Tätähän on paljon tuotu esille tälläkin foorumilla. Harvoin kuitenkin kukaan tuo esille miten nämä tasot sitten seurakuntaelämässä ilmenevät
Kaikenlaisia tasoja on ihmisten tapana muodostaa. On niitä esimerkiksi ortodokseilla ja katolilaisillakin, joista minulla on kokemusta.
Itse en jaksa tuommoisia huomioida. Seurakunnassa on saanut käydä vaikka ei ole ollut kummoinen taso missään. Voi olla että olen vaan sen tyyppinen ihminen että en kiinnitä tuollaisiin huomiota.
Sen olen huomannut että helluntaiseurakunnissa saattaa olla hyvin hallitsevia persoonia vastuutehtävissä, eli helluntaiseurakunnissa pitää olla melko vahva ihminen jos meinaa pärjätä vähänkään näkyvämmässä osallistumisessa ilman että joku alkaa juoksuttaa ja jopa manipuloida. Itse olen sellainen että minuahan ei manipuloida eikä juoksuteta, niin ei ole tuotakaan tullut niin paljon ajateltua. Riviseurakuntalaisena, joka suhteellisen näkymättömästi käy kokouksissa, on rauhallista olla melkein joka paikassa.
Ketkä ottavat seuraan, kelle luovutetaan vastuuta, millainen maine on jne. Hyvä toki, jos ei ole häirinnyt. Itse huomasin usein olevani jotain muuta kuin Karitsan A-ryhmää. Minua häiritsi vuosien varrella paljonkin. Voihan se toki olla jotain lihallista kunniankaipuutakin.
Minusta tuollaiset A-ryhmä vaatimukset ovat niin lapsellisia, että lähinnä katselen nenänvartta pitkin ja naureskelen jos sellaista huomaan. Ja yritän olla hyvä kristitty ja rukoilla sellaisten puolesta.
Sitten varmaan harmittaisi jos todella haluaisi jotain tehdä eikä millään päästettäisi tekemään. Itse en ole tuppautunut ja etsinyt tekemiset sieltä mihin luontevasti otetaan.
Lisäsin huomioni hallitsevista persoonista viestiini. Onko sinulla samankaltaisia kokemuksia?
Saarnaajat olivat usein melko kovia. Ei kauheasti empatiaa tai sielunhoidollisuutta, vaan tiukkaa tekstiä ja käytöstä. Käyttäisin ehkä sanaa autoritaarinen. Omat kokemukset ovat 2000-luvulta. En tiedä miten nykyään, kun naispappeus on hyväksytty ja diakoniastakin alettu ääneen puhumaan.
Mulla on sellainen kokemus että joittenkin empatia on varsin tarkoitushakuista. Joillakuilla tuntuu nimittäin vähän menevän hattuun jos alkaa niittämään mainetta suosittuna rukoilijana alttarikutsun aikaan. Fiksu seurakunta jakaa näitä tehtäviä isommalle porukalle.
Jotkut pastorit tuntuvat koko ajan kyselevän ihmisiltä että mikä heitä painaa ja mistä he haluavat parantua. Ikään kuin ei kristityllä voisi tavallisista elämän haasteista huolimatta olla kaikki ihan hyvin. Minulle tulee tuollaisesta mieleen että tehdään seurakuntalaisista jotenkin jatkuvasti tarvitsevia. Siitä muodostuu sitten sellainen kahden kastin porukka, ne jotka koko ajan tarvitsevat ja ne joita alttarikutsun aikana koko ajan autetaan.
Alttarikutsu on minusta oikein hyvä tapa, minulla ei ole mitään sitä vastaan, mutta koska ihmiset ovat ihmisiä, tällaisia pieniä juttuja olen huomannut sen suhteen.
Luterilaisilla, katolilaisilla ja ortodokseilla on sitten omat pienet erikoisuutensa.
Kuvaus kuulostaa vieraalle, mutta onhan tuota vettäkin virrannut paljon. Voi olla myös seurakuntakohtaisia eroja. Itse tunnistan, että ongelmia sai olla ennen uskoontuloa, mutta sen jälkeen niistä piti aika nopeasti päästä tai ainakin teeskennellä niin. Jos näin ei käynyt, jotain oli vialla, kun voittovoima ei virrannut. Onko veli varmasti saanut Hengen voiman? Minulta se taisi syntymämelankolisena skeptikkona aina puuttua.
Ok. Voi olla että kun puhun tietystä, melko nuoresta seurakunnasta, siellä on saatettu nimenomaan halutakin tehdä muutos tuohon vanhaan tapaan, ja haluttu tuoda esille että vaivoja ja ongelmia saa olla. Hyvä kun kerroit. Tämähän tuo ihan uusia ulottuvuuksia siihen miten nuo tilanteet voi ymmärtää.
Minusta nämä heitot ovat tietynlaista läppää, johon vaan pitää reippaasti todeta että “Totta kai, väkevästi on siunattu Hengellä!” tuntui sitten itsestä epäileväiseltä tai ei. Niin kuin sanottu, minä olen tuon tyyppisessä porukassa tottunut pärjäämään seurakuntien ulkopuolellakin. Tietyissä helluntaiseurakunnissa tuntuu vallitsevan tietynlainen “reteä torikauppias” mentaliteetti näissä heitoissa mitä toisille huikkaillaan. Nykyään osa tuntuu itsekin naureskelevan niille.
Ehken sitten ollut niin reteä, vaan jäin analysoimaan taustalla vaikuttavaa teologiaa ja kaivelemaan sen juuria. Eihän sellaisella mielenlaadulla ainakaan ennen pärjännyt helluntaiseurakunnissa.
Mutta tiedostan, että en osaa puhua tästä aiheesta helluntaitraumani vaikuttamatta. Jos joku viihtyy ja ei välitä niin pelkästään hyvähän se on. Tärkeintä, että on jokin seurakunta. Ja jos oikeasti uskoo kuin seurakunta, niin ongelmia ei tulle. Yhdenmukaisuuden vaade oli ainakin ennen kova.
Ev. lutissa huomasin, että sinne tuli joitain siipeensä saaneita ex-helluntailaisia. Sitten yritettiin varovasti ja nöyrästi opetella ansaitsematonta armoa. Yleensä taustalla oli uskonnollista suorittamista ja uupumusta. Nämäkin kokemukset vaikuttavat suhtautumiseeni. Jos kuulen vähänkin herkän ihmisen menneen hellareille, niin huolestun, että mitenkähän tuo pärjää ja mitenkähän tuossa käy.
Minä olen ihan oikeasti sellainen persoona että jos minulta aletaan vaatia yhdenmukaisuutta niin se on sitten veren kerjäämistä nenästään. En sitten ole koskaan joutunut kärsimään siitä että pitäisi olla jonkunlainen tai ajatella jollain lailla. Muut ovat varmaan aina ajatelleet että hullu se on, ei sitä kannata lähteä härnäämään. Joten en ehkä huomaa tuollaisia niin kuin toisen tyyppiset ihmiset.
Lapsena, jos jotakuta kiusattiin, kävin nolaamassa kiusaajat niin pahasti etteivät enää kiusanneet. Nykyään en ole enää niin kova suustani kuin nuorena.
Olen huomannut, enkä itsekään suosittele hellareita herkille, varsinkaan tietynlaiseksi tietämiäni paikkoja. Seurakunnat, vaikka ovatkin Jumalan huoneita, ovat ihmisten sosiaalisuuden suhteen joskus hankaliakin paikkoja. Jos sosiaalisuus mietityttää, kannattaa pysyä melko näkymättömänä jäsenenä, paikasta riippumatta. Itselle on muodostunut tärkeitä ja mukavia tuttavuuksia tässä tietyssä seurakunnassa, joten mielelläni minä siellä käyn vaikka oma seurakuntayhteys olisi jossain muualla.
Minulla on hyvin yhteneväiset kokemukset helluntailaisuudesta @Maallikko n kanssa. En millään tavoin voi kuvitella minkäänlaista yhteyttä heidän kanssaan tai ylipäätään minkäänlaisten ratkaisua korostavien yhteisöjen kanssa. Olen uskon ohjaaman ymmärryksen kautta saanut nähdä synergismin turmiollisuuden.
Itse olen etupäässä tutustunut helluntailaisiin lähinnä yhteiskristillisissä piireissä, joissa n. puolet on helluntailaisia ja puolet luterilaisia. Lisäksi yksi kavereistani on helluntailainen, joka on vuosikymmenien sitten kääntynyt ja käynyt kasteella. Mitään tällaista jaottelua en ainakaan ole havainnut.
Helluntailaiset arvostavat luterilaisia herätyskristittyjä ja uskoontulleita, uudestisyntyneitä jne , olipa kaste millainen tahansa. Pääasia on, että on uskossa. Monet luterilaiset, esimerkiksi muusikko Pekka Simojoki, evankelista Ilkka Puhakka ja vastaavat ovat hyvin arvostettuja helluntailaisten piirissä, käyvät säännöllisesti niissä puhumassa ja musisoimassa ilman rajoituksia. Tärkeintä on siis yllä mainittu raamatullinen usko. Minäkin olen saanut jopa työskennellä tällaisessa yhteisössä täysin tasavertaisesti.
Helluntailaisilla on uskovien kaste kyllä luovuttamaton, mutta meitä muitakin arvostetaan. Henkilahjat, armolahjat ovat myös usein mukana, mikä on luonnollista elävässä kristillisyydessä. Kaverini puhuu kielillä muinaisheprean kuuloista kieltä, minä en, mutta henkikaste ja armolahjat eivät minullekaan ole tuntemattomia, ei niitä kasteessa saada, vaan uskoon tultua ja Hengellä täyttymisen yhteydessä. Olen kai siis täysin kristitty heidänkin mielestä, vaikka omasta mielestäni aika huono.
Tästäkin olen aika erimieltä. Laupeutta, armollisuutta kyllä löytyy, samoin tällä vuosituhannella myös koulutusta teologiassa. Kuuntelen säännöllisesti monia helluntaisaarnaajien puheita netistä ja radiosta ja arvostan etenkin muutamia heistä hyvin korkealle olipa koulutusta tai vain elämänkoulua. Maallikkosaarnaajissa on kuitenkin monen tasoisia puhujia ja jossain pikkupaikkakunnalla varmaan melkoisia persoonallisuuksiakin, samoin seurakunnissa monenlaista.
Teologia on ainakin tällä vuosituhannella kehittynyt paljon helluntailaisilla verrattuna muutamaa vuosikymmentä aiempaan juuri koulutuksenkin myötä. Uskossa en ole nähnyt eroja verrattuna omaan luterilaiseen ja karismaattiseen taustaani. Oikein hyvin ollaan yhteen sovittu. Joskus kyllä helluntailaiset voivat olla jopa kriittisempiä karismaattisuutta kohtaan kuin minä, toisaalta sitten on myös niitä joille kaikki mikä vain liikkuu käy.
Samoin, tosin ei yhtä jyrkästi. Mutta nämä ovat tuttuja:
Kyllä, monet saarnaajat olivat suuria herroja.
En ole ehkä niinkään skeptinen, mutta syntymämelankolikko sopii hyvin kuvaukseen.
Täsmälleen samoin.
Itsekin tiedostan, että jotkin varsin riipivät kokemukseni sävyttävät asenteitani.
Huolestun minäkin, sillä ajattelen helluntailaisten olevan jonkinlainen sissijoukko Jumalan armeijassa. Karulla ja karkealla toiminnalla pyrkivät pelastamaan vaikeasti synnin suohon vajonneita.
Joo kaikenmoisia helppoheikkejä ja pellehermanneja ja lavaleijonia on ollut. Mutta sitten toisaalla ihan loistavia ja armoitettuja ja selkeästi voideltuja ja asiallisia raamatunopettajia.
Itselleni helluntailainen spiritualiteetti näyttäytyy näinä päivinä höyhenenkevyenä ja kovin pinnallisena, kun olen saanut ilon tutustua kreikkalaisiin ortodoksinunniin ja munkkeihin ja pappeihin ja sunnuntaiaamujen jumalalliseen liturgiaan, jossa Pyhä kohdataan varsin syvällisellä tasolla.
Oltuani jäsenenä katolisessa, ortodoksisessa, helluntailaisessa ja luterilaisessa seurakunnassa, ja käytyäni säännöllisesti myös parissa muussa, sanoisin että Pyhän kohtaaminen ei lopulta ole paikasta, toimitusten tavasta tai koristeista kiinni vaan se on kiinni sellaisesta sydämen tilasta, jossa on avoimuutta kohdata Pyhä. Tällaisia kristittyjä on kaikkialla.
Joskus @tortoise n kanssa keskusteltiin täällä siitä että kirkkokunnan vaihto, ympäristön muutos, saattaa auttaa jumittunutta sydäntä löytämään avoimuuden, ja se toisinaan otetaan merkkinä siitä että kirkkokunta itsessään oli parempi kuin entinen. Jumala johdattaa ihmistä sellaiseen tilaan että hän pääsee viimein kohtaamaan ihmisen. Olen iloinen @Semajah, että sinulle sellainen paikka jossa tämä avoimuus toteutuu, on löytynyt.
Tällainen kokemus minulla oli nuorempana pari-kolmikymppisenä, jolloin helluntailaisuus ahdisti todella paljon ja nimenomaan yliluonnollisten armolahjojen vuoksi. Esimerkiksi joku Niilo Ylivainio oli minulle kauhistus ja kun kerran kävin Helsingin Saalem-temppelissä, tulin ulos ahdistuneempana kuin koskaan. Sellainen ei siis sopinut siinä vaiheessa itselleni. Kun kasvoin parikymmentä vuotta lisää, tulivat armolahjat ja karismaattinen herätys minulle tutuksi ja samalla myös Raamattu ja raamatullinen usko ja asiat kirkastuivat ja se mikä ennen ahdisti, tuntui nyt parhaalta mahdolliselta.
Olen seurakunnissa aina hyvin näkymätön, en epäsosiaalisuuden takia, juttelen mielelläni tuntemattomienkin kanssa, mutta siksi etten halua olla mitenkään esillä missään.
Tästä kaikesta samaa mieltä. Sama Jumala, sama Henki, sama Kristus. Ensimmäinen hengellinen kokemukseni oli juuri katolisessa kirkossa, joskaan niitä en mitenkään hakenut. Myöhemmin sitten muuallakin.
En tiedä jumittuneisuudesta, koska olen varsinkin vanhemmalla iällä elänyt varsin avaralla hengellä ja ekumeenisella mielellä, mutta on kieltämättä mukavaa, että on löytynyt kotiseurakunta.
Tälle Aamen! Sydämen usko tekee ihmisen vanhurskaaksi, vaikka ihminen olisi jänenenä missä tahansa kirkossa. Jos kirkko johon hän kuuluu on kovin harhaoppinen, niin uskova pelastuu kuitenkin ns. onnellisen epäjohdonmukaisuuden seurauksena kun on laittanut turvansa Kristuksen sijaissovitukseen huolimatta kirkkonsa harhoista. Tämä ei tietenkään ole myönnytys kuulua mihin tahansa harhaavaan kirkkoyhteyteen, mutta nykysin tämän umpisekavan tilanteen vallitessa on kaiketi valittava uskon ohjaaman ymmärryksen kehittyessä kaikkien vähiten harhaa sisältävä ja pitäytyä Jumalan Sanassa.
Kovan linjan helluntailaiset eivät käy yhteiskristillisissä piireissä.
Löytyy arvostusta ja vähättelyä. Varma ei voi koskaan olla, mitä on vastassa.
Eivät suinkaan kaikissa seurakunnissa.
Vedestä ja Hengestä toteutuu kristillisessä kasteessa. Armolahjoja, jotka on syytä ymmärtää paljon helluntailaisia laajemmin, sitten kukin saa Herran parhaaksi katsomalla tavalla.
Tämä on ollut pääsääntöisesti hyvää kehitystä.
Aika osuvan tuntuinen kuvaus.
Tämä vaikutelma ehkä tulee tietystä viihteellisyydestä ja historiattomuudesta. Moni toki rakastaa vilpittömästi Jumalaa. Siitä tuleekin mieleen, että…
@9x kirjoittikin jo hyvin “onnellisesta epäjohdonmukaisuudesta”.
