Juu, luin kyllä jutun kokonaan ja kahteen kertaan. Ortodoksina ja ortodoksien keskusteluja kuunnelleena olen edelleen sitä mieltä, että “prosessi” viittaisi naisten diakonaattiin. Se on herättänyt paljon tunteita ja keskustelua. Sana “diakonissa” on luterilaisessa merkityksessä aivan toinen kuin mitä ortodoksi sillä ymmärtää. Aleksandrian patriarkaatti on vihkinyt joitakin diakonissoja “koekäyttöön” ja kuulemani mukaan he olisivat myös nunnia eli palvelisivat papiston apuna nunnaluostareissa.
Tietenkin ortodoksit ovat yksilöitä ja mielipiteitä riittää. Yhteiskunta ei voi olla vaikuttamatta ortodokseihinkaan. Syksyllä pitäisi muuten olla ilmestymässä suomennos kirjasta Church of our Granddaughters, joka on aika räväkkä kannanotto, joten keskustelu varmasti jatkuu
Minä en ymmärrä miten tavallisten naisten asema siitä mitenkään paranisi, jos nunnia vihittäisiin diakoneiksi ja he palvelisivat seurakunnissa. Naisdiakonit olivat vanhan kirkon aikana selibaatissa eläviä henkilöitä, ja jos he olivat leskiä, niin ikäraja oli niin korkea kuin 60 vuotta, neitseillä 40 vuotta. Monissa seurakunnissa maallikkoteologit, naisetkin, ovat pitäneeet esim katekumeenikerhoja. Jos olisi naisdiakoneja , niin maalllikkoteologien asema vain huononisi. Itse en kannata naisdiakonaatin elvyttämistä, ei sille ole mitään tarvetta.
En minäkään ymmärrä. Nunnathan saavat luostarissa palvella ponomarina jo nyt, aivan ilman diakonivihkimyksiäkin. Lisäksi nunnia ei ole pilvin pimein nytkään, kovin monella tuskin olisi erityistä kutsumusta palvella diakonissana seurakunnassa . Ja todella, mitäs naisteologit sitten tekisivät??
Minun mielestäni naiset voivat tehdä seurakunnassa paljon. Naisia on isännöitsijöinä ja heillä on lupa tarvittaessa mennä alttariin esim siivoamaan. Lukijoina ja laulajina on naisia, vaikka lukijan vihkimystä ei toki voi saada.
Jos yleisesti haluat tästä keskustella niin sehän on hyvä. Itse koen että mulla on tarpeeksi hyvät tiedot historiallisten mies- ja naisdiakonien tehtävänkuvien eroista.
Nykykeskustelu minun tietääkseni keskittyy historian lisäksi siihen mitä naisdiakoni nykyajassa tekisi ja että tehdäänkö naisdiakoneilla nykyajassa mitään.
Kyllähän niillä varmaan erilaisia tutkintoja on. Mutta varmaan kaikki eivät ole kaikkien alojen asiantuntijoita. Meikäläisittäin naispappeus ei oikein edes ole juuri minkäänlainen kysymys, niin varmaan sen suhteen on sitten vähemmän syventymistäkin. Varmaan vaikkapa Lähetyshiippakunnassa on enemmän syventämistä naispappeuskysymyksiin, kun tämä on tunnustuskunnalle olennaisempi asia.
Naiset ovat nykyisin esittämässä liturgisia tekstejä ortodoksisissa kirkoissa esim. Helsingissä ja Tampereella ja muuallakin. Onko näin ollut aiemmin?
Tunnustuksellisena luterilaisena ajattelen, että liturgian esitys on myös jumalanpalveluksen johtamista, joka kuuluu miespuoliselle papille.
Onko tässä ortodoksinen ”kirkkolaiva” pikku hiljaa kääntymässä?
Osan kirkollisista teksteistä lukee pappi tai diakoni, osan kanttori tai lukija. Kun valtaosa kirkkokuntamme kanttoreista on nykyään naisia, niin ei ole ihme, että naisten ääni kuuluu kirkossa. Usein kirkkokuorolaiset toimivat paitsi laulajina myös lukijoina. Eikä tässä erotella miehiä ja naisia. Vihityt lukijat ovat kuitenkin aina miehiä. Lukija on alemman papiston alin aste.
Jos meillä on liturgiassa täysi miehitys (pappi + diakoni + lukija + kuoro + ym.), niin pappi kuuluu (ja myös näkyy) liturgiassa aika vähän. Käytännössä pappi lausuu eräät siunaukset ja rukousten doksologiat; tavallisesti myös opettaa joko evankeliumiluvun jälkeen tai lopuksi. Sen sijaan diakoni lukee enimmän osan rukouksista, kuoro sitten laulaa psalmeja ja muita veisuja, lukija lukee epistolan ja diakoni lukee evankeliumin. Ajatus on, että pappi, samoin kuin kirkkokansa, voisi keskittyä rukoukseen.
Naiset ovat laulaneet jumalanpalveluksissa käsittääkseni vuosisatoja - tai kaiketi jo Kirkon alkuajoista. Naiset kanttoreina ovat toki uusi asia.
Naiset lukemassa jumalanpalvelustekstejä ovat monesti käsittääkseni tilanteen sanelema asia. Esim. osaavaa miestä ei ole paikalla tai sellainen toimittaa jotakin muuta tehtävää samaan aikaan.
Ehkä hassu kysymys, mutta ajatuksiini nousi että mieltääköhän ortodoksikirkon jäsen itsensä ennen kaikkea kristityksi vai nimenomaan ortodoksiksi - vai ehkä yhtä paljon kummaksikin? Kuinka ortodoksi identifioi ja asemoi itsensä?
Mielestäni on tärkeää, että vanhat kirkot ovat ylläpitäneet ja edelleenkin pitävät yllä monimuotoisia rakenteita ja riituksia, joissa ja joilla kristinuskoa pidetään hengissä ja tarjolla. Kristinuskolla tarkoitan nimenomaan ihmisten henkilökohtaista uskomista ja turvautumista Isään Jumalaan ja Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen ja Pyhään Henkeen.
Tokihan ortodoksi mieltää itsensä kristityksi ja olevansa jäsen siinä the kirkossa, joka palautuu historiallisesti kaikkein suorimmin alkuseurakuntaan. Ainakin itse ajattelin aikoinani näin.
Ihmisillä on yleensä monia sisäkkäisiä identiteettejä. Minä esim miellän itseni ensinnäkin kristityksi, toiseksi ortodoksikristityksi, kolmanneksi suomalaiseksi, neljänneksi itämeren suomalaiseksi, viidenneksi eurooppalaiseksi ja kuudenneksi ihmiskunnan jäseneksi. Monilla suomalaisilla on lisäksi jonkinlainen pohjoismainen identiteetti. Minulla se on jokseenkin kehittymätön. Olen aina ollut enemmän itään päin kallistuva. .
Tuo on tosi. En muuten ole koskaan identifioinut itseäni nimeni enkä ammattini enkä sosiaalisen asemani perusteella. En ole voinut sanoa, että “minä olen Erkki”, vaikka se oli ristimänimeni. En ole voinut sanoa olevani veturinkuljettaja, koska se oli vain ammattini. Minä olen jotakin muuta. Minua ei ole edes kukaan koskaan nähnyt. Minuuteni on enemmän valo-olento kuin tämä maallinen maja ja lihallinen möykky. Kristittynä olen “uusi luomus”.
Mutta tästä maallisesta kirjoitin joskus tähän tapaan: “Minä olen onnekas supisuomalainen miespuolinen ihmisyksilö, jolla on elämässä täyteläinen sisältö ja selkeä suunta.” Sittemmin olen tarkentanut, että olen metafyysikko ja teologi. Teologin identitettini vahvistui voimakkaasti opintojeni loppuvaiheessa.
Ok, eli jokainen kirkon jäsen on kristitty, tämä on ymmärrettävissä. Toinen kysymys on, uskooko jokainen ortodoksikirkon jäsen Jumalaan ja Jeesukseen. Käsitänkö oikein, että kyseessä ei siten ole “kansankirkko”, jonka jäsen voisi olla kuka tahansa ateistikin. Käsittääkseni juutalainen voi olla ateisti (?), mutta voiko ortodoksi olla ateisti? Pahoittelen tämmöistä kaiveluani, mutta minua oikeasti kiinnostaa nimikristillisyys kirkkojen piirissä - tai lähinnä se, kuinka kirkot sellaiseen suhtautuvat. Lahkoissa ja “vapaissa” suunnissa ollaan kai tarkempia siitä, että kristityn nimeä kantavan tulee olla Jumalaan uskovainen.
No, ehkä tämä on turhaa repostelua jo senkin tähden tähden, että en itse kuulu mihinkään näkyvään uskonyhteisöön.
Tämä kiinnostaa minuakin, mutta useimmiten siitä keskusteleminen tyssää siihen että siitä ei saa keskustella koska muiden uskon ja sen puutteen arvioiminen on epäkohteliasta tai loukkaavaa.
Kysymyshän ei ole kenenkään loukkaamisesta. Keskustelun tarkoitus on löytää syvää Jeesuksen seuraamista mahdollisimman monen elämään.
Se joka kysyy uskovatko kaikki, etsii myös itselleen peiliä siitä mitä Jeesuksen seuraaminen on.
Tästä käy selkeästi ilmi se, että vaikka liittyminen katoliseen ja ortodoksisen kirkkoon on yleensä suomalaiselle vakaumuksellinen kääntymiskokemus, nämä kirkot ovat maailmalla täynnä ihmisiä jotka on kastettu mutta eivät elä kristityn elämää. Itse en näe tämän sanomisessa mitään loukkaavaa. Nämä ihmiset ovat Jumalalle niin rakkaita että Jumalan Poika kuoli heidän pelastuksekseen. Toivoa on.
Mutta on oman oksan sahaamista alkaa pitää ihan kaikkia kirkon jäseniä kristittyinä. Kristillisyys on hyvin selkeä elämäntapavalinta ja jos sitä ei “markkinoida sellaisena”, kukaan ei voi tietää siitä mitään, ja jos tämä jatkuu pitkään koko kristillisyys lakkaa lopulta olemasta. On onneksi kuitenkin vielä Raamattu, mutta ihmisten esimerkki on myös tärkeää.
Kaiketi kaikissa kirkkokunnissa on sala-ateisteja, myös ortodokseissa. En kyllä ole kohdannut ortodoksia, joka yksityiskeskusteluissa suoraan olisi todennut, että “en minä näihin juttuihin oikeasti/oikeastaan usko”.
Ortodokseilla on semmoinen kuin katumuksen sakramentti. Siinä voi olla heviäkin keskustelua rippi-isän kanssa, myös ateistisista tuntemuksista.
Kirjallisuudessa tunnetaan sellaisia ilmiöitä kuin uskon horjuminen, erämaassa vaeltaminen, vaikeneva Jumala jne. Näitä on Raamatussakin, esim. psalmeissa ja kun Paavali tuo esiin sen, että uskomme voi olla tietyin edellytyksin turha.
Itsellänikin oli erämaavaihe, kun ensin kirkkoon liityttyäni olin into pinkeänä osallistumassa kaikkiin mahdollisiin palveluksiin, ostin ortodoksisuuteen liittyvää esineistöä ja virittelin kotihartautta, ja sitten tuli väsymys ja tympääntyminen. Selvisin siitä ja ortodoksinen elämäni astui uomiinsa. Sitä kesti nelisentoista vuotta.
Ei ainakaan sanan täydessä merkityksessä. Olen silti melko varma siitä, että pelastuvien joukossa on myös sellaisia kirkkojen jäseniä, joita tiukemman linjan herätyskristillisyys ei osaa uskovaisina pitää. Pelkkä kaste ja nimellinen kirkon jäsenyys, kun ei ole saanut aikaiseksi erotakaan, ei kuitenkaan pelasta eikä tee varsinaiseksi kristityksi.
. Ja todella, mitäs naisteologit sitten tekisivät??