Meidän helvettimme on monesti tyhjä, Raamatun helvetti ei.
Eikun tuo mitä kirjoitit, väkisin pelastamisesta. Se on kalvinismia. Luterilaisia ei pelasteta väkisin. Asiasta lisää Yksimielisyyden ohjeessa, kohdassa 11.
D
D
1 ) Nominalismin vaikeus
Keskustelun nominalismista tekee haastavaksi se, että perusaihe on niin haastava (nominalismi) ja myös laaja (erilaisten nominalistien kanta erilaisiin asioihin), että itse pääkysymys nominalismin olemuksesta on tullut käsitellyksi vain epäsuorasti. Ainakin itselleni nominalismin tietoteorian suhteuttaminen sitä seuraaviin käsityksiin on varsinainen probleemi.
1.a ) Nominalismista joka tapauksessa puhutaan monin tavoin, kuten myös realismista. Siihen liittyy tietoteorian lisäksi (joka on sen keskeinen sisältö) tai sen tietoteoriasta kumpuaa eettisiä näkemyksiä sekä käsityksiä Jumalasta, joista on viime aikoina tässä keskustelussa puhuttu. On päivänselvää, että nominalistit eivät ole kaikesta yhtä mieltä ja että nominalistisen otaksuman (tietoisesti tai tietämättään) omaksuneet eivät ole kaikesta yhtä mieltä.
1.b ) Nominalismi ja realismi eivät ole yhteensovitettavissa. Jos näin sanoo, on kysyttävä, mikä on niiden ero? John Deelyn (esim. Intentionality and Semiotics, 2007, xxv) mukaan keskeinen ero nominalismin ja realismin välillä ja itseasiassa nominalismin olemus on siinä, että nominalismi kiistää todellisten suhteiden (relatio realis) olemassaolon ja pitäytyy siihen, että on vain mielen luomia suhteita (relatio rationis). Johannes Poinsot mainitsee tämän käsityksen ikään kuin yleisenä tietona nominalisteista Cursus Philosophicuksessa (1631-1635, Quaestio XVII. De Praedicamento Relationis, 2. par. / Tractatus de signis). Niinpä nominalistille isyyden tai samankaltaisuuden suhde on vastaava kuin se, että onko jokin oikealla vai vasemmalla puolella jotakin. Tämä jälkimmäinenhän riippuu täysin havainnon näkökulmasta. Tämä todellisten suhteiden kiistäminen liittyy, käsittääkseni, suoraan universaalien kiistämiseen ainakin myöhäisemmässä nominalismissa. Occamia en ole itse lukenut.
1.c ) Se missä tämä nominalismin puoli voi näkyä luterilaisessa praksiksessa on esimerkiksi symboliikan (tai tapaan perustuvien merkkien) sopimuksenvaraisuuden korostuminen tavalla, joka jättää huomiotta, ettei symboliikka aina ole vain sopimuksenvaraista, vaan sillä voi olla luonnollinen (sielullinen) merkitys. Silloin voidaan muitta mutkitta abstrahoida, erottaa merkki muista merkeistä joihin se liittyy ja tehdä muitta mutkitta merkki (signum) - asia (res) erottelu. Näin esimerkiksi pastori Petri Hiltunen (Pään peittäminen jumalanpalveluksessa - Luterilainen.netLuterilainen.net) voi kirjoittaa:
Käskyssä pään peittämiseen voidaan kuitenkin erottaa toisistaan itse asia (latinaksi res) ja tuon asian ulkonainen merkki (latinaksi signum). Asia on se, että miehen pää on Kristus ja naisen pää on mies. Tämä vallanalaisuus ja siihen suostuminen on käskyn sisältö ja tarkoitus.
[- -]
Siksi voidaan ajatella, että käskyn olennainen sisältö (latinaksi res) on vallanalaisuus ja siihen alistuminen. Käsky tähtää siihen, ei ulkonaiseen käyttäytymiseen eli pään peittämiseen. Käskylle kuuliainen on se, joka alistuu Jumalan käskyyn.
Siksi voidaan ajatella, ettei ulkonainen teko ole välttämätön vaan sisäinen asenne. Pään peittäminen voi olla hyvä tapa, mutta ei ehdoton ja ajaton vaatimus. Voimme havaita, ettei pään peittäminen enää symboloi omassa kulttuurissamme sitä mitä se Paavalin aikaan symboloi.
Kun esimerkiksi tämän merkin on todettu olevan täysin mielivaltainen ei ole enää syytä pohtia (luterilaisuutta koskeva agnostisuus), voisiko sen tarkoitus ja merkitys ulottua myös tuon kuuliaisuuden ulkopuolelle, tai että onko tuolla merkillä jotain positiivista vaikutusta (samaan tapaan kuin kauniilla puheella, tahdikkaalla käytöksellä tai hyvillä teoilla, joiden yhdeksi syyksi Pieper tosiaan sanoi maailmalle todistamiseksi). Ehkä siksi, että halutaan varata kaikki hyvä välittömästi Jumalan sanalle?
2 ) Kun puhutaan Lutherista nominalistina ei tarkoiteta sitä, etteikö hän olisi arvostellut ja vastustanut nominalisteina tunnetun koulukunnan jumalakuvaa, vaan sitä, että hänen lähtökohtansa tai taustaoletuksensa eivät mahdollistaneet kuin yksipuolisen kritiikin tai sellaisen, joka sanoo oikeita asioita vastaan, mutta joka kuitenkaan ei ole kykenevä saavuttamaan oikeaa positiivista käsitystä. Tämähän ei ole ihmeellistä, se, että voidaan osoittaa virheitä, vaikka oma käsitys olisi myös virheellinen. Ja tässä tapauksessa, argumentti sanoo, käsitys on peräisin nominalistisen filosofian lähtökohdista, mikä näkyy argumentaation rakenteessa.
Esimerkiksi John Milbank kirjoittaa aiheesta ("Reformation 500: Any Cause for Celebration, sivu 614. Lehdessä Open Theology, 2018; 4:607-620):
For Luther adopts Ockham’s highly modern and un-Aristotelian as well as un-Augustinian view of motion according to which it can always be broken down into infinitesimal static instances.
(Luther omaksuu Occamilaisen modernin ja epä-aristotelisen sekä epä-augustinolaisen käsityksen liikkeestä, jossa liike voidaan aina jakaa äärettömään määrään diskreettejä hetkiä.)
Tämä on Milbankin mukaan (edellä mainitulla sivulla) syy siihen, miksi Lutherin mukaan ihmisen oli oltava yhtä lailla luonnon puolesta syntinen ja vanhurskautettu Pyhän Hengen läsnäolosta. Occamilainen lähtökohta johtaa ei-diskreetin muutoksen ja sitä kautta synergismin torjumiseen:
In consequence, every change is either mechanical and immanently preordained, or if more radical must be extrinsically supernatural and renewed at every instance by God, rather than infused and synergically sustained.
(Niinpä jokainen muutos on joko mekaanisesti ja immanentisti ennaltamäärätty, tai jos se on radikaali sen on oltava ekstrinsisesti yliluonnollista ja oltava joka hetki Jumalan uusima sen sijaan, että se vuodatettaisiin ja ylläpidettäisiin synergisesti.)
Luther torjuu täten esim. Tuomas Akvinolaisen käsityksen, jossa inhimillinen tahto, yliluonnollisen habituksen ansiosta, toimii synergisesti jumalallisen tahdon kanssa (emt. 612). Tuomaksen mukaan teologiset hyveet (usko, toivo ja rakkaus) ovat ihmisessä eräänlaisen partisipaation mukaisesti, samaan tapaan kuin puu voi partisipoida tulen luontoon. (ST, I-II, q. 62, a 1, ad 1.) Samalla nämä teologiset, vuodatetut (infusa) hyveet ovat jotain, jota ”Jumala meissä ilman meitä toimii” erotuksena hankituista hyveistä. (ST, I-II, q. 55, a 4.) Tämä Lutherin kanta näkyy kaiketi Yksimielisyyden ohjeessa (Tiivistelmä, 2. Vapaa tahto, 18):
Niin pian kuin Pyhä Henki on sen saanut aikaan eli siis yksinomaan jumalallisella voimallaan ja vaikutuksellaan muuttanut ja uudistanut ihmisen tahdon, silloin ihmisen uusi tahto on Jumalan, Pyhän Hengen instrumentti ja työväline: se ei ainoastaan ota vastaan varmoa vaan se on myös mukana osalistumassa Pyhän Hengen seuraaviin töihin.
Muita kohtia Milbankilta. Hänen kantasa yleisesti (emt. 611) on se, että vaikka reformaation teologian scotuslaisia ja nominalistisia lähtökohtia on kyseenalaistettu, ei kyseenalaistajien käsittely ole ollut tarpeeksi syvällinen :
sivu 614 :
What is more, Luther speaks of the divine government of his fallen creatures “outside His Kingdom” as being “under his general omnipotence”, whereas his working with his creatures “within His Kingdom” amongst the redeemed occurs “under the special power of His Spirit”. This shows that he sustains the
Scotist and nominalist-derived division of God’s “general” from his “special” operations which was so fatefully to shape modernity, all the way to Rousseau. - -
Just because of this still nominalist ascription of “generality” to the divine action, Luther can think of
fallen finite evil action as something sheerly external to it, rather than as something privatively participating
in it and therefore never, for that reason, reaching a degree zero of depravity.
sivu 619, liittyen partisipaatioon ja olemiseen:
It is, indeed, in part Luther’s nominalistic confinement which disables him from placing the participatory at the ontological outset – instead, it tends to be for him a secondary and impenetrably mystical phenomenon, in accordance with his mode of “Parmenidean” and Plotinian Platonism for which there is an
unambiguous “reserve” of the imparticipable.
André de Muralt näkee (artikkelissaan “Kant, le dernier occamien. Une nouvelle définition de la philosophie moderne”, vuodelta 1975 Revue de Métaphysique et de Morale) Occamin ajattelun suoraan vaikuttavan Lutheriin. Erityisesti occamilainen transsendentaalisen suhteen kiistäminen muodon ja materian välillä näkyy Lutherilla. Occam erottaa tiedon ja tiedetyn, jolloin tietämisen akti voidaan määritellä objektistaan erillisenä, koska Jumala voi teollaan vaihtaa objektin sellaiseen, jolla esiintyvät kaikki autenttisen piirteet (kuten totuudellisuus, varmuus jne.). Tämä johtaa siihen, että ihmisen akti ei määrity varsinaisen objektinsa perusteella, eli tietoa ei määritä totuus eikä tahtoa hyvä. Teko on hyvä Jumalan voimasta (de potentia Dei) tai armosta (de gratia divina). Esimerkiksi Yksimielisyyden ohjeessa ( 6.22 ”Jumalan lain kolmas käyttö”):
Usko Kristukseen on vapauttanut ihmisen itsensä lain kirouksesta ja kadotustuomiosta, ja hänen tekonsakin Jumala lukee Kristuksen tähden hyviksi, vaikka ne eivät ole täydellisiä eivätkä puhtaita.
Silti kuitenkin Yksimielisyyden ohjeessa usko ja hyvät teot joissain kohden luetaan tiukasti toisiinsa kiintyneiksi (sanoisin transsendentaalisesti suhteellisiksi):
Tämä merkitsee: Tätä ei pidä tulkita niin, että vanhurskautus ja pyhitys olisi sillä tavoin pidettävä erillään toisistaan että katsottaisiin tosi uskon voivan jonkin aikaa kestää ja pysyä pahan aikomuksen rinnalla. Täten tahdotaan vain selvittää se järjestys, jossa nämä ovat suhteessa toisiinsa. Pysyyhän tohtori Lutherin sana totena: Usko ja hyvät teot sopivat vallan hyvin yhteen. Mutta siunauksen ottaa omakseen yksin usko ilman tekoja – vaikkei se koskaan olekaan yksin, ei hetken vertaa. (3.41 ”Jumalalle kelpaava uskonvanhurskaus”)
7 tykkäystä
No niin! Ei ole olemassa mitään väkisin pelastamista, vaan ihminen voi myös torjua pelastuksensa. Diakonin mainitseman Yksimielisyyden kohdan lisäksi laitan pätkän Ransua:
Mainittu muka väistämätön nurja puoli on kuitenkin pelkkä ihmiskeksintö . Raamattu opettaa selvästi ja varmasti, että kristityt ovat kristittyjä tässä ajassa ja erityisesti että he ovat uskossa nimenomaan iankaikkisen valitsemuksensa ansiosta. Mutta samalla Raamattu yhtä jyrkästi torjuu ajatuksen, että kadotukseen joutuvien epäusko olisi seurausta siitä, että heidät on edeltämäärätty kadotukseen. Tämä käy selvästi ilmi, jos vertaamme toisiinsa Apostolien Tekojen 13. luvun jakeita 46 ja 48. Jakeessa 48 ilmaistaan uskoon tulleiden pakanoiden uskon olevan seurausta siitä, että he olivat iankaikkisuudesta valittuja, mutta epäuskoisiksi jääneiden juutalaisten epäuskon ei sanota johtuneen siitä, että heitä muka olisi edeltämäärätty epäuskoon ja kadotukseen, vaan siitä, että he vastustivat Jumalan vakaasti vaikuttavaa armontahtoa. Edelleen on tällaista »välttämätöntä nurjaa puolta» mahdotonta yhdistää niihin raamatunkohtiin, jotka todistavat siitä, että sekä Jumalan pelastava armo että Kristuksen ansio että myös Pyhän Hengen kääntymykseen tähtäävä toiminta koskevat yhtä hyvin myös niitä, jotka joutuvat kadotukseen (Matt. 23:37); (2. Piet. 2:1); (1. Kor. 8:11); (Room. 14:15) jne.). Ei myöskään Raamatun oppi paatumuksesta ole mikään todistus vihanvalitsemuksesta tahi armosta osattomaksi jättämisestä (praeteritio), päinvastoin. Paaduttaminen on tosin Jumalan vihan toiminto, mutta se ei tapahdu absoluuttisesti, vaan kostoksi (Room. 11:9), toisin sanoen johtuen ihmisen vastarinnasta, joka kohdistuu Jumalan sanaan ja tahtoon sekä Jumalan armolliseen etsikkoon. Paatumus on Jumalan tuomiotoimenpide, jonka kohteeksi joutuvat ne, jotka itse paaduttavat itsensä hänen armoansa kohtaan.
Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka, s. 573.
Olet lukenut yksimielisyyden ohjetta väärin. Ota tuohon CA 18 yksimielisyyden ohjeella ei yleensä uskonpuhdistuksen aikaan käyty opineuvotteluja vaan CA:lla. Se oli se mitä käytetiin.
Totta kai Jumala pelastaa väkisin tästä hyvä esimerkki on kastettava lapsi.
Pieperi on ongelmallinen.
Siis voiko ihminen tehdä muuta kuin torjua jos hänen tahdonsa on sidottu? Jos ihminen on luonnostaan lihan vallassa, ja ne jotka ovat lihan vallassa ovat Jumalan vihollisia.
Tämä on lähinnä sanojen pyörittämistä. Joka olet valittu tai sitten, et. Jumala armahtaa ketä armahtaa, ja paaduttaa kenet tahtoo.
Todellisuudessa ei näin ole jos kerran Jumala pelastaa ne jotka ovat valittuja.
Tuossa aikaisempaa tekstiäsi. Joku tässä ei nyt ole kohdalla.
Mitä täällä ja muualla olen lukenut aiheesta, niin vaikeutena on se, että nominalismia on vaikea hahmottaa. Käytetään paljon filosofisia termejä ja niiden sisältö on epäselvä, ainakin lukijalle. Kirjoituksessasi oli kuitenkin jotakin jota ymmärsin. Täällä on miestäni turha kirjoittaa muuta kuin mahdollisimman selvästi.
Hiltusen pääpeittäminen on tarpeeksi konkreettinen esimerkki. En ole ikinä ymmärtänyt tuota selitysmallia, se on aina kuulostanut teennäiseltä. Kiitos kirjoituksestasi.
Jos pelastus tapahtuu väkisin, niin miksi sana ja sakramentit, sillä silloinhan ne olisivat pelkkää sirkusta, koska Jumala voisi tällöin pelastaa ihmisen suoraan ilman mitään välineitä?
Vapaa tahto? Kyse on siitä mitä lut kirkko opettaa. Ei Yksimielisyyden ohje ole ristiriidassa CA:n kanssa.
D
Kiitos syvällisestä vastauksesta.
Kirjoitin aiemmin että nominalismin kirjo on suuri. Päteekö keskiajan kaikkiin nominalisteihin abstraktioiden kielto vai eikö joukossa ollut vain universaalien kieltäjiä.
Kun sanon että nominalismi ja realismi ovat yhteensovitettavissa, tarkoitan sitä konkreettisesti. Samalla tavalla kuin kappale voi yhdeltä kantilta näyttää neliöltä ja toiselta ympyrältä. Relaatio voi mielestäni subsistoida nominalistisesti tai olemassaoleva entiteetti, kuten Pyhä Henki, voi olla kahden persoonan relaatio.
Oma pointtini on se, että minkään ismin ei tarvitse väistämättä johtaa johonkin. Ja toisaalta jokainen ismi voi tavoittaa jonkun totuudellisen kuvan kokonaisuudesta. Toisaalta puhtaaksiviljelty nominalismi johtaa harhaan aivan kuin realismikin.
Lutherin ja luterilaisuuden nominalismista löytyy aineistoa puoleen ja toiseen. Olen itsekin luetellut kirjallisuutta puolesta ja vastaan.
Usko ja hyvät teot ovat yhteydessä. Hyvän, Jumalalle kelpaavan teon/tekemisen hetki on ihmisen vanhurskauttamisen/uskoon tulon hetki, missä ja milloin ja miten monta kertaa Jumala niin tahtoo. Uskossa oleminen on hyvän tekemistä.
Paljon muutakin pitäisi sanoa. Joka tapauksessa kaikilla kirkkokunnilla on taustalla filosofisia aineksia, hyviä ja huonoja. Ne eivät ole lopulta aito erottava tekijä.
Luulen että se mikä on tullut monesti ilmi, pastoraalinen kyvyttömyys, on monen tyytymättömyyden taustalla. Enemmän kuin ongelmallinen filosofia, nominalismi tai realismi.
D
4 tykkäystä
Tunnustus mainitsee, että tässä kohtaa pelastus, valinta tapahtuu armovälineitä käyttäen. Ne jotka Jumala pelastaa, hän pelastaa välineiden kautta. Ei ilman.Mitään suoraan pelastusta ei tapahdu.
Ei tienkään. CA vaan sanoo asian tiivistetysti. Jumala pelastaa valitut, ei muita. Valinta on tapahtunut iankaikisuudessa ja konkretisoituus ajassa.Toiset ovat valittuja toiset eivät.
Mitä tarkoittaa suoraan pelastus? Augsburgin tunnustuksen mukaan “Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” Luen tuota Augsburgin tunnustuksen kohtaa niin, että asiassa on kaksi osaa: Jumalan sanan ja sakramenttien äärellä oleminen (joiden vaikutuspiirissä olemiseen ihminen itse ja hänen lähipiirinsä voivat vaikuttaa) ja toisaalta taas usko, joka on niillä Jumalan sanan ja sakramentin vaikutuspiirissä olevilla, joihin Jumala sen vaikuttaa. Augsburgin tunnustus torjuu tuossa sen, että pelkkä sana ja sakramentit saisivat kaikissa ihmisissä automaattisesti aikaan uskoa (ja pelastusta), vaan Jumala itse on viime kädessä se, joka vaikuttaa uskon valitsemiinsa armonvälineiden vaikutuspiirissä oleviin.
Vaikeata on erottaa Jumala armovälineistä jos hän ei ole niissä missä hän on. Automaattisesti imeväiskaste tuo pelastuksen. Joten mitä väität ei ainakaan tuolta osin ole totta. Automaatti toimii.
Jumala vaikuttaa uskon koska tahtoo. Kaikki eivät usko koska eivät ole valittuja.
Monet ismit ovat perkeleestä ja johtavat sylttytehtaalle. Kirkko arvioi aina ismit ja haluaa erottaa totuuden valheesta.
Missä se sanoo mitä väität sen sanovan? XVIII?
D
Niinpä niin. Läntinen tapa tehdä teologiaa on inhimillistä, itäinen sitten kaiketi jumalallista. Kuinka yllättävää.
Siinä se sanoo mitä väitän sen sanovan. Juuri se kohta mitä sanoit.
Ortodoksinen tapa on tehdä selityksistä loputtoman yksityiskohtaisia ja pykälälistauksista loputtoman pitkiä. Se on sitä pörröistä itäistä mystiikkaa. 
1 tykkäys
Itse olen ollut ja olen sitä mieltä että tämä ongelma Lutherilla johtui henkilökohtaisista mielen ominaisuuksista, ei katolisesta teologiasta. Luther kuvailee omaa kokemustaan, ei katolista ajattelun tapaa. Hänellä saattoi olla myös hengellinen ohjaaja joka ei ollut hänelle sopiva.
Tosin termi “catholic guilt” on käytössä edelleen, joten ehkäpä piispat todellakin voisivat lukea tarkemmin ajan merkkejä ja muotoilla sanansa ajassa eläviä ihmisiä parantavasti ja rakentavasti.
1 tykkäys