Ilmari Karimies tuskin suuttuu jos linkkaan hänen vastauksensa tänne:
“Nominalismi tyypillisesti johtaa siihen, että ideat menettävät välittävän luonteensa suhteessa Jumalaan ja aistillinen todellisuus muuttuu eräänlaiseksi massaksi, joka ei vittaa Jumalaan samalla tavalla ymmärrettävänä. Tällä on suuria vaikutuksia mm. mystiikan teologiaan.
Jumalan käsittämättömyys joko radikalisoituu, tai Jumalasta tulee liikaa samanlainen muiden objektien kanssa. Ts. samanlainen mielen kohde kuin muut, paitsi infiniittinen; tai täysin nimeämätön, käsittämätön, muodoton jne.
Metafyysinen silta transsendentaalien ja Jumalan välillä katoaa. Kauneus ei heijasta Jumalan kauneutta, koska mitään kauneutta ei ole, hyvyys Jumalan hyvyyttä, koska mitään hyvyyttä ei ole jne. Jäljelle jäävät ehkä itsestään selvät logiikan lait, mutta tällöin herää kysymys esim. lukujen ontologisesta luonteesta ja logiikan välttämättömyyden perustasta.
Oma hypoteesini on, että näyttää siltä, että joitakin ideoita on oletettava, muttei ole mikään välttämättömyys olettaa lajimuotoja.
Luther näyttäisi ajattelevan, että luonnollinen järki toimii nominalistisesti, mutta uskon ymmärrys augustinolaista platonismia seuraten.”
Ortodoksinen väitöskirjani ohjaaja totesi ortodoksikristillisyyden platonismin haaraumaksi - jotenkin noin. Lainaan tähän historiablogiani Gregorios Nyssalaisen kohdalta:
372-394 Kappadokian kolmas isä, Basilin pikkuveli ja pyhimys Gregorios Nyssalainen ryhtyy piispaksi. Veljensä tavoin hän puolusti ortodoksista kolminaisuusoppia areiolaisuutta vastaan. Tässä tulkinnassa Isä on ensisijainen, mutta Poika ja Pyhä Henki eivät silti ole vähemmän Jumalia: ”yksi persoona, Isä, josta Poika on syntyisin ja josta Henki lähtee.”
Nyssalaisen – ja sitä myötä bysanttilainen eli idän kristillisyyden – ihmiskuva on positiivisempi, jopa vastakkainen läntiselle protestanttiselle ja augustinolaiselle ihmiskuvalle: ihmisen perimmäisyys on Aristotelesta, Platonia ja pyhiä kirjoituksia yhdistellen Jumalan kuva, sielu, valoisa ja puhdas nous. Tämä Jumalan kuva on muuttumaton, kuolematon, ilmeisesti myös lankeamaton. Jumalan kuva on vapaa, järjellinen ja enkelimäinen, kun taas ruumiillisuus on aistillista, himoitsevaa ja eläimellistä. Kristitty ei ole niinkään yhtäaikaisesti syntinen ja vanhurskas, vaan yhtäaikaisesti kuoleva ja kuolematon. Ruumiillisuus, sukupuolisuus ja seksuaalisuus ovat lankeemuksen tulosta – ihminen pukeutui eläimelliseen nahkaansa tulleessaan karkotetuksi paratiisista. Tunteet ovat pahasta.
Gregorios oli origenisti ja uusplatonisti, mutta hän ei väheksy ruumista tai kiellä sitä. Nyssalaisen mukaan kuoleman jälkeen seuraa autuus tai ajallinen puhdistuminen – apokatastasis, jolloin syntien anteeksisaaminen ja Jeesuksen sovitus jäävät vähämerkityksellisiksi – samoin kuin ruumiin ylösnousemus. Kirjassaan Mooseksen elämä kirkkoisä esittää Mooseksen vuorelle noususta allegorisen tulkinnan kristityn mystisestä matkasta kohti apofaattista pimeyttä ja Jumalaa. Vuori ei sovi kaikille, mutta Nyssalainen väittää kahden tason kristillisyyden korostamalla pelastuksen ja kilvoittelun kuuluvan kaikille. Hän on myös antiuusplatonisti ja antiorigenisti korostaessaan Kristusta, joka tuli alas vuorelta – siis syntyi – pelastaakseen ihmiset. Näin ontologinen etäisyys luodun ja luomattoman välillä kumoutuu mahdollistaen mystisen nousun. Inkarnaatio siis kumoaa ja vahvistaa uusplatonismin samanaikaisesti. Jumalan hulluus samaistuu Sokrateen viisauteen ”tiedän, etten tiedä”.