Olen kahteen otteeseen tutustunut AA:n ja AAL:n toimintaan. Ensimmäinen kerta oli pelkkää lukemista. Toisella kerralla kävin osallistumassa yhteen AAL:n iltaan. Minulla tai vanhemmillani ei ole eikä ole ollut ongelmia alkoholin kanssa. Toiminta kiinnosti minua muista syistä.
Toisaalta on itsessään hienoa se, että joku saa puhua ja kaikki muut kuuntelevat. Mutta se toimii vain kerran. Johtuu siitä, että tilanteeseen kuuluu illuusio, jonka mukaan muut ymmärtävät sen ja samaistuvat siihen, mitä puhuja kertoo.
Vertailun vuoksi. Olin joskus askartelemassa erään opintoihin liittyvän tehtävän kanssa. En saanut mitään aikaiseksi. En ymmärtänyt asioita, mitkä olin joskus aikaisemmin kirjoittanut kyseistä tehtävää varten. Valitin tästä eräälle ystävälle eräässä chatissa. Kun olin valitukseni esittänyt, yllättäen oivalsin kaiken kirjoittamani ja tein tehtävän erinomaisen hyvin loppuun.
Tässä vaikutuksessa oli keskeistä se kokemus (tai se illuusio), että ystävä näki ja ymmärsi tilanteeni. Joten saatoin peilata hänen kauttaan sitä, missä olin, ja suunnistaa sen avulla. Ei fyysisesti (olin työpöydän ääressä) tai tiedollisesti (seuraava vaihe oli jatkaa päättelyä teemasta x), vaan psyykkisesti (en tajua pätkääkään; en pääse sisään omiin edellisiin ajatuksiini). Eli saatoin toisen avulla ymmärtää omaa kokemustani ja motivaatiotani. Todellisuudessa hän tuli lukeneeksi angstisen pyörittelyni vasta, kun olin saanut tehtävän tehtyä ja palautettua.
Tämä juttu ei olisi ollenkaan toiminut jos ystävä olisi osoittanut kesken kaiken, että hän ei oikeastaan ymmärrä, a) että angstaan, b) miksi angstaan tai c) miten paljon angstaan. Joten hyöty tapahtui sen oletuksen varassa, että hän käsittää tilanteeni.
On yksi suuri ongelma se, että ihmiset eivät ole toisilleen soveltuvia terapeutteja. Jos laitat kymmenen alkoholistia samaan tilaan, niin he ovat kuin ravut ämpärissä. Sinä kuuntelet minua nyt - ei, vaan sinä kuuntelet minua nyt - minä saan kertoa - ei, vaan minä saan kertoa - ymmärtäkää minua - ei, vaan ymmärtäkää minua - mun kokemus on tärkeä - ei, vaan mun kokemus on tärkeä!!!
“Ketään ei kiinnosta mun juttu, koska kaikkia kiinnostaa niiden oma juttu. Tässä on kyse siitä, että mä olen ongelmissa ja en siksi voi auttaa ketään niiden ongelmissa. Koska niiden pitäisi auttaa mua mun ongelmissa ensin. Mutta ne ei pysty, koska niillä on niiden omat ongelmat.”
Jos kaikkien pitää olla hiljaa ja kommentoimatta, niin tätä ongelmaa ei esiinny. Samaan aikaan syntyy se ääneen lausumaton illuusio, että ne muut kuuntelevat, ymmärtävät ja samaistuvat. Koko AA:n ja AAL:n toiminta perustuu tällaiselle säännölle, että jokainen kuvittelee, että muut kuuntelevat, ymmärtävät ja samaistuvat.
Esittelyssä sanottiin korkeammasta voimasta. Ja todettiin, aivan kuin puoliksi huolimattomasti, että joillekin se korkeampi voima on AA itse. Tyyliin, että “jos et muuta keksi, niin voit pitää vaikka itse järjestöä tai omaa ryhmää korkeampana voimanasi”. Ajatuksena tietenkin, että yleisempi ratkaisu on pitää vaikka kristinuskon Jumalaa korkeimpana voimana. Mutta että vaikka se on kulttuurissamme oletus (tai joku vastaava versio tai riparilta jäänyt muisto tai muu hämärä käsitys), niin siihen ei pakoteta, jotta järjestö ja sen toiminta olisi avoin kaikille.
Käytännössä AA ja sen johdannaiset ilmiöt eivät tarjoa mitään sisältöä, missä kristinuskon Jumala tai jokin muu teologinen ymmärrys voisi toimia. Tämä johtuu juuri siitä, että kristinusko - tai mikään oikea yhteisöllisyys - ei toimi passiiviselle joukolle puhumisen kautta, vaan reaktioiden ja kommenttien kautta. Samaistumisen ja myötäelämisen kautta. Eli AA:n suuri likainen salaisuus on se, että sillä ei ole käytännössä tarjolla eikä olemassa muuta korkeampaa voimaa kuin se itse.
Tämän valossa ovat täysin ymmärrettäviä ne ylemmäksi laittamastani linkistä avautuvien tekstien sisältämät väitteet, että AA toimii yhtä hyvin kuin placebo. Eli sen onnistumisprosentti on yhtä hyvä kuin ilman hoitoa jäämisen. Jolloin suurin ihme on se, että joissain valtioissa alkoholismiin liittyvien ongelmien lakisääteisenä hoitona käytetään AA:han osallistumista.
Tämä taas selittyy ilmiöllä nimeltä terapeuttinen aggressio. Määritelmällisesti se tarkoittaa sitä, että mieleltään viallinen ihminen pitää saada jollain yhteisön hyväksymällä tavalla tunnustamaan se, että hän on mieleltään viallinen. Ongelman korjaantuminen (tai edes sisäinen vakuuttuminen ongelmasta) on siihen nähden täysin toissijaista.