Ei terveistä seurakunnista puhuminen tarkoita mitään businesspuhetta. Mistä sen sait päähäsi? Suurimmassa osassa maailmaa pastoreille ei ole edes varaa maksaa täyttä palkkaa ja seurakunta voi silti olla terve jos se on apostolisen julistuksen pohjalle perustettu. Terve seurakunta on seurakunta, joka on rakennettu apostoliselle perustalle eli Raamatun pohjalle. Näin ei edes tutkimusten mukaan ole läheskään jokaisen luterilaisen kirkon sanan saarnaajan eli pastorin kohdalla. Epäuskoa näyttää olevan monenkin keskeisen kristillisen opin kohdalla.
Arkkipiispan vaalissa tulisi ottaa huomioon ennenkaikkea se, onko kandidaatti osoittanut pysyvänsä apostolisessa opissa sanoissaan ja teoissaan. Aika moni kandidaateista ei ole. Ville Auvinen taitaa olla ainoa.
Terveestä seurakunnasta voi puhua, ei se suoranaisesti ole bisnespuhetta. Mutta vaikutelma syntyi minulle siitä, että kirjoitat terveiden seurakuntien perustamisesta ja erityisesti siitä, että mielestäsi on panostettava sinne missä on kasvua.
Käsityksemme kirkon olemuksesta taitavat poiketa toisistaan. Huomaankin, että ilmoitat olevasi “yleiskristillinen”. Termi on aika harvinainen, yhteiskristillisyydestä kyllä puhutaan.
Itsekin ajattelen että olen ensisijaisesti kristitty ja toisekseen luterilainen. Pidän kuitenkin tärkeänä kuulua johonkin tunnustuskuntaan. Etkö sinä?
Vaikka tässä kohtaa sitoudunkin luterilaiseen kirkkooni (johon olen kastettu jäseneksi), en pidä sitä virheettömänä ja täydellisenä. Vanhojen kirkkojen vetovoima on esim. karismaattisuutta tai helluntailaisuutta suurempi, jos luterilaisuuden puutteet kävisivät ylivoimaisiksi.
Siitä olen joka tapauksessa vakuuttunut, että kirkon tai seurakunnan “terveys” tai “raamatullisuus” tai “apostolisuus” ei määrity sitä kautta, miten vahvasti uskovia papit ja saarnaajat näyttävät olevan.
Ei pidä sekottaa sitä, että kirkon oppia on puolustettava ja että saarnaakin on lupa arvioida, siihen että olisi jätettävä oma kirkko ja jopa oma kansa (kuten viittaat), ja lähdettävä pois, johonkin todelliseen, parempaan ja elävään kristillisyyteen. Vaarana on, että sitä ihanteellista ei tavoita koskaan. Niin hienoa kuin suurten joukkojen kääntyminen Aasiassa tai Afrikassa onkin, ei se tarkoita etteikö Jumala voisi elvyttää meitä ja huolehtia omistaan yhtä hyvin tässä rakkaassa ja rikkinäisessä kotikirkossamme.
Miksi on tärkeätä kuulua johonkin tunnutstuskuntaan? Kristilisyys ei ole mitään nurkkakuntaisuutta, vaan yhtä pyhää katolista ja apostolista. Sellaisessa yhteydessä pitää pysyä. Se on kai suurin kilvoittelun aihe, että näin olisi. Meidän kirkkomme on vanha kirkko, koska se on se isien kirkko, jonka P. Henrik toi maahamme. Meillä ei ole mitään uutta tunnustuksemme mukaan, vaan olemme osa totista kirkkoa apostoleista asti. Vaikka sitten äitikirkkoomme on yhteys katekennutkin.
Sanot asian paremmin kuin minä. Juuri tuo on suurin syy kuulua kirkkoon.
Ajattelin tuossa tuota termiä “yleiskristillinen” ja halusin tietää sen taustaa. On se jotenkin selkeämpää keskustelun kannalta, että tunnustaudutaan. Jos joku on esim. syntynyt helluntailaiseen sukuun, se on hänen luonnollinen tilansa olla kristitty. Vaikka pidänkin ns. vapaiden suuntien opetusta vääränä joiltain osin, on käsittääkseni niiden jäsenten hengelliselle elämällekin parempi että heillä on oma seurakunta kuin tilanne jossa juostaan ympäriinsä metsästämässä elämyksiä ja aitoutta yms.
Tuolla kommentilla en tarkoita että tietäisin mitä @HAJ :n määritelmän takana on.
Eikös koko pyhimystaru Henrikistä osoitettu juuri myytiksi ja väärinkäsitykseksi? Vatikaanin arkistoista ei ole löytynyt mitään tuollaista englantilaisperäistä piispa Henrikiä, joka sopisi ajankohdankin puolesta legendan lähteeksi. Sen sijaan on ollut joku Heinäricki-ylimys, jota suomalaiset ovat virheellisesti luulleet kirkonmieheksi.
Legendalla on sitten pyritty luomaan suomalaiselle kristinuskolle feikattu läntinen alkuperä, vaikka sanasto todistaa itäisestä alkuperästä. Tämä ei olisi ihme, sillä turmeltuneet Ruotsin monarkithan väärensivät mm. rauhansopimuksenkin ja pyrkivät siirtelemään rajojakin oman mielensä mukaan.
On aika lopullisesti kuopata myytit Henrikistä ja ruotsalaisten “ristiretkistä” Suomeen ja nähdä ne vain läntisenä propagandana.
Meillä on tietysti tilanne, jossa on erilaisia kristillisyyden sisälle laskettavia ryhmiä olemassa. Onko se sitten oikein? Siinäpä kysymys. Kristittyjen pitäisi olla, yhtä, kuten Kristus rukoilee. Siksi kaikki uusien seurakuntien perustaminen on väärin.
Ei ole. Kaikki historiallinen aineisto puoltaa P. Henrikin olemassaoloa. Toki tiedämme, että hänen kauttaan ei ensimmäistä kertaa kristinuskon tieto tullut maahamme.
Näppärää saivartelua. Mutta ihan tosissaan: kyllä 60-70-luvulla Suomessakin syntyi uusia luterilaisia paikallisseurakunta vaikka kuinka paljon kun maalta muutto alkoi ja syntyi lähiöitä. Ajattelusi mukaan kai sitten Suomeenkaan ei olisi aikoinaan 1100-luvulla tarvittu yhtää seurakuntaa kun sellainen jo oli olemassa muissa maissa, eikä niihin muihinkaan maihin sellaista olisi tarvittu kun sellainen kerran oli Jerusalemissa. Aika köykäistä cymbus ellei tuo sitten ollut pelkää provoa.
Ei tietenkään ole. Uusia seurakuntia mahtuu maailmaan vielä tuhansia - kunhan kirkko vain kasvaa ja leviää yhä uusille alueille. Mutta ei sellaisille alueille pidä perustaa seurakuntia, joissa jo on seurakunta.
Uuden seurakunnan perustaminen voi olla myös tavallaan vanhan jakautumista. Kun porukka kasvaa eivätkä kirkossakävijät enää mahdu kirkkoonsa, pitää jakaa ihmiset kahteen kirkkoon - jolloin ikäänkuin muodostuu uusi seurakunta, vaikkakaan ei ehkä hallinnollisesti.
Näin juuri, olkoon P. Henrik tai ei. Toki yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko toteutuu paikallisseurakunnassa eikä pelkästään jossain ideaalimaailmassa. Miten Suomen ev. lut. kirkko sitten vastaa tätä todellisuutta muutenkin kuin historiallisesti on sitten toinen kysymys.
Aika huvittavaa, että väität saivarteluksi sanomaani noilla perusteilla. Seurakuntia, niitä jotka ovat yhteydessä toisiinsa, tietysti syntyy sinne, missä on tarvetta.
Seurakuntaa ei voi “absoluuttisessa” mielessä tietystikään enää perustaa, sillä se on jo olemassa apostoleista alkaen, mutta paikalliseurakuntia voi ja täytyykin. Jos näin ajattelet, niin olemme samaa mieltä.
Jopa jotakin Keskiajalla kaikkialla Suomessa – Viipurissa ja siitä länteen – noudatettiin läntistä oppia ja käytäntöä. Eikö se kerro “alkuperästä” jotakin?
Ortodoksit ovat perinteisesti paukutelleet henkseleitään tällä keskeisen kristillisen sanaston itäisellä alkuperällä, mikä kieltämättä todistaakin sen, että ensimmäiset uuden uskon kosketukset tulivat juuri idästä päin. Mutta eihän se tietenkään sitä tarkoita, että täällä (kanta-)Suomessa olisi ollut mitään kovin syvällistä kristillistä elämää ennen läntisen lähetystytön alkua (ja myönnettäköön, että ei se usko kovin nopeasti p. Henrikinkään jälkeen juurtunut). Vakiintunut kirkkojärjestys kiistatta tuli lännestä - ja hyvä että tuli: Ergo, plebs Fennonica / gaude de hoc dono / Quod facta es Catholica / Verbi Dei sono!
Niin, jos olemassa olevia on. Jos kirkko lakkaa jollain paikkakunnalla olemasta apostolinen, sitten pitää perustaa apostoliselle opille perustuva seurakunta.
Mielenkiintoista muuten, että pienimmälläkin paikkakunnalla Suomessa näyttää olevan useita eri tunnustuskuntia - vähintään se luterilainen sekä sitten helluntai- tai vapaaseurakunta. Joskus myös ortodoksi-, adventisti- ja baptistiseurakunta. Miten tämä sopii yhteen mainitu periaatteen kanssa, että olemassa olevien seurakuntien vaihtoehdoksi ei saa perustaa muita seurakuntia?
Jos paikkakunnalla on vaikka ortodoksinen seurakunta, luopuuko luterilainen kirkko ajatuksesta järjestää omia jumalanpalveluksiaan alueella, vaikka luterilaiset eivät pääse ortodoksikirkossa ehtoolliselle? Ainakaan Venäjällä ei ollut luterilaista kirkkoa ennenkuin siellä oli jo ortodoksinen kirkko. Tai onko luterilainen tai ortodoksi velvoitettu osallistumaan helluntaiseurakunnan jumalanpalveluksiin jos alueelle ei saa vaihtoehdoksi perustaa luterilaista tai ortodoksista serakuntaa?
Koko tunnustuskuntahölmöily on jostain muualta kuin Jumalasta. Joku kyseli täällä mitä tarkoita “yleiskristityllä”. Tarkoitan juuri sitä, että tunnustan yhteyden eri tunnustuskuntaisten kristittyjen kanssa jos tietyt perusopetukset hyväksytään eikä Raamatun vastaisia oppeja ja käytäntöjä hyväksytä…
Näitä ovat perustavanlaatuiset ekumeenisten tunnustusten opit kuten kolmiyhteinen Jumala, Kristuksen kahtalainen luonto, hänen ristinkuolemansa, ylösnousemuksensa ja taivaaseenastumisensa tuottama sovitus ja anteeksiantamus häneen uskovalle sekä hänen takaisintulonsa perustamaan näkyvää valtakuntaansa. Uskonvanhurskauden korostuksen haluaisin myös protestanttisessa mielessä löytyvän jos ei opillisena muotoiluna, niin ainakin käytännön todellisuutena omien tekojensa puutteellisuutensa Jumalan edessä tunnustaen ja vain Jumalan armoon Jeesuksessa turvansa laittaen. Myöskään esim. pyhimysten ja heidän luittensa “palvojien” kanssa en luonnollisesti halua pitää hengellistä yhteyttä, jolloin aika moni perinteisempien tunnustuskuntien jäsen jää sivuun. Samoin erilaiset hurmanhenkiset karismaattisia käytäntöjä harrastavat porukat jäävät sivuun, vaikka siellä perustavanalaatuiset muut opit hyväksyttäisiinkin.
Yhteyttä voi löytyä ehkä jollain muulla yleisemmällä kristillisellä projektitasolla.
“…kyllä 60-70-luvulla Suomessakin syntyi uusia luterilaisia paikallisseurakunt[i]a…”
Nämä lienevät enemmänkin lahkolaisia kuppikuntia kuin Kirkon osia. Kirkko on yksi, eikä kukaan saarnaaja voi omasta aloitteestaan perustaa kristillistä seurakuntaa tai etenkään Kirkkoa.
Keskiajalla kaikkialla Suomessa – Viipurissa ja siitä länteen – noudatettiin läntistä oppia ja käytäntöä. Eikö se kerro “alkuperästä” jotakin?