Tuosta on vielä jatkettava, sillä Paavali puhuu tärkeitä ja muistuttaa:
on käynnissä sotatila ja
ketä vastaan taistellaan ja
millaiset aseet kristityllä on käytössä ja
painottaen rukouksen merkitystä
Hengellinen taistelu (Ef 6:10-20)
”Lopuksi, vahvistukaa Herrassa ja hänen väkevyytensä voimassa. Pukekaa yllenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne kestää perkeleen kavalat juonet. Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan
-hallituksia vastaan,
-valtoja vastaan,
-tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan,
-pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa.
Sen tähden ottakaa päällenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne pahana päivänä tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä. Seisokaa siis:
-kupeet totuuteen vyötettyinä, ja
-olkoon pukunanne vanhurskauden haarniska, ja
-kenkinä jaloissanne alttius rauhan evankeliumille,
-kaikessa ottakaa uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet, ja
-ottakaa vastaan pelastuksen kypärä ja
-Hengen miekka, joka on Jumalan sana.
Ja tehkää tämä kaikella rukouksella ja anomisella, rukoillen joka aika Hengessä ja sitä varten valvoen kaikessa kestäväisyydessä ja anomisessa kaikkien pyhien puolesta;
Ja minunkin puolestani, että minulle, kun suuni avaan, annettaisiin oikeat sanat rohkeasti julistaakseni evankeliumin salaisuutta, jonka tähden minä olen lähettiläänä kahleissa, että minä siitä rohkeasti puhuisin, niin kuin minun puhua tulee.”
Rukouksella on siten tärkeitä ulottuvuuksia, jotka tempaavat ihmisen pois itsekeskeisyydestä tärkeisiin hengellisiin tehtäviin ja huimiin ja jännittäviinkin sfääreihin.
Esirukous ei totisesti ole turhaa. Tämän päivän raamatunlukuoppaassa viitataan vainottuja kristittyjä auttaneeseen Petr Jasekiin, joka oli vangittu Sudanissa. Hän oli viettänyt ensimmäiset kuukaudet samassa vankityrmässä kuuden Isis-taistelijan kanssa. Häntä kidutettiin, hakattiin ja nöyryytettiin päivittäin niin, että hän menetti 25 kiloa painostaan. Joka ilta hän kuitenkin nukahti klo yhdeksältä ja nukkui aamuun asti. Selvisi, että kotiseurakunta Prahassa kokoontui yhdessä rukoilemaan hänen puolestaan joka ilta klo 21. On kyllä aika huikeaa kuulla tämmöisestä.
Helluntailaisen nuorisopastorin ja hänen vieraidensa podcast, jossa tässä jaksossa annetaan opetusta Raamattuun pohjautuvasta rukouksesta, ja lopussa kuvaillaan käytännössä Lectio Divina -rukoustapa.
Hei @Stieleiche ! Tunnet rukoilevaisliikettä, vieläkö polvirukous siellä päin on kunniassa?
Mutta niin, onhan luterilaisten kirkonmenotkin kehollisia. On melkoinen fyysinen kilvoitus pysyä istumassa ja paikoillaan ne pitkät saarnat (no, ainakin herätysliikkeiden ja Lähetyshiippakunnan, evl on jo vaihtanut 12 minuuttisiin). Entäpä virren veisuu? Täysin palkein kaikki säkeistöt, joskus 8 virttä messussa! Kovaa on laulettava jotta kuulisi oman äänensä kun urkuri fyysisesti päästelee menemään…
Ai niin, niinpä ovatkin! Tuo lauseesi kävisi melkein mainoksesta! Nykyään on nimittäin kehollisuus, kokonaisvaltaisuus ja holistisuus muotia.
Kehollinen rukous,
kehollinen kokemus,
kehollinen virsi,
kehollinen ehtoollinen,
kehollinen kirkko!
Näin saatiin askeettisuuskin mukaan luterilaisuuteen, huraa!
Kirkon penkki on kova ja ankara…
Jännästi muuten… niin.
Sitä vain, että kun luin Joogasutran niin sehän oli “kehonegatiivinen”. Tätä eivät erämaakilvoittelijat tai ortodoksiaskeetit ole… mutta lähempänä tätä kuin laiskanpulskea luterilaisuutemme. Syvällinen mietiskely yhdistää… kenties siksi hurskas protestantti karsastaa syvällisiä pohdintoja - jo ikään kuin varmuuden vuoksi. Jännä… kaksijakoisuus.. kehollisuuden korostus, silti päämääränä hengellisyys, enkelinkaltaisuus… ikoneissa sama suunta… puu ja maali siltana hengelliseen maailmaan, apofaattiseen Jumalan kohtaamiseen, mitä kuvat ja sanat eivät voi tavoittaa… apofaattisuus yhdistää kristinuskoa idän uskontoihin - mystiikka, mystinen kokemus… Luterilaisuus ei kuitenkaan apofaattisuutta kaipaa, aivan turha, jopa haitallinen koko ajatus! Entä onko mystiikka ja luterilaisuus niin kuin ananas ja pitsa… ?!
Näin kirjoitin:
350 Puolimyyttinen ja ihmiseksi inkarnoitunut Patanjalia kirjoittaa joogan perusteoksen Jooga Sutran. Teos edustaa teististä samdhyaa, hindulaisen koulukuntaa, jonka maailmankuvassa prakti (aine) ja purusa (tietoisuus) luovat monitasoisen kosmologian. Jooga on cittan (mielen) toiminnan pysäyttämistä, takertumattomuutta ja purusan tuntemista. Jumala samaistuu purusaan, kaiken yläpuolella olevaan henkeen. Teoksella on vahva eettinen ja buddhalainen painotus: hyvät teot ja hengitystekniikat kirkastavat mielen. Häiriöt, kuten elämänjano ja kaipaus poistetaan mietiskelemällä, muuten seuraa karmaa ja jälleensyntymä. Kehonegatiivisuus, yliluonnolliset kyvyt, kuten ajatuksien luku, näkymättömyys sekä norsun voimat kuuluvat kuvaan, samoin toisen kehoon siirtyminen ja kosmisen tiedon saaminen taivaankappaleisiin “kiinnittymällä”.
Ps: Hiljaisuuden joogasta tietääkseni puuttuu nuo yliluonnolliset kyvyt. Noista tulee mieleen se nuorten illan pohdinta, että minkä supervoiman itselleen ottaisi jos yhden saisi. Ajatuksien luku voisi olla hyvin hyödyllinen, jopa vaarallinen kyky! Näkymättömyydestä voisi olla hyötyä vaikkapa työpaikalla, jos pomo tulee antamaan jotain nakitusta. Sitä en tiedä, tahtoisinko edes siirtyä toisen kehoon (vrt. riivaus).
Käsittääkseni ovat, mitä harvoin olen päässyt toteamaan.
Itsehän en ole rukoilevainen ja asun kaukana sen valtamailta, mutta olen omaksunut heiltä ainakin polvirukouksen ja polvien notkistamisen silloin, kun Jeesuksen pyhä nimi lausutaan. Muita kehollisen hartauselämäni muotoja ovat kumarrukset ja ristinmerkki, jotka kaikki ovat vanhaa suomalaista kristillistä perinnettä. Helluntailaispiireistä minulle on tarttunut se, että kun seurakuntana vastaamme pastorille “niin myös sinun henkesi kanssa” tai kun kolehtia siunataan niin kohotan käteni siunaukseen.
Ja ennen kuin joku sanoo, että eihän näistä ole hyötyä ilman uskoa eikä niillä saa mitään ansioita, niin tiedän. Mutta koen niiden tukevan omaa rukous- ja hartauselämääni.
1900-luvun alussa porilainen maallikkosaarnaaja J.A. Nylèn puolusti polvirukousta ja muita kehollisia rukoustapoja näin hienosti:
“Niinkuin ennen syntiä tehtäissä ruumis totteli sisällä asuwia waikutuksia, joka yllytti pahuuteen, niin uudessa mielessä, johon ihminen on tullut, tulee ruumiin olla hengelle alamainen, ja tämä koskee kaikkiin kristillisyyden harjoituksiin, myöskin rukoukseen.”
Kaikki, missä on sana ‘keho’ tai sen johdannainen, on tuomittavaa harhaoppia. Keho-sana pitäisi kieltää ja sen käyttäjät määrätä jakapuuhun kirkon eteiseen. Kuuluu typerimpiin sanoihin.
Minkä kirkon eteiseen minut viedään ja saanko ottaa tyynyn pehmusteeksi jos vuorokausien pesti?
Ihminen voi lukea toisten kehonkieltä ja kuntosalilla rasittaa vuorotellen eri kehonosia. Harrastan molempia.
Hyvä tietää että meitä harhaoppisia on paljon, tosi paljon.
Tänäänkin pitää mennä kuntosalille, koska usea paikka kehossani kaipaa sitä. Salin jälkeen kehossa tuntuu hyvältä. Ei ruumiissa, joka ei tunne enää mitään.
Mitä se tarkoittaa, että annetaan rukouksen laskeutua sydämeen? Mistä, mielestäkö? Eikö se sitten aina lähdekään sydämestä, ei ole sydämen puhetta Jumalan kanssa? Onko sydänrukous sitten tehokkaampi kuin öö.. mielirukous? Kuinka sen rukouksen sinne sydämeen saa laskeutumaan? Miten laskeutumisajatus sopii yhteen liturgisen sydänten ylentämisten kanssa.
Aku Ankassa oli kerran jakso, missä kalat eivät enää huolineet Akun matoja, sillä toiset kasvattivat matoja syvässä mullassa. Niinpä Aku meni hakemaan Pelle Pelottomalta supermatoja, jotka tyhjensivät omatoimisesti järvet kaloista… Kävisikö tämä vertauskuvasta tavallisesta, mystisestä ja karismaattisesta rukouksesta?
Juuri näin ja tämä on hyvä perusohje kristilliselle rukoukselle. Meidän tulee rukoilla Jeesuksen sanojen mukaan Hengessä ja totuudessa, eli antaa Pyhän Hengen johtaa rukoustamme Raamatun sanasta käsin. Sanasta päsemme vähitellen jyvälle siitä mitä ja miten meidän tulee rukoilla. Annan Anglikaanisen kirkon pastorin ja tohtorin sanoa jotain tästä:
Yhteenveto
Rukous ei ole niinkään meidän keinomme puhua Jumalalle tarpeistamme ja toiveistamme (”Kuule, Herra; palvelijasi puhuu”) kuin Jumalan tilaisuus puhua meille ja tehdä tahtonsa meille tiettäväksi.
Jumala puhuu meille rukoillessamme, mutta emme saa hänen ääntään kuuluvillemme siten, että keskeytämme hetkeksi oman rukouksemme ja yritämme tyhjentää mielemme kaikesta muusta voidaksemme jollakin salaperäisellä tavalla kuulla sanoman ylhäältä. Sillä tavalla petämme vain itseämme ja saamme paljon todennäköisemmin viestin omasta alitajunnastamme kuin Jumalalta. Jumala puhuu meille rukoillessamme itse nimeämällään tavalla: Hän puhuu, kun rukoilemme Raamatun ääressä. Me kuulemme Jumalan puheen Raamatussa, emme minään ihmeellisenä sisäisenä äänenä*. Jumala puhuu* Raamatun sanojen välityksellä, ja se syvä merkitys, jonka niissä tajuamme niitä mietiskellessämme, on Jumalan sanoma meille. Sen tavan hän on valinnut ilmaistakseen itseään meille, ja siitä vakuuttavasta voimasta, jolla Raamatun totuudet meille kirkastuvat, tiedämme Jumalan puhuneen meille. Tiedämme, että hän on »tavoittanut» meidät sanallaan. Koko olemuksemme vastaa myöntävästi sanaan, jonka Jumala on meille puhunut. Olemme asiasta vakuuttuneita ja varmoja; tiedämme, että Jumala on todella puhunut meille. Olemme nähneet jotakin hänen tahdostaan tämän maailman, oman elämämme ja pelastuksemme kysymyksissä, ja tiedämme Jumalan ilmoittaneen sen meille.
Kristityt ovat kaikkina aikoina pitäneet kiinni ajatuksesta, että sydämessämme oleva jumalan Henki avaa meille Sanan totuuksia, että Jumala on itse oma tulkkinsa, joka tekee meille tunnetuksi käyttämänsä kielen. Vain Jumala, tai Jumalan Henki, ilmoittaa meille Jumalan. Sisäinen vakuuttuneisuus, josta äsken puhuin, on sydämessämme olevan Pyhän Hengen aikaansaamaa. Mutta sellainen »varmuus» ei ole ensi sijassa lainkaan tunteiden asia. Meille tulee joskus kiusaus jättää rukoilematta, koska meillä ei enää ole samanlaisia epämääräisen miellyttäviä uskonnollisia tuntemuksia kuin joskus palavampina hetkinämme. Luulemme, että rukoillessamme ei tapahdu mitään, että puhumme vain itseksemme. Tällainen tilanne- johtuu todennäköisesti siitä, että rukouksemme ei perustu Raamattuun.
Meidän tulisi rukoillessamme kuunnella, mitä sanottavaa Jumalalla on meille Raamatussa, muuten joudumme helposti omien tuntemustemme ja mielialojemme valtaan - ja se on kohtalokasta. Ilman Raamattua rukouksemme on parhaimmillaankin vain jonkinlaista mieltäylentävää mietiskelyä, omiin mielenliikkeisiimme uppoutumista, yritystä loihtia esiin tiettyjä tunteita; voimme jopa tottua hakemaan »hengelliselle» elämällemme piristysruisketta tunteisiin vetoavista hartaudenharjoituksista, lauluista tai virsistä (tai jopa tietyiltä puhujilta!). Sellaisella ei kuitenkaan ole juuri mitään tekemistä kristillisen rukouksen kanssa, ja se on yhtä vaarallista kuin Saulin yritys manata esiin henkiä Een-Doorissa. Joskin olisi liioittelua sanoa, ettei meidän pitäisi koskaan rukoilla lukematta ensin Raamattua, niin ainakin rukouksemme pitäisi perustua Raamattuun eikä omiin mielentiloihimme tai hengelliseen vireeseemme.
Miten sitten rukoilla niin, että rukous perustuu Raamattuun? Miten meidän pitäisi lukea ja tutkia Raamattua päivittäin? Vastaus kumpaankin kysymykseen on sama.; Mene kammioosi toisin sanoen varaa joka päivä riittävästi aikaa ja rauhallinen paikka, niin että voit kokosydämisesti ja ilman kiirettä keskittyä tehtävääsi. Se on ehkä nykyisissä oloissa helpommin sanottu kuin tehty, mutta meidän on yritettävä. Se voi edellyttää aikaisempaa ylösnousua aamuisin, mikä taas tietää aikaisempaa nukkumaan menoa illalla. Aamuvartion pitäminen saattaa olla kurinalaisen kristillisen elämän ensimmäinen askel.
Jokainen itse tietää milloin puhuu sydämessään Jumalan kanssa.
Jokainen myös voi itse arvioida onko hänellä tarvetta siirtää rukoustaan enemmän kohti sydäntä. Ja jokainen on kykenevä arvioimaan onko juuri hänen rukouksensa liikaa intellektin rukousta ja liian vähän sydämen rukousta.
Minusta on on ihan hyvä että jokainen voi tätä arvioida.
Luostaritraditiossa, missä on useita kertoja päivässä liturgista, yhteistä rukousta, on selvää että yhteisen, liturgisen rukouksen on mahdollista olla puhetta Jumalan kanssa sydämestä ja sydämessä. Joskus liturgisesta rukouksesta tulee kuitenkin melkein huomaamatta rutiinia, huulet heiluvat, mutta edes ajatus ei ole mukana, sydämestä puhumattakaan.
Silloin voi aktiivisesti keskittää rukouksen, mieleen ja sydämeen tai toisinpäin sydämeen ja mieleen.
Jokunen vuosi sitten oivalsin (vasta) yksinkertaisen asian, lukiessani Bonhoeferin kirjaa psalmeista:
kun Jeesus opetti rukoilemaan Isä meidän - ja kun hän itse rukoili psalmien sanoin - siinä on meillä lahja! Meillä on siis valmiit sanat. Ei tarvitse keksiä uusia sanoituksia. Ei tarvitse olla epävarma, onko rukous Jumalan mieleen, kun näissä valmiissa sanoissa elämme! Sitä paitsi ne ovat hyvin elämänläheiset rukoukset.
Voisin melkein ehdottaa - vaikkei minulta kysytä - ettei ainakaan ääneen rukoilla mitään muuta kuin psalmeja ja Herran rukousta. Ja toki esirukoukset, jumalanpalvelusten yhteydessä ja joskus muutenkin. Vapaasti rukoiltaessa koen joskus että siinä on liikaa yritystä . Liikaa henkilökohtaisuutta, joka harhauttaa osallistujat ajattelemaan rukoilijaa eikä Jumalaa - tai liikaa pyrkimystä sanoa jotain kaunista, hienosti muotoiltua, jotain minkä voisimme sanoa suoraan toisillemme ilman että se “puetaan” rukouksen asuun. Tämä on selvästi erilainen tilanne kuin se että yhdymme ikivanhoihin, Raamattuun tallennettuihin sanoihin.
Herra, Jeesus Kristus, armahda minua!
Tämä on tietenkin Isä meidän -rukouksen ohella se paras rukous hiljaa tai äänettömästi toistettuna.
Huh, tulee mieleen nuoruudesta raamattupiiri, jossa oli mukana helluntailaisia. Oli suorastaan kiusallista kuulla: “Herra kiitos että… Herra j.n.e. Herra…”
Vaikka olenkin vapaamuotoisten rukousten fani, niin tästä olen samaa mieltä. Ja usein rukouksen varjolla äänessä olija alkaakin opettaa/saarnata vaikka hän on äänessä rukoillakseen.
En silti luopuisi vapaamuotoisesta rukoilusta. Sieltä tulee myös helmiä.
