@Sakarja kirjoittaa edellä kirkon mediasta. Ei ole kuitenkaan ihan yksinkertainen asia sanoa, mitä ja millainen on “kirkon media”. Ketjun alussa onneksi painokkaasti tuli esiin, että kirkon ääni kuuluu ennen muuta seurakuntien tapahtumissa, ja varsinkin saarnoissa.
Mutta kirkon julkinen viestintäkin on paljon muuta kuin vain pk-seudun lehti ja Simola. Koko maassa on seurakunnissa eri kokoisia ja erilaisia tiedotusvälineitä. On seurakuntalehtiä, yhteistyötä paikallisen median kanssa, ja nettiviestintää.
Simolan lehti on tullut tunnetuksi siitä että se on voimakkaasti painottanut muuta kuin aktiivisten ja perinteisten seurakuntalaisten osuutta ja että siellä on jopa ivattu tätä perinteistä joukkoa.
Hiukan samaa voi nähdä varmaan pienemmissäkin aviiseissa, mutta eipä tästä mitään tutkittua tietoa itselläni ole.
Periaatteessa on edelleen ehkä vastakkain kaksi perusnäkemystä:
1)Seurakuntien viestinnän tulisi palvella toimintaa, eli viesti siitä mitä tapahtuu ja missä olisi olennaista, samoin tähän usein kytketään jo julistus sinänsä. Viestinnän tulisi olla hengellistä tai hengellisyyteen ohjaavaa.
2)Viestinnän on otettava huomioon seurakuntien ne jäsenet, jotka eivät vielä ole mukana, tai jotka eivät aiokaan osallistua viikottaiseen toimintaan. Pääpaino tulisi olla siinä, että annetaan realistisempi kuva - ja ääni - jäsenistön enemmistöä ajatellen, ei aktiivista sisäpiiriä palvellen. Sisällön tulisi pyrkiä olemaan laajaa joukkoa kiinnostavaa, ajankohtaista jne.
Vaikka 1) on esim. seurakunnan työntekijöiden keskusteluissa painottunut toive, ja tietenkin aktivistien myös, on 2) :ssa myös periaatteessa oma logiikkansa. Viestintä ei ole sama asia kuin hengellinen toiminta. Kirkolliset ilmoitukset ja tapahtumatiedot ovat tärkeitä, mutta fakta on sekin, että vielä kirkollisveronsa maksavista enemmistö on “ulkokehällä” eli eivät juuri osallistu.
- sisältää kuitenkin isoja haasteita. Löytyykö sellaista yhteisesti hyväksyttyä visiota, joka ohjaisi enemmistölle suunnattua viestiä? Käytännössä siis toimittajat itse - ja heidän tavoitteensa, taustansa - määrittelevät miten toimitaan. Mikä ristiriita tästä syntyy seurakunnan toiminnan ja tapahtumien kannalta? Onko esimerkiksi tarpeen haastatella ihmisiä, joilla ei ole juuri mitään sanottavaa kirkon varsinaisesta sanomasta?
Ja iso kysymys on, tavoittaako viestintä enemmistöä, vaikka se olisi millaista tahansa? Jos enemmistö on välinpitämätöntä, mikä olisi tarpeeksi houkuttelevaa?
Journalisteille on annettava tunnustus ammattitaidosta, silloin kuin sitä on. Näkökulma on myös varmasti toinen kuin meillä jotka katselemme kirkkoa sisältä ja läheltä.
Mutta jonkinlainen visio itselläni on.
Mielestäni tasapainoista nykykirkon tilanteessa olisi se, että vieraantuneille tai muuten “ulkokehän” ihmisille kyllä annetaan tila, mutta se ei edellytä ytimen piilottamista, eikä varsinkaan minkään ryhmän lyttäämistä. Srk-lehdissä voisi olla juttuja ihmisistä ja ihmisille, jotka eivät kuluta kirkkojen penkkejä. Mutta pääosa lehden sisällöstä olisi kuitenkin sen näköistä, mitä seurakuntakin on, ja silloin seurakuntana on pidettävä nimenomaan sen yhteen kokoontuvaa, rukoilevaa joukkoa. Viestintä ei siis ole samaa kuin katuevankeliointi, mutta rehellistä se saisi olla.
Erityisen outoa on minusta se, että työntekijät luulevat joskus kelpaavansa ja jotenkin myyvänsä kirkkoa ulkona oleville heittäytymällä agnostikoiksi, tietämättömiksi tai milloin miksikin. Räväköiksi, rääväsuiksi…
Se on väärinkäsitys. Kyselijät, vieraantuneet ja epäilijät saakoot äänensä kuuluviin, jos haluavat sen kirkossa ja kirkon mediassa avata. Mutta sitä roolia älkööt varastako ne, joilla pitäisi olla annettavaa.
Sisäpiirin ulkopuolella on paljon tavallisia ihmisiä, joilla on monenlaista vaivaa ja hätää. Heitä ei palvele räväkkyys, epäilijäpappeus, eikä kummalliset tempaukset. Kirkon viestinnässä pitäisi olla aina näkyvillä etusijassa lohdutus, apu ja lämpö. Siten kirkon pitäisi näkyä, että se olisi lepopaikka ja turvasatama tässä maailmassa.