millainen on “kirkon media”. Ketjun alussa onneksi painokkaasti tuli esiin, että kirkon ääni kuuluu ennen muuta seurakuntien tapahtumissa, ja varsinkin saarnoissa.
Mutta kirkon julkinen viestintäkin on paljon muuta kuin vain pk-seudun lehti ja Simola. Koko maassa on seurakunnissa eri kokoisia ja erilaisia tiedotusvälineitä. On seurakuntalehtiä, yhteistyötä paikallisen median kanssa, ja nettiviestintää.
Simolan lehti on tullut tunnetuksi siitä että se on voimakkaasti painottanut muuta kuin aktiivisten ja perinteisten seurakuntalaisten osuutta ja että siellä on jopa ivattu tätä perinteistä joukkoa.
Hiukan samaa voi nähdä varmaan pienemmissäkin aviiseissa, mutta eipä tästä mitään tutkittua tietoa itselläni ole.
Periaatteessa on edelleen ehkä vastakkain kaksi perusnäkemystä:
1)Seurakuntien viestinnän tulisi palvella toimintaa, eli viesti siitä mitä tapahtuu ja missä olisi olennaista, samoin tähän usein kytketään jo julistus sinänsä. Viestinnän tulisi olla hengellistä tai hengellisyyteen ohjaavaa.
2)Viestinnän on otettava huomioon seurakuntien ne jäsenet, jotka eivät vielä ole mukana, tai jotka eivät aiokaan osallistua viikottaiseen toimintaan. Pääpaino tulisi olla siinä, että annetaan realistisempi kuva - ja ääni - jäsenistön enemmistöä ajatellen, ei aktiivista sisäpiiriä palvellen. Sisällön tulisi pyrkiä olemaan laajaa joukkoa kiinnostavaa, ajankohtaista jne.
Vaikka 1) on esim. seurakunnan työntekijöiden keskusteluissa painottunut toive, ja tietenkin aktivistien myös, on 2) :ssa myös periaatteessa oma logiikkansa. Viestintä ei ole sama asia kuin hengellinen toiminta. Kirkolliset ilmoitukset ja tapahtumatiedot ovat tärkeitä, mutta fakta on sekin, että vielä kirkollisveronsa maksavista enemmistö on “ulkokehällä” eli eivät juuri osallistu.
Journalisteille on annettava tunnustus ammattitaidosta, silloin kuin sitä on. Näkökulma on myös varmasti toinen kuin meillä jotka katselemme kirkkoa sisältä ja läheltä.
Mutta jonkinlainen visio itselläni on.
Mielestäni tasapainoista nykykirkon tilanteessa olisi se, että vieraantuneille tai muuten “ulkokehän” ihmisille kyllä annetaan tila, mutta se ei edellytä ytimen piilottamista, eikä varsinkaan minkään ryhmän lyttäämistä. Srk-lehdissä voisi olla juttuja ihmisistä ja ihmisille, jotka eivät kuluta kirkkojen penkkejä. Mutta pääosa lehden sisällöstä olisi kuitenkin sen näköistä, mitä seurakuntakin on, ja silloin seurakuntana on pidettävä nimenomaan sen yhteen kokoontuvaa, rukoilevaa joukkoa. Viestintä ei siis ole samaa kuin katuevankeliointi, mutta rehellistä se saisi olla.
Erityisen outoa on minusta se, että työntekijät luulevat joskus kelpaavansa ja jotenkin myyvänsä kirkkoa ulkona oleville heittäytymällä agnostikoiksi, tietämättömiksi tai milloin miksikin. Räväköiksi, rääväsuiksi…
Se on väärinkäsitys. Kyselijät, vieraantuneet ja epäilijät saakoot äänensä kuuluviin, jos haluavat sen kirkossa ja kirkon mediassa avata. Mutta sitä roolia älkööt varastako ne, joilla pitäisi olla annettavaa.
Sisäpiirin ulkopuolella on paljon tavallisia ihmisiä, joilla on monenlaista vaivaa ja hätää. Heitä ei palvele räväkkyys, epäilijäpappeus, eikä kummalliset tempaukset. Kirkon viestinnässä pitäisi olla aina näkyvillä etusijassa lohdutus, apu ja lämpö. Siten kirkon pitäisi näkyä, että se olisi lepopaikka ja turvasatama tässä maailmassa.
Sitten on vielä se, että osa kirkon viestinnästä ei ole tiedotusta, vaan journalismia. Journalismi on puolestaan riippumatonta, jos se on journalismia.
Niin, ja tässä onkin yksi ongelman ydin, joka hiukan näkyy tekstissäni kai. Venähti tuo pohdinta, mutta ajattelin juuri tätä kahtalaisuutta. Seurakuntien työntekijöillä on välillä toimittajien kanssa eri käsitys siitä, miten seurakunnan oma media olisi sekä tiedottava että journalistinen.
Voin yksinkertaistaa nyt liikaa, mutta näkisin niin että kirkon oma media on vähän liikaa ottamassa sitä roolia, joka muulla medialla pitäisi olla. Journalisteissa muissa lehdissä ja välineissä tulisi olla uskonnon ja kirkon asiantuntijoita enemmän. Kirkon palkkaamat toimittajat saisivat selvemmin palvella kirkon äänen kuulumista.
On varmaan ollut miehekkyyttä kohottavaa saada leikkiä rohkeaa journalistia viestintäjohtajan virkasuhteen turvin. Toivottavasti Simolan aikanaan valinneet seurakunnalliset päättäjät (jos vielä ovat hengissä) lukevat jutun ja ovat iloisia ja ylpeitä.
Simolan linja on ollut kuin kuvitellulla Pirkka-lehden päätoimittajalla, joka tykkäisi pilkata syrjäseutujen pieniä K-kauppiaita ja näiden junttiasiakkaita.
Se osa kirkon printattua mediaa, mikä itselle on tuttua, kunnostautuu taas kyseenalaisesti isolla etusivun jutulla.
Siellä on nimittäin kartoin ja tekstein osoitettu missä kaupunginosissa Helsinki-Espoo-Vantaa alueella saa sukupuolineutraalin vihkimisen.
Jotenkin surullisen huvittavaksi asian tekee mielestäni se, että kirkon oma, kirkollisveroilla kustannettu ja laajalevikkisin printtimedia selittää kädestä pitäen, missä alueilla/kirkoissa saa sellaisen avioliiton vihkimisen/siunaamisen, mikä on kuitenkin yhä vastoin kirkon omia sääntöjä.
Milloinkahan saamme nähdä, että liikenneviranomaiset julkaisevat tiedon niistä kaupunginosista, joiden teillä ei tarvitse noudattaa tieliikennelakia eikä kaupungin järjestyssääntöjä.
Koska onhan jokaisella oikeus ajaa!
Ja ajamiseen voi toki tehdä tulkintoja, onhan niitä tehty kautta aikain, ja nykyään kun tiedämme…
Tottakai sääntöjä pitää noudattaa joka paikassa, mutta jos jonkin kaupunginosan korttelipoliisi päättäisi omavaltaisesti olla sakottamatta ylinopeuden ajajia alueellaan, niin kai se olisi uutisoimisen arvoinen asia viranomaisille. Ei hyväksyvässä, vaan informoivassa mielessä. Ja toki siis kirkkoakin kiinnostaa tiedottaa siitä, mistä voi löytää avoimesti kapinallisia vihkipappeja. Ei se ole sama asia kuin että tiedottaisi, että näillä alueilla asia on ok, kun se ei kerran sitä ole. Vaikka ei toki niin naiivikaan pidä olla, että ajattelisi pk-seudun kirkollisen viestinnän ihan varoitusmielessä näitä levittävän…
En oikein ymmärrä kommenttisi tarkoitusta?
Kuuluuko em kaltainen “tiedottaminen” viranomaisten omalle medialle?
Se olisi helppoa, jos lasten hoidossa voisi keskittyä aina uusiin lapsiin ja jättää jo kasvaneet, itsensä kolhineet ja elämänsä pilanneet lapsoset tulemaan omillaan toimeen…
Jep. Onhan se nyt iso uutinen, jos jossain rikotaan sääntöjä.[quote=“Yxinkertanen, post:15, topic:741”]
Se olisi helppoa, jos lasten hoidossa voisi keskittyä aina uusiin lapsiin ja jättää jo kasvaneet, itsensä kolhineet ja elämänsä pilanneet lapsoset tulemaan omillaan toimeen…
[/quote]
Eikös ne pienemmät lapset kuitenkin käytännössä vaadi enemmän huomiota kuin isommat? En tarkoita että isommat voisi jättää oman onnensa nojaan, mutta kyllä ne koululaiset osaavat jo itse pukeutua ja pyyhkiä peppunsa, toisin kuin perheen vauva…
Parahin @Anskutin
En tarkoittanut lainkaan puhua lapsista, vaan mielessäni oli tämä seurakuntatyö ja vastaus siihen sanailuun. Meidän on lakkaamatta pidettävä huolta myös niistä, jotka jo ovat kastettuja seurakunnan jäseniä, jotta he eivät eksyisi ja ajautuisi erilleen Kristuksesta - jos hiukan runollisesti sanotaan…
Muuten vastauksesi oli ihan mietitty ja kelpo kommentti.
Joskus kannattaa huomata pienetkin sanat. Se, että sanaa ei pidä julistaa vain saarnatuolista, vaan myös massamediassa, ei millään lailla ymmärtääkseni tarkoita, että ne jo kasvaneet seurakuntalaiset jätetään oman onnensa nojaan, vaan huolehditaan sekä uusista että jo kasvaneista. Ja ne kasvaneet voivat olla myös mukana niiden uusien kutsumisessa.
Joo, eikö siinä tapauksessa kannata lukea pienet sanomatta jääneetkin sanat.
Kristuksesta ja hänen rakkaudestaa voi julistaa sanomatta sanaakaan.
Siitä huolimatta uskon, että paimenen kuuluu kuitenkin huolehtia laumastaan, niistä, jotka hänen hoitoonsa on uskottu.
Palkkapaimen ei sitä tee, vaan juoksee karkuun kun susi tulee ja raatelee lampaat. (sanoi Jeesus),
Olisiko siinä syy kirkkomme huonoon tilaan, jota toisissa ketjuissa päivitellään? Lampaat hajallaan aivan kuin ilman paimenta.