Mikähän tämä oleellisesti sama asia mahtaisi olla? Kaipa tiedät sen. Vai miten muuten voit edes väittää noin?
Häiriintynyt kyky kokea empatiaa.
"B-klusteriin kuuluvat epäsosiaalinen (F60.2), epävakaa (F60.3), huomionhakuinen (F60.4) sekä narsistinen persoonallisuushäiriö (F60.8).
Tätä ryhmää leimaavat toistuvat ristiriidat yhteiskunnan ja/tai lähipiirin kanssa. Häiriöstä saattaa aiheutua kärsimystä lähipiirille ja ympäristölle, samoin kuin potilaalle, joka usein hakee apua ihmissuhderistiriidoista aiheutuvaan ahdistuneisuuteen tai masentuneisuuteen. Epäsosiaaliselle persoonallisuudelle on tyypillistä impulsiivisuus sekä piittaamattomuus laista ja moraalista, josta johtuen hän altistuu ristiriidoille lähipiirin ja yhteiskunnan kanssa. Epävakaaseen persoonallisuuteen taas kuuluu mielialojen ja suunnitelmien ailahtelevuus sekä impulsiivisuus, josta seuraa usein ihmissuhdemyllerryksiä ja masennusoireita. Huomionhakuinen persoonallisuus pyrkii hankkimaan erilaisin keinoin huomiota, ja altistaa itsensä parisuhderistiriidoille, sekä huomion puuttuessa myös masennusoireille. Narsistisessa persoonallisuudessa tavoittelun kohteena on arvostus, ja sitä leimaa usein epärealistiset kuvitelmat omista kyvyistä."
Tosiaan asia on ajankohtainen juuri nyt, koska ensin homoasiaa alettiin ajamaan narsistisilla argumentaatiolla (tai laajemmin käyttäen hyväksi B-klusterin persoonallisuushäiriöisten käyttämiä taktiikoita). Se havaittiin menestyksekkäästi ja se siirrettiin ensin maahanmuuttokysymysten ajamiseksi samalla tavalla ja nyt on laajennettu Venäjän, poliisin ym. kautta se sisältämään hyvin laaja kirjo asioita.
Tuo tehdään tarkan masinoidusti, koska tiedetään kyseisen tempun toimivan. Ongelmina normaaleilla ihmisillä tuollaisen alle jäämisessä (sen lisäksi että sillä lopeteaan sananvapaus ja mahdollisuus omaan mielipiteenmuodostukseen) on hyvin helposti erityyppisiä psyykkisiä oireita ja pahoinvointia. Puolustautuminen tuollaista vastaan erityisesti sen tullessa jatkuvana syöttönä auktoriteettiasemissa olevilta on hyvin vaikeaa erityisesti niille, joilla ei ole asiasta omaa pitkää kokemusta ja ymmärrystä.
1 tykkäys
Tarkoitatko, että muissa klustereissa samaa ei esiinny? Kun kysymykseni oli, että mikä nimenomaan yhdistää nämä tähän yhteen kyseiseen kuuluvat?
Toinen on, että mitä käsität empatialla? Miten määrittelisit koko sanan tai käsitteen?
Jos sanot, että tiedät, tai löydät jostain lisää copypastea, niin kyselen lisää. Jos sanot, että et tiedä, niin sitten keksin jotain muuta.
Empatialla tarkoitan lämmintä empatiaa, eli kyky kokea toisen ilot ja surut kuten ominaan. Kylmää empatiaa, eli kykyä ajatuksen tasolla ymmärtää toisia rationaalisesti löytyy kaikista.
Muissa ryhmissä on omat ongelmansa, mutta niihin kuuluvat pystyvät kokemaan tuota lämmintä empatiaa normaalistt.
Persoonallisuushäiriöinen erotuksena muista ihmisistä siinä, että muilla on ainakin periaatteessa kyky. Vaikka esimerkiksi suomalainen kulttuuri monesti patoaa ihmisten mahdollisuuksia ilmaista empatiaa pitäen sitä monessa kohtaa epäsopivana käyttäytymismallina.
Aluksi ihmettelin tätä jakoasi lämpimään ja kylmään. Todellisuus tai mikään oikea asiaa koskeva teoria kun ei tunne sellaista. Sitten palautin mieleen, mitä sana oikeasti tarkoittaa. Sitten hoksasin, miksi se, mitä tarkoitat “lämpimällä” empatialla ei ole empatiaa ollenkaan. Ja että käsittämäsi “kylmä” empatia sisältää myös väärän käsityksen B-klusterin potilaiden kyvyistä.
Järjestyksessä edeten: Empatia tulee sanoista em + pathos, eli tunteen laittaminen tai sijoittaminen johonkin. Eli empatia ei ole varsinaisesti mukana elämistä niin, että molemmat vain kokevat samaa tunnetta. Vaan se on kahden erillisen persoonan välinen tapahtuma, jossa tarvitseva osapuoli voi antaa kannettavaksi oman tunteensa toiselle. Ei siis mikä tahansa “tunteiden ymmärtäminen” tai jakaminen.
Esimerkiksi joku on aivan hajalla, että hänen koiransa kuoli. Empaattinen ihminen ei ole se, joka myös hajoaa uutisesta. Silloin ensimmäinen henkilö alkaa kokea vastuuta tai syyllisyyttä siitä, että murehdutti “auttajansa”. Eikä empaattinen henkilö ole se, joka haluaa äkkiä ratkaista ongelman. “Sillä on varmaan hyvä olla nyt.” Tai “koiria saa uusia”. Tai “kyllä sä selviät siitä, kato vaan, viikon päästä oot jo unohtanut”. Koska sillä on käytännössä sama vaikutus kuin sillä, jos vain sanoo, että “ai jaa, no se voi olla ongelma sulle, mutta se ei oo ongelma mulle”. Eli nuo ovat tunteen torjumista.
Empaattinen henkilö siis, sanan alkuperäisessä, oikeassa ja ainoassa hyödyllisessä merkityksessä on joku, joka on oma itsensä ja kokee omat tunteensa, mutta samaan aikaan tarjoaa kärsivälle tai potilaalle nähdyksi ja kuulluksi tulemisen. Empatia on siksi vaikea ja arvokas asia, että se kysyy tasapainoa tunteen torjumisen tai siihen mukaan tempautumisen välillä.
Empatiaa saanut henkilö kokee, että “nyt koko kylä ymmärtää, että suren kuollutta koiraani”. Ei niin, että “nyt koko kylä suree kanssani kuollutta koiraani”. Saan käsityksen, että käsität tuolla lämpimällä empatialla tätä tunteeseen tempautumista.
Koko “kylmää empatiaa” ei ole olemassa, koska koko käsite kumoaa itsensä jo kieliopillisesti. Vähän kuin puhuisit viisikulmaisista ympyröistä erotuksena nelikulmaisista ympyröistä kun pyysin sinua kuvailemaan ympyrän.
Psykopaatit eivät käsitä tunteita edes rationaalisesti. Sanoin jo, että 1) opettele asia ennen kuin puhut siitä lisää ja 2) lakkaa B-klusterin potilaiden mytologisoiminen.
Lasketaanpa, monellako tavalla olet väärässä. Se, mitä tarkoitat “lämpimällä”, eli tunteeseen samaistumista, sen kokemista omanaan tai sen appropriaatiota, eivät esimerkiksi koe skitsoidi tai skitsotypaalinen. Koska mielenkiinnon puuttuminen ihmissuhteisiin ja latistunut tunne-elämä kuuluvat näiden taudinkuvaan. Mutta jos sanot, että esimerkiksi välttelevä kykenee samaistumaan jonkun tunteeseen, niin samalla tavalla kykenee epävakaa eli rajatilainen. Mikä tässä on edes sinulla kriteerinä? Joku mukatieto, edelleen, joka sanoo, että B-klusterissa kaikki ovat jotain konemaisia superihmisiä, joilla on kaikki tavallisen ihmisen kyvyt, ja sitten joku päättäväisyyden ja manipuloimisen mutanttivoima? B-klusteria ei ole olemassa? Ne ovat X-Menejä kaikki?
Kaikilla persoonan häiriöillä, kaikilla Millonin tyypeillä, on muutama yhdistävä tekijä, jotka asettavat ne suunnilleen samalle viivalle sen suhteen, mitä oikeasti tarkoitetaan empatialla. Kerron nyt suuren salaisuuden. Siinä toivossa, että huomaat nyt, ettet tiedä asiasta mitään, ja otat tämän uusien opintojen lähtökohdaksi: Niistä mikään ei kykene empatiaan niin kuin se aidosti, esteettisenä eli persoonien välisenä eli etäisyyttä ilmentävänä asiana ja ihan kieliopin mukaan käsitetään.
Nyt annoit samaan kysymykseen kaksi vastakkaista vastausta. Miksi näin?
Paitsi että empatiaa ei niinkään “ilmaista”. Mutta perustelin tämän jo edellä.
On olemassa eikä ole itse keksimäni sana. Sam Vaknin, psykologian proffa jolla videoita Youtubessa sekä itse psykopaatti puhuu ihan käyttäen tuota termiä.
Psykopaatti osaa lukea hyvin tarkkaan toisen tunteen ja pystyy rationaalisesti tietämään mitä hänen toiminnastaan seuraa toiselle ihmiselle. Tällöin hän voi käyttää kylmää empatiaa, eli kieltäytyä halutessaan rationaalisesti teosta joka hänen moraalikäsityksensä mukaan olisi väärin. Ei siksi että hän itse kokisi ikäviä tunteita jälkikäteen, kuten useimmat ihmiset, vaan siksi että hän tekee tuollaisen päätöksen oman rationaalisen elämänfilosofiansa pohjalta.
Lämmin empatia pohjautuu mahdollisuuteen mukanaelää, jolloin tälläinen ihminen pystyy tunteidensa kautta ymmärtämään toista ihmistä paljon syvemmin. Toki ollakseen hyödyllistä vaaditaan myös vuorovaikutustaitoja.
Aivan täysin selvää, että kun kirjoitan viestejä kirjoitan ne eri tavalla, kuin jos kirjoittaisin johonkin paikkaan, jossa olisi järkevää monta kertaa miettiä ja viilata mitä kirjoittaa. Eli osassa noissa ylemmistä kyllä varmasti noinkin tapahtuu. Samoin on varmasti kohtia, jotka miettimällä kirjoittaisi erilaisella lause- ja kappalerakenteella.
Joka onkin syy miksi olisi pitänyt tehdä niin, että olisin todella lopettanut vastaamiseni jo aiemmin. Ei ole järkevää keskustella tai kirjoittaa ehdoilla, joihin ei pysty itse, tai oikeastaan kukaan ihminen vastaamaan.
1 tykkäys
Se on vähän kuin sisäänpäin piereminen. Joskus ilma virtaa myös siihen suuntaan. Mutta voidaan debatoida sitä, että onko sitä mitään järkeä kutsua pieruksi. Esimerkiksi siksi, että siitä puuttuu muutama pierun yleinen ominaispiirre, vaikkapa ääni ja haju. Joten jos ilmiötä kuvailee sillä nimellä, niin sen voi laittaa esimerkiksi lainausmerkkeihin.
Eli koko käsitettä ei ole olemassa. Ja jokainen, joka oikeasti väittää niin, ei ymmärrä käytettyjä sanoja. Vaknin ei puhu siksi, että ihmiset saisivat mitään teoreettista kehystä mihinkään. Eikä hänellä itsellään ole sellaista. Vaknin popularisoi juttua niille, jotka tulevat siihen ilman mitään taustatietoja. Pääasiallisena tuloksena on, että hän saa narsismin ja psykopatian kuulostamaan juuri niin myyttiseltä ja jännältä kuin se sinusta näyttää nyt olevan.
Jos lähdet Vakninin sivujen jälkeen opiskelemaan koko muuta kenttää, niin joudut huomaamaan, että niillä ei juurikaan ole mitään tekemistä keskenään.
Oikeasti älä palvo psykopatiaa enää. Et ymmärrä mistä puhut. Et osaa eritellä asioita tai vaikuttavia tekijöitä millään tavalla. Sam Vaknin on yhden miehen teatteri. Tavalla, joka ei ole tyypillinen (merkityksessä automaattinen tai olennainen) narsismille eikä psykopatialle, vaikka hän sen niin esittää. Viihdepläjäys. Voisin sanoa, että lue edes Raimo Mäkelää, niin saat samat asiat ilman sitä viihdepuolta.
Voin laittaa listan hyödyllisistä kirjoista jos jotakuta kiinnostaa. Mutta ne vaativat sitten omaa ajattelua. Ei riitä, että juo jänniä juttuja jonkin hurmaavan huijarin huulilta.
Tai voisin yksitellen paloitella nämä sekaannukset, mitä olet poiminut Vakninin sivuilta. Mutta olisiko siitä hyötyä? Olisiko sillä mitään vaikutusta? Saan käsityksen, että ei. Yksi on se, että oletat psykopaatin, narsistin tai sosiopaatin olevan automaattisesti älykäs. Toinen on, että traumatisoidut ihmiset ovat ihan yleensä tarkempia lukemaan muiden aikeita, tunteita ja mielialoja. Se ei ole mikään psykopatian erityispiirre.
Kolmas on se, että psykopaatti ja narsistikin näkee ensisijaisesti sen, mistä on kiinnostunut. Ei siinä ole mitään mytologista tunteiden kaikkitietävyyttä tai “älykkään supertietokoneen tasoista tunneälyä” tai mitä ikinä. Kuten narsistilla, kuten psykopaatilla, niin myös rajatilaisella on se oma tietty juttu, minkä saamisen hän kokee elämisen ja olemassaolon ehdoksi. Eli absoluuttisen hoivaavan ihmisen löytäminen, johon tukeutua tunnemaailmassa, josta puuttuu aika ja luottamus, ja jossa kielteisten sisältöjen prosessointi itse on käytännössä mahdotonta.
Se on täysin eri asia kuin tuleminen joksikin ihmisyyden kaikkien puolien ja kaikkien tunteiden läpivalaisukoneeksi. Heroinisti ei ole kemian erityisasiantuntija, vaan on pakkomielteisesti yhden kemikaalin perässä. Se, jos sinä tai minä ei osata lusikkaa kuumentaa, ei tarkoita, että narkomaani osaisi kaikkea enemmän. Samalla tavalla B-klusterin jengi ei ole ihmisen psyyken asiantuntijoita, vaan eräänlaisia tietynlaisen, kaavamaisen sosiaalisen interaktion narkomaaneja.
Susi ei osaa lukea hyvin tarkkaan laumasta jääneen saaliin tunnetta, vaan lähinnä sen, että nyt se on jäänyt laumasta ja on siksi paremmin sopiva saaliiksi. Susi pystyy rationaalisesti tietämään, että jos syö saaliin, niin saalis tulee syödyksi. Se menettää päänsä ja peffansa ainakin, koska harvoin jotain kannattaa jättää syömättä. Tuo juttu on vähän kuin Esa Saarinen, jolla oli jokin aika sitten taipumus nähdä hevosissa kaikkea ihmeellistä holistista tietämistä.
Hep. Eikö psykopatian piirre ollutkaan, että moraali ei vaikuta?
Tai hän laskelmoi etuja ja haittoja, kuten psykopaattien kaikkialla sanotaan tekevän. Tuo päätöksen tekeminen rationaalisen elämänfilosofian pohjalta on sama asia sanottuna Vaknin-mytologiassa. Eli nyt mieleltään epänormaalin ihmisen kapea-alainen laskelmointi on läpivalaisevasta tunneälystä muuttunut rationaaliseksi elämänfilosofiaksi.
Jos jättäisit ne lämpimät pois ja toteaisit, että empatia on itsessään vuorovaikutustaito, jonka pointti on kannatella ja sisältää toisen osapuolen tunne säädellysti, eikä pelkkä eläytyminen, niin osaisit pohtia asiaa jotenkin. Puheessasi koko empatian käsite ei tarkoita tähän mennessä muuta kuin “joku tunnejuttu”, eikä niistä muodostu mitään kokonaisuutta, vastakohtien paria tai selityksen avainta. Puhut vain kahdesta ilmiöstä, havainnosta tai vaikutelmasta, joiden oikea nimi se ei edes ole.
Kylmä tunnejuttu ja lämmin tunnejuttu.
Mitä siis yritit kaiken aikaa? Ei ole kyse lause- ja kappalerakenteista, vaan siitä, että jos sanoo jotain, niin kannattaa tai jopa pitää tietää, että mitä on sanomassa. Moneen kertaan ei tarvitse miettiä ja viilata, jos tietää asiansa ja sanoo sen kerralla oikein. Vaadinko minä kohtuuttomia?
1 tykkäys
Voin hahmotella tähän jonkinlaista selitystä. Taustatiedoksi se, että stressi on yksilön kokemus siitä, että hänen pitäisi olla jotain tai kyetä johonkin, mihin hän ei kykene. Kun stressi on syvää ja pitkäaikaista, se muuttuu ahdistukseksi. Uskon tähän liittyvän sen, että yleensä skitsofreniat puhkeavat aikuistumisen kynnyksellä. Niissä yksilöllä ei yksinkertaisesti ole niitä minuuden valmiuksia, mitkä olisivat tarpeen aikuiseen ja itsenäiseen elämään.
Neurologiassa käsittääkseni katsotaan, että aivoissa tapahtuu merkittävää rakenteellista “karsintaa” siinä iässä. Psykiatria esittää sen niin, että tästä prosessista seuraa jatkuva stressi. Eli ahdistus aiheuttaa aivoissa jonkinlaisen “karsinnan kaskadin” (eli ketjureaktion), joka syö aivojen massaa niin paljon, että yksilölle jää prosessin seurauksena merkittävästi vaurioituneet ja massaltaan kutistuneet aivot.
Jos taas prosessi nähdään täysin psykologisesti, niin silloin taudin puhkeamisen syy on sama. Psykoanalyyttisen näkökulman mukaan aivot alkavat luoda harhoja siksi, että niiden kokeminen on nautinnollisempaa ja turvallisempaa kuin todellisuuden kokeminen. Harhat sitä kautta tarjoavat pakotien stressistä ja ahdistuksesta, jonka todellisuuden vaatimukset kohdistavat yksilöön. Eli psykoosi on sitä, että yksilö sopeutuu tilanteeseensa siedettävimmällä mahdollisella tavalla ottaen huomioon ne eväät ja valmiudet, mitkä hänellä on.
On toisaalta mahdollista perustella, että kaikki skitsofrenian aivoihin tuottamat vauriot ovat seurausta lääkityksestä. Tästä on eläinkokeiden kautta olemassa viitteitä.
Psykologinen näkökulma esittää, että parasta hoitoa skitsofreniaan on tarjota yksilölle valmiuksia ja mahdollisuuksia tulla toimeen sosiaalisen todellisuutensa kanssa. Yksi suuri este tälle on yleensä se luulo, että riittävät valmiudet ja mahdollisuudet on jo annettu, tai että ne itsestään ja automaattisesti lankeavat jokaisen osaksi.
On selvää, että lääkitys yhdessä merkityksessä “toimii”. Eli sarkasmisi menee hukkaan. Kaikenlaiset lobotomiat toimivat samasta syystä. Jos potilaan aivot ovat niin lamatussa tai hidastetussa tilassa, että ne eivät kykene kokemaan stressiä tai pyrkimään päästä selville todellisuudesta, niin ne eivät myöskään siinä epätoivoisessa ponnistuksessa tuota ahdistusta tai harhoja.
Kuitenkin voidaan täydellä varmuudella sanoa, että yksikään psykiatrian lääke ei paranna sitä vaivaa, mihin se määrätään. Tämä on helppo ymmärtää ihan niiden tavasta vaikuttaa. Voidaan myös sanoa, että kaikki psykiatrian lääkkeet toimivat peittämällä sen vaivan, mihin ne määrätään. Ota peittävä vaikutus pois, niin ongelma on siinä jälleen.
Vaan jospa asia olisikin noin yksinkertainen. On helppo käsittää, psykiatrian lääkkeiden vaikutustavasta tiedetyn perusteella, että jokainen niistä pahentaa sitä vaivaa, mihin se on määrätty. Tämä on suorinta ymmärtää nimenomaan psykoosilääkkeiden kautta. Ne toimivat, 99 % ajasta, blokkaamalla reseptoreita. Eli ne ovat osittaisia antagonisteja. Vähän kuin avaimia, jotka tukkivat lukon, mutta eivät käännä sitä.
Tästä seuraa aktiviteetin väheneminen aivoissa. Se, miten psykoosilääkkeiden väitetään aiheuttavan kuvissa havaittu aivojen surkastuminen, eli “skitsofreenikon aivot”, on tästä helppo päätellä: Solut kuolevat käyttämättöminä. Eli lääke tekee aivan saman asian, mutta vastakkaisella tavalla, minkä itse taudin pelättiin tekevän.
Se aivomassa on siellä sitä varten, että yksilö on sen kautta tai sen välityksellä tietoinen asioista, eli eletystä elämästä ja koetuista kokemuksista. Sen voi tuhota sekä ylikierroksille riistäytyneellä liikakäytöllä että estämällä käytön kokonaan.
Mutta on toinen, keskeisempi tapa. Kun aine tukkii reseptorin, niin synapsi (eli kahden hermosolun väli) pyrkii paikkaamaan tätä avaamalla uusia reseptoreita. Aine tukkii nämäkin. Esimerkiksi olantsapiini, kauppanimellä Zyprexa, lopulta tukkii täydellä annoksella (20 mg päivässä) 82 % dopamiinin reseptoreista. Se tukkii kaikkea muutakin, mutta keskitytään nyt dopamiiniin. Jos annoksen tuplaa maksimista, niin vaikutus on prosentin luokkaa tuohon päälle. Jos vaikka synapsi kaksinkertaistaa tai kolminkertaistaa reseptorien määrän, on lääke edelleen voitolla ja potilaan aivot pysyvät lamattuina.
Kun lääke jostain syystä poistuu joksikin aikaa, saadaan tilanne, jossa aktiviteetti synapsissa on moninkertainen lääkettä edeltävään tilanteeseen verrattuna. Eli potilas, jolle on määrätty psykoosilääkettä jostain muusta syystä, esimerkiksi unilääkkeeksi tai väliaikaiseen ahdistukseen, esimerkiksi avioeron tai läheisen kuoleman johdosta, ja joka ei ole koskaan ollut psykoosissa tai psykoosin vaarassa, on siinä yllättäen yrittäessään päästä aineesta eroon.
Psykiatriassa pätee sellainen sääntö, että jos joku psykiatrian toimija väittää sinua sairaaksi, niin sinä olet sairas. Tästä tulee sellainen eräässä psykiatrialle myönteisessä artikkelissa näkemäni selitys, että lääke paljasti potilaassa olleen, piilevän psykoosin. Vähän kuin että jos joku saa metrin rautaputkesta päähän, niin lyönnistä ei aiheutunut uhrille vaurioita, vaan isku vain paljasti piilevän vaurion. Josta seuraa se, että kaikki lääkkeiden aiheuttamat haitat ja vauriot, jos ei niitä yksinkertaisesti kiistetä, voidaan laittaa potilaan tai sairauden syyksi.
Psykiatrian aineet toimivat siis reseptoreita tukkimalla. Tai välittäjäaineen takaisinottoa estämällä (esimerkiksi mielialalääkkeet tyyppiä SSRI tai SNRI). Ihmisen elimistöstä on tunnistettu muutamia kymmeniä eri välittäjäaineita. Yleensä jokaisella näistä on useampi hieman toisistaan eroava reseptori, joita se aktivoi. Mikä tahansa satunnainen kemikaali voi joko aktivoida reseptoria tai estää sen aktivoinnin. Neuroleptit (eli “psykoosilääkkeet”) yleensä blokkaavat kourallista näitä. Huomattava on, että ne eivät blokkaa kyseisiä reseptoreita vain aivoissa, vaan kaikkialla elimistössä. Huomattava on myös, että reseptoreita ei ole vain hermostossa, vaan kaikenlaisissa soluissa, kaikenlaisissa elimissä.
Tämän perusteella pitäisi olla selvää, että ne eivät vaikuta mielialaan tai vaikuta hermoston toimintaan ja siitä sitten sivuvaikuta jotain jos huonosti käy. Vaan ne laittavat pois tasapainosta koko välittäjäaineen tuotannon ja toiminnan koko elimistössä. Ja tästä on sivuvaikutuksena se, että potilas piristyy tai rauhoittuu (eli muuttuu maaniseksi tai zombiutuu). Tästä on varsinaisena vaikutuksena esimerkiksi se, että monet neuroleptit estävät elimistöä käyttämästä sokeria ravinnoksi ja pakottavat sen suosimaan rasvaa. Tästä ei ole seurauksena laihtumista, vaan verensokerin jatkuva pysyminen koholla, josta seuraa insuliinin pysyminen koholla, josta seuraa solujen muuttuminen insuliinille resistenteiksi eli suomeksi sanottuna sokeritauti. Artikkeli täällä ja hieman selostusta asiasta täällä.
Esimerkiksi Zyprexa oli USA:ssa hyväksytty vain akuutin psykoosin pysäyttämiseen. Sitä kuitenkin määrättiin miljardien dollarien edestä varmuuden vuoksi ja kuin karkkia aina vain uusiin ja uusiin vaivoihin. Valmistaja oli sisäisissä dokumenteissa todennut, että suurin uhka myynnille on aineen taipumus aiheuttaa huimaa painonnousua (ja toki sokeritautia). Kyseessä on eräänlainen pumppu, jossa yhteiskuntien ja vakuutusyhtiöiden rahaa siirretään lääketeollisuudelle. Patentin turvin aineen kuukausiannoksen lyhentämätön hinta on voinut olla yli 700 dollaria.
Näissä asioissa rikos on ehdottomasti se, mikä kannattaa. Ja totta ei tarvitse puhua mistään. Koska, jos jää kiinni, niin rangaistus on aina murto-osa saadusta hyödystä. Keskeisissä asemissa olevat lääkärit voivat moninkertaistaa palkkansa järjestämällä kursseja näistä aineista, laatimalla laillisesti sitovia “hoitosuosituksia” ja toimimalla teollisuuden lähettiläinä. Ette ikinä arvaa, mitä he suosittelevat aina? Ja koska se on saatu suositukseen, ei potilaan terveyden tuhoamista voi pitää edes hoitovirheenä.
3 tykkäystä
On aivan pakko palata tähän asiaan. Luin joskus, joitain vuosia sitten, Franco De Masin kirjan Vulnerability to Psychosis: A Psychoanalytic Study of the Nature and Therapy of the Psychotic State. Siinä oli sitaatti eräästä toisesta kirjasta, jonka poimin talteen, mutta jota en sen kummemmin silloin ihmetellyt.
Se toinen kirja on Edward Podvollin Recovering Sanity: A Compassionate Approach to Understanding and Treating Pyschosis.
Aloin huvin ja hyödyn vuoksi lukea nyt jälkimmäistä. Pitkälle en ole päässyt. Kriittinen juttu sellainen, että Podvoll suhtautuu hyvin myönteisesti meditoimiseen, joogaan ja buddhismiin. Tästä voisi äkkinäinen tehdä sellaisen päätelmän, että noissa kolmessa itsessään on jotain totuutta, mitä ei muilla keinoin ole mahdollista saavuttaa. Tai että kirja ehdottaa ratkaisuksi jotain katastrofaalisen epätotta ja epäilyttävää.
Minulla on tähän kaksi vastalausetta. Ensinnäkin, mainitut voivat toimia keinoina psykoosin tai psykoottisen tilan ymmärtämiseen tai sen käsittämiselle ja havainnoinnille herkistymiseen ilman, että niiden filosofinen tai metafyysinen sisältö muuttuisi jotenkin itsessään tavoiteltavaksi. Toinen on se, että kristinuskon mukaan ihmisen tarkoitus on olla mahdollisimman avoin kaikille Jumalan hyväksi luomille asioille. Se tarkoittaa, että kykenee havaitsemaan ne, käsittämään ne, olemaan niihin suhteessa ja antamaan niiden vaikuttaa itseensä.
Psykoosi aiheuttaa sen, että ihminen kääntyy pois joistain näistä asioista, on kykenemätön tavoittamaan niitä tai kokee itsensä ja niiden välillä olevan suuria esteitä. Meditointi ja muu mielen tyhjentäminen taas saattaa antaa rohkeutta asioiden näkemiseen ja tavoittamiseen sillä ehdolla, että niiden arvo ja merkitys eli voima ja vaikuttavuus jää tavoittamatta. Eli asioista saa käsityksen, että mitä ne ovat, mutta sillä ehdolla, että välttää kysymyksen, mitä ne ovat itselle, koska se itse yritetään näissä harjoituksissa kadottaa.
Kun tämän ottaa huomioon ja pitää mielessä, niin Recovering Sanity vaikuttaa ihan pakolliselta luettavalta kenelle tahansa, jonka pitää työn vuoksi tai läheisen vuoksi olla näistä asioista selvillä. Toisen henkilön, etenkin kärsivän, kokemukseen samaistuminen ja eräänlainen kyky tulla osaksi hänen maailmaansa ja samaan aikaan tuoda sinne kestävä ja konkreettinen todellisuus jostain paremmasta on koko evankeliumin keskiössä. Tämä edellyttää nimenomaan kykyä oleskella ja suunnistaa, mutta ennen kaikkea pysähtyä siinä maailmassa, tietenkin tulematta sen nielaisemaksi.
Toisen painoksen esipuhe on hienoa luettavaa siksi, että se summaa, paremmin kuin olen missään muualla nähnyt niin tehtävän, ne syyt, miksi psykiatria ei hoida eikä paranna psykoosien todellisia syitä. Eikä psykiatrialla ole edes olemuksellista tai sisällöllistä käsitystä siitä, mikä on psykoosi. Jos tähän tulee korjattavaa tai tarkennettavaa, niin kirjoittelen lisää.
Trauman ja teologian yhteyttä pohtiva (enimmäkseen feministinen) kirjallisuus, nostaa esiin paljon tätä
“Toisen henkilön, etenkin kärsivän, kokemukseen samaistuminen ja eräänlainen kyky tulla osaksi hänen maailmaansa ja samaan aikaan tuoda sinne kestävä ja konkreettinen todellisuus jostain paremmasta on koko
evankeliumin keskiössä. Tämä edellyttää nimenomaan kykyä oleskella ja suunnistaa, mutta ennen kaikkea pysähtyä siinä maailmassa, tietenkin tulematta sen nielaisemaksi.”
asiaa.
Tosin siitä näkökulmasta, että kärsivän samaistuminen Raamatussa esitettyyn kärsimykseen (esim Psalmit, Serene Jones ja kalvinilainen traditio teoksessa Trauma and Grace) ja/tai Kristuksen kärsimykseen ja näissä viipyminen (ei siis pakottamalla pois pääseminen, tästä erit. Shelly Rambo, Spirit of Trauma) ovat itsessään auttavia tekijöitä. Ellei sitten ihmisen kyky tulla kohdakkain Jumalan kanssa ole kärsimyksessä tuhoutunut kokonaan (Jennifer Erin Beste, God and the Victim).
Psykoottisen ihmisen lähellä on epäkäytännöllistä olla.
D
[quote]Lastenpsykiatrian erikoistuva lääkäri Riikka Riihonen
Lapset ja nuoret voivat kokea ahdistusta siitä, toimivatko he oikein ja uskontonsa mukaisesti, hyväksyykö yhteisö ja Jumala heidät, vai ovatko he tavalla tai toisella tuomittuja.
On selvää, että jos ei voi tai saa olla perheessään ja yhteisössään sellainen kuin sisäisesti kokee olevansa, tämä voi tuottaa voimakasta huonommuuden tai epäonnistumisen kokemusta, jopa epätoivoa. Seksuaalisen suuntauksen paljastumisen pelon lisäksi nuori voi toisaalta pelätä tekevänsä syntiä vaikka jo pelkillä ajatuksillaan.[/quote]
Kristinuskon mukaisesti kaikki elävät ihmiset ovat tämän maallisen vaelluksensa ajan tuomittuja. Ja tuomittuja oikeutetusti, syyllinen mikä syyllinen. Kun taas lastenpsykiatri kieltää perisynnin olemassaolon kieltää hän samalla todellisuuden.
Ihmisen ei kristinuskon mukaisesti pidä olla sellainen kun kokee olevansa, vaan nähdä syntisyytensä ja elää samalla Jeesuksen armossa.jatkuvasti muuttuen kohti taivasta kurkotellen.
Tarkkaavainen on tuollainen nuori, joka näkee että jo hänen ajatuksensa ovat monesti syntisiä. Niin ne ovatkin, ja toki se on inhimillistä se, että noin on. Kyllä ne silti syntiä ovat ja pitää pyrkiä parempaan, koska muutoin niistä ajatuksista nopeasti siirtyy tekoihin. Joka taas aiheuttaa kärsimystä itsessä ja kanssaihmisissä.
Eikä psykiatrialla ole edes olemuksellista tai sisällöllistä käsitystä siitä, mikä on psykoosi.
Tämä nyt johtuu vain siitä, että ‘psykoosi’ on sateenvarjokäsite. Ei se ole joku yksi asia, josta voi mielekkäästi kysyä, mitä se on. Tämä käy selväksi jokaiselle, jolla on joko käytännön kokemusta kliinisestä työskentelystä psykiatrian yksiköissä tai ns. asiakasnäkökulmaa psykiatriseen kuntoutukseen.
Eikä psykiatriakaan ole mikään yksi möhkäle; se koostuu monista eri lähestymistavoista ja koulukunnista.
4 tykkäystä
On sitten eri asia, pitääkö ihmisten tuntea mitään ahdistusta tai pelkoa asian vuoksi.
Kenties ihan pikkulapsille ei kannata kertoa, että heidän ympärillään leijuu demonisia henkiolentoja, jotka kyttäävät heidän ajatteluaan ja yrittävät saada mieleen ujutettua Jumalaa rienaavia ajatuksia. Huomaa kärjistys. Toim huom.
Ei liene olemassa mitään erityistä yleispätevää ohjetta, kuinka kristinuskon ikävät puolet pitää lapsille tai ihmisille yleensäkin esittää.
Eri ihmiset ovat psyykkiseltä rakenteeltaan erilaisia ja reagoivat asioihin eri tavalla.
Ihmisen on vaikea kontrolloida ajatteluaan. Itse saan itseni toistuvasti siitä, että vaikka en suorastaan ajattele mitään negatiivisia asioita itsestäni tai muista, niin en kyllä ajattele mitään positiivistakaan riittävän usein.
Kaikilla ajatuksilla on vaikutusta mielialaan ja jos voi keskittyä ajatuksissaan johonkin mielihyvää tuottavaan kohteeseen, niin todennäköisesti mielialakin pysyy varsin vireänä ja jopa iloisena.
Mutta entäpä, jos se mielihyvää tuottava asia onkin Jumalan tai vapahtajan sijasta jokin maallinen ‘turhuus’? Silloin voi kristillisyydestä kummuta syyllistäviä ajatuksia, jotka kertovat mielihyvää tuottavan asian olevan ns ‘epäjumala’ ja näin saadaan mitätöityä eräs prosessi, joka voisi tuottaa mielihyvää ajatusten tasolla ihmiselle.
Esim kun nuorena pidin kovasti veneilystä ja sain hankittua pienehkön tuulilasiveneen, niin ei aikaakaan kun tätini huomautti, että älä tee veneestä epäjumalaa Jumalan paikalle.
Tällä tavalla voidaan riistää ihmiseltä jokin mielihyvän lähde ja muuttaa se suorastaan syyllisyyden lähteeksi.
Kokemukset ovat siis omakohtaisia, mutta siis aivan todellisia, enkä usko olevani ainut, joka tällaisessa ajatusrikoksen ja syyllisyyden tuntemisen karikossa on veneellään ajelehtinut.
2 tykkäystä
Nähdään, ettei tätisi varoitellut turhaan! Jos et olisi hankkinut venettä vaan olisit keskittynyt esim. mietiskelemään, mitä veden päällä kävely Raamatussa tarkoittaa, saattaisit nyt olla hurskas kristitty.
Hmm… en enää juurikaan uhraa ajatuksiani veneilylle. Veneet ovat mielessäni hyvin harvoin. Toki minulla on pieni vene, mutta en enää haikaile isompien kalustojen perään lainkaan.
Eli ei tuosta veneilystä ole oikein epäjumalaksi enää. Ja oliko se sitä oikeasti koskaan, on hyvä kysymys… Mutta ilon tuollainen syyllistäminen vie mistä tahansa. (= jos ilo ei tule Jumalasta ja pelastuksesta se on syntiä.)
Veden päällä kävelyä voisi miettiä vuosikymmeniä, eikä asia edistyisi mihinkään. Ehkäpä kannattaisi kuitenkin mietiskellä jotain sellaista, mikä edes jollain tasolla sivuaa omaa elämää juuri sillä hetkellä kuin nykyhetki on.
Laskin toki leikkiä. 
Mutta kyllä siitä veden päällä kävelyn mietiskelystäkin voi olla hyötyä. Ja voi siinä “päästä johonkin”. Itse tykkään Raamattua lueskellessa pysähtyä miettimään juuri jotain tuollaista yksittäistä detaljia. Mietin sitä niin kauan, että hengellisesti hyödyttävä näkökulma löytyy.
Varmasti sait kiinni ideasta. Eli kaiken maallisen epäjumalallistaminen ei välttämättä ole tervettä kristillisyyttä. Samoin kuin se, että kerrotaan paholaisen kuiskuttavan mieleen pahoja ajatuksia ei myöskään ole minun mielestäni terveellistä ajattelua.
No mitäpä siitä hyvin yleisestä ilmiöstä, jossa ihminen vaikkapa saa mieleensä tappaa puolisonsa pitäisi sanoa? Pitäisi kieltää asia ja olla hiljaa? Kertoa itselleen, että ajatus tuli ihan minusta kun olen paha? Jotain muuta? Vai ei mitään, koska sehän on tuollaisen ihmisen oma ongelma?
Ja noistahan on tutkimuksia olisiko ollut joku kolmasosa ihmisistä, joka on saanut tuollaista päähänsä. Voi olla enemmänkin en muista.