Meillä oli tänään kalvinistien kanssa käsittelyssä Ef.2:1-10, ja kun sen lukee, sanotaan siellä kyllä moni asia pelastuksesta varsin suoraan. Ensinnäkin. Me olimme alunperin kuolleet synteihimme (2:1) Kuollut ei tavoittele Jumalaa, ei etsi Jumalaa, eikä tee yhtään mitään. Pelastus on Jumalan teko, koska kuollut ei tekoihin kykene. Jumala herätti meidät kuolleista.
Toisekseen, Ef 2:8-9 sanoo harvinaisen selvästi, että meidät on pelastettu armosta, ei tekojen kautta. Ei noita jakeita voi mitenkään rehellisesti ohittaa ja väittää, että oikeasti tekoja kuitenkin tarvitaan.
Teoista kuitenkin puhuimme. Jumala on edeltäkäsin valmistanut hyviä tekoja, joita meidän kuuluu tehdä. Ne ovat Jumalan tekoja, eivät meidän ansioitamme. Eivätkä edesauta meidän pelastuksessamme. Mutta jos me emme niitä tee, kertoo se toki uskostamme. Ei kristitty voi ohittaa täysin Jumalan tahtoa. Ei toisaalta täysin noudattaakaan. Joten pelastuksemme, aina, ja kaikilla, on yksin armosta.
Galattalaiskirjeessä sanotaan:
Kun kuitenkin tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja vaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen, olemme mekin uskoneet Jeesukseen Kristukseen, jotta tulisimme vanhurskaiksi häneen uskomalla emmekä tekemällä lain vaatimia tekoja. Eihän kukaan ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä mitä laki vaatii.
Niin tiedämme, mutta tietävätkö kaikki varmasti, että puhuttaessa uskon hyvistä teoista ei tarkoiteta lain juutalaisilta vaatimia tekoja? Kristityn hurskaat teot ovat eri asia kuin lain vaatimat teot. Jostain syystä kun on puhe kristityn elämästä uudessa liitossa ja siihen tarvittavista ja kuuluvista hyvistä teoista, niin jotkut alkavat puhua juutalaisten lain vaatimuksista. Miksi?
No onko yksikään henkilö tai kirkkokunta koskaan väittänyt?
Jos ei ole, niin miksi ihmeessä tuo on se suurin, tärkein ja keskeisin asia, mitä jotkut toiset henkilöt ja kirkkokunnat eniten toistavat jonain distinktiivinä, eli erottavana ja määrittelevänä tekijänä?
Lisäys:
Varmaan siksi, että reformoidussa ajattelussa laki ei ole jäljestäpäin lisätty (Gal. 3:19), vaan laki on ikuinen. Laki ei ole Jumalan ajallinen ratkaisu ihmisen langenneeseen tilaan, kuten Raamattu tuossa esittää, vaan laki on Jumalan olemuksen osa. Siksi ei ole olemassa laista riippumattomia tekoja, vaan kaikki teot ovat aina lain tekoja.
Olen alkanut miettiä, että se johtuu siitä, että luterilaiset eivät ymmärrä oikein 1) ajatusta, jonka mukaan “Jeesus tuli täyttämään lain” ja 2) sitä, mistä on kyse Abrahamille annetussa lupauksessa ja hänen perillisyydessään. Nämä kaksi asiaa liittyvät erottamattomasti toisiinsa, mutta suomalaisilla on tässä huono ymmärrys, koska Raamatussamme “Abrahamin perillinen” suomennetaan virheellisesti monikossa “perillisiksi”. Tämä aiheuttaa sekaannuksen, jossa ajatellaan virheellisesti, että Abrahamin siemeniä ja perillisiä olisivat muka kaikki juutalaiset kaikkina aikoina.
Noinhan asia ei suinkaan ole, vaan “Abrahamin siemen” ja perillinen on Jeesus. Siksi laki saa päätöksensä ja täyttymyksensä hänessä - lakihan oli annettu vain ehdoksi ja merkiksi liitosta, joka on voimassa Jumalan, Abrahamin ja Abrahamin jälkeläisen välillä (1.Moos. 17:10). Siksi ja vain siksi lain vaatimukset eivät koske enää ketään - ei edes juutalaisia. Esimerkiksi ympärileikkauksen oli tarkoitus olla voimassa vain Abrahamista hänen perilliseensä asti - huomaa yksikkö! Siis Abrahamista Jeesukseen.
Pelastumisessa on kyse Abrahamille annetusta lupauksesta osalliseksi pääsemisestä - osalliseksi siitä, mikä perilliselle on luvattu. Tätä kautta kysymys pelastumisesta laajenee perillisen, siis Jeesuksen, perhekuntaan kuulumiseen: koska Jeesus on perillinen, pelastuakseen on kuuluttava hänen talouteensa, hänen perhekuntaansa ja päästävä sitä kautta osalliseksi Abrahamille annetusta lupauksesta, joka koituisi hänen siemenelleen ja perijälleen. Perhekuntaan kuuluminen ei ole etninen juttu - se kävi selväksi jo siinä, että Abraham ympärileikkasi poikansa lisäksi myös “muut miehet” ja “rahalla ostamansa orjat”. Heidät kaikki miellettiin Abrahamin perhekuntaan kuuluviksi, mutta kukaan heistä ei - edes Abrahamin pojat - ollut se perillinen, sillä se perillinen on yksi henkilö, Jeesus Kristus. Sen takia kristityiksi kääntyneet juutalaiset lakkasivat ympärileikkaamasta poikansa. Suomalainen Raamattu puhuu kuitenkin läpi koko Raamatun “perillisistä” monikossa. Tämän takia Abrahamin ja Jumalan välistä liittoa ei ymmärretä oikein. Tämä vääristää myös ymmärryksen uudesta liitosta.
On absurdia, että protestantit alkavat kristittyyn elämään kuuluvien hyvien tekojen yhteydessä puhua liiton vaatimista teoista, vaikka jokaiselle oikeauskoiselle kristitylle on selvää, että ne eivät kuulu millään tavalla kuvioon enää sen jälkeen, kun perillinen on perinyt jo Abrahamin. Jotta me voisimme periä vastaavasti perillisen, oli Jeesuksen kuoltava. Jos Jeesus ei olisi kuollut, Abrahamille annettu lupaus olisi jäänyt koskemaan vain häntä, ei meitä. Luterilaisille ristinkuolema on kuitenkin enemmän sentimentaalinen asia: pitää keskittyä kauhistelemaan, kuinka kauhean traaginen ja poikkeuksellinen Jeesuksen kuolema oli - vaikka hänen molemmilla puolillaan kuoltiin ristillä ihan samalla tavalla kuin hän. Jeesuksen kuolemassa olennaista on nimenomaan se, että se perillinen kuoli, johon Jumala viittasi tehdessään liiton Abrahamin kanssa. Jeesus oli esikoinen, sillä vain esikoispoika saattoi periä. Sen, että Jeesus oli lupauksessa mainittu perijä, Jumala vahvisti itse sanoessaan: “Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä!” (Luuk. 9:35, Jes. 42:1)
Liiton oli määrä olla voimassa perilliseen asti, niinpä se on täyttynyt jo. Silti aina täälläkin luterilaiset alkavat vängätä lain vaatimuksista, kun on tarkoitus puhua siitä uskosta, jolla tehdään todeksi perillisen perhekuntaan kuuluminen. Jos et elä perillisen talouden elämää ja tee sen tekoja, et ole sen jäsen etkä siten osallinen perinnöstä. Pyhät apostolit pitivät itseään “orjina”. Jeesus sanoi: “Jos olisitte Abrahamin lapsia, te myös tekisitte Abrahamin tekoja.” Samoin hän antoi lukuisia opetuksia siitä, miten palvelijan on syytä toimia.
Kyse on Jeesuksen talouteen kuulumisesta. Palvelija, joka ei elä kuin hänen isäntänsä talossa on tarkoitus elää ja joka ei tee isäntänsä tahtoa, “saa saman kohtalon kuin epäuskoiset”. (Luuk. 12:46) Tällöin perilliselle annettu lupaus ei kosketa häntä. Tämän takia uskomisessa on kyse nimenomaan teoista ja elämästä - niissähän usko tulee todeksi, niin kuin p. apostoli Jaakob kirjeessään opettaa. Palvelijaa ei auta yhtään se, että hän mielessään pitää isäntäänsä isäntänään, jos hän ei tee hänen tahtoaan. Isäntä näet pitää talouteensa kuuluvina vain niitä palvelijoita, jotka tekevät hänen tahtonsa. Palvelijat tuomitaan heidän tekojensa mukaan. Ne jotka yllätetään nukkumasta, ajetaan talosta pois ja heille isäntä sanoo: “Minä en tunne teitä!”
Ja Fil. 3:12 sanoo, että meidän tulee kilvoitella, että pääsisimme taivaaseen. Paavalin laki-polemiikki on usein argumentointia suhteessa juutalaisiin eikä niinkään vastaveto hyville töille ylipäätään. Armo taas ei ole mikään passiivinen Jumalan suosiollinen asenne, vaan Jumalan voima ja Jumala itse, joka tekee meidät vanhurskaaksi ja jonka avulla me voimme tulla Kristuksen käskyn mukaan pyhäksi ja täydelliseksi.
Pelkästään yksittäisiin Paavalin lausumiin tuijottava soteriologia peittää alleen puolet koko kristinuskosta ja tekee siitä byrokraattista, abstraktia ja epäinspiroivaa.
Ei, vaan puhumme kaikista lain vaatimista teoista, joiden noudattamiseen kaikki ihmiset ovat kykenemättömiä Jumalan edessä. Vai luuletko, että esim, käsky “älä tapa” kuuluu vain juutalaisille? Ei kyllä se kuuluu yhtä hyvin meillekin, jotka olemme pakananoita.
Ilman Kristusta kaikki ihmiset ovat iankaikkisesti alamaisena ja vankeina paholaisen voimalle, synnille ja kuolemalle; mutta Kristus lunasti meidät iankaikkiseen, jumalalliseen vapauteen, vanhurskauteen ja elämään. Tämä suuri ja ihmeellinen asia on toimitettu kokonaan evankeliumin saarnan kautta. Pinnallisesti katsottuna tämä näyttää vähäpätöiseltä asialta, ilman mitään voimaa, kuten mikä ja kenenkä tahansa tavallisen ihmisen puhe. Mutta kun sellainen saarna on kuultu, Jumalan näkymätön, jumalallinen voima on työssä ihmisten sydämissä Pyhän Hengen kautta. Sen tähden Pyhä Paavali kutsuu evankeliumia Jumalan voimaksi jokaiselle, jolla on usko. Rooom.1: 16. Ei ole mitään muuta tietä kuin uskon tie, koska luonnollisessa tilassamme, isältä ja äidiltä perityssä syntymässämme me olemme hukassa, sillä ei mikään liha voi tulla vanhurskaaksi Jumalan edessä lain kautta ts. itsevalitun jumalanpalveluksen välityksellä.
Aivan käsittämätöntä, miten vastaat, vaikka juuri sanoin, että laki täyttyi Jeesuksessa. Miksi siis jankutat lain teoilla vanhurskautumisesta? Etkö ymmärrä, että Jeesus oli Abrahamille annetussa lupauksessa mainittu perillinen? Ilmeisesti et lukenut kommenttejani ollenkaan. En näe tässä kommunikaation mahdollisuutta kanssasi.
Minusta näyttää, että “me” emme puhu nyt oikein mistään. Vaan sinulla on tuossa menossa taas yksipuolinen propagointi, joka ei kommunikoi eikä keskustele minkään edellä sanotun kanssa, vaan yrittää lähinnä puhua siihen päälle.
Jos haluat keskustella, niin sinun pitää osoittaa jonkinlainen ymmärrys vastapuolen näkemyksistä. En voi tietää, onko sinulla sellaista vai ei, mutta en löydä sitä tekstistäsi. Ei riitä siis parodia tai karikatyyri, vaan sellainen, minkä vastapuoli kykenee jotenkin tunnistamaan. Muuten käy niin, että et ole koskaan, hetkeäkään, kertaakaan, argumentoinut kenenkään näkemystä vastaan. Toinen on, että sinun pitää ymmärtää oma näkemyksesi niin, että voit esittää sen tavalla, jonka vastapuoli käsittää. Ei vain litaniana tai automaatista tulevana lausuntona, vaan puheenvuorona keskustelussa. Sellaisena, joka vähentää sekaannusta ja epäselvyyttä. Sellaisena, joka osaa valottaa ajattelun taustaa ja perusteita.
Olen tosin sitä mieltä, että ihminen voi olla tunnustuksellinen luterilainen vain sillä ehdolla, että hän on metafyysinen ummikko. Joten hän kykenee siksi ajattelemaan uskoa vain abstrakteilla kategorioilla toteutettavana sanapelinä. Mutta sinä voit koska vain antaa viitteitä siitä, että olen väärässä, esimerkiksi analysoimalla ajattelusi metafyysistä taustaa tai esittämällä sen jonain muuna kuin abstrakteina kategorioina (ja sanapelinä).
Näkymätön, hajuton, mauton, tehoton, vaikutukseton ja merkityksetön. Vai oletko eri mieltä? Jos olet, niin millä perusteella?
Lisäys:
Aiheesta tuli vastaan relevantti video, josta saa jotain kehystä.
Toinen lisäys:
Kun katsoo tätä, niin mikä luterilaisen ajattelun näkökulma tähän on? Mikä on sen käsitys rakkaudesta? Miten se sijoittuu tässä sanottuun? Kerro sinä näkemyksesi. Voin sitten jossain vaiheessa kertoa omani.
Tässä ihan kokonaan uusi näkökulma tähän vastakkainasetteluun. Pahoittelen, että esitän sen piiiitkänä sitaattina. Kerron sitten, että mitä siitä on tarkoitus poimia ja käsittää. Minulla siis venyy ja venyy Order and History III:n lukeminen. Mutta säännöllisin väliajoin siellä tulee vastaan hyviä ajatuksia.
Eric Voegelin, Order and History III: Plato and Aristotle, sivu 280, 281
Within the boundaries drawn by the myth of the cosmos, the position of Plato evolves from the Republic to the Laws in a manner that can be best elucidated by comparison with the evolution from the Sermon on the Mount to the function of the institutionalized Church. The counsels of the Sermon originate in the spirit of eschatological heroism. If they were followed by the Christian layman to the letter among men as they are, they would be suicidal. The Sermon is addressed to the disciples of the Son of God, to his mathetai, much as the Republic appeals to the disciples of the son of god Plato. While the counsels of the Sermon cannot become riddles of social conduct in the world as it is, they are nevertheless the substance of Christian doctrine. If they and their guidance were removed from Christianity, the power center that makes it an effective historical reality would be destroyed. Since the Sermon is unbearable in its purity, the Church infuses as much of its substance as men are capable of absorbing while living in the world; the mediation of the stark reality of Jesus to the level of human expediency, with a minimum loss of substance, is one of the functions of the Church. Likewise, in the Republic Plato speaks with divine authority when he calls up his disciples for the radical conversion, the periagoge, a call that presupposes that man is capable of following it. This conviction that the appeal can find response is waning in his later years. An evolution takes place that parallels in Christianity the transition from Jesus to Saint Paul; in the Laws Plato has arrived at the Pauline, ecclesiastic compromise with the frailty of man. In the heroic appeal of the Republic Plato himself appeared as the leader of his people; his own divine reality was to guide them toward their regeneration. Now Plato has proved too great. The people cannot stand the naked reality; their existential potency is so low that they can look at it only through the veil of his prooemia. In the Laws Plato appears as the ecclesiastic statesman. He has withdrawn the direct existential appeal; his own person is blotted out; an “Athenian Stranger,” a man “who has knowledge of these things,” develops a plan and the motivations for theocratic institutions that will be bearable to men as they are. All that is left of the Republic is its spirit; the divine sermon recedes into the place of the heroic counsel; and of the spirit there will live in the institutions no more than is possible.
Tässä keskustelussa on vertailtu protestanttista ja katolista uskoa siten, että protestanttisessa ajattelussa usko on ensisijaisesti puhdas idea. Siinä, kun ihminen “uskoo”, hän ei varsinaisesti edes usko, vaan Jumala uskoo hänen puolestaan. Eli vaikka Jumala inkarnoitui Kristuksessa, niin usko sinänsä ei inkarnoidu missään.
Tässä valossa näyttää hyvin ristiriitaiselta, että katolisessa uskossa tehdään kaikenlaisia ilmiöiden (aistimusten, tapahtumien, esineiden) maailman juttuja. Esimerkki tästä ovat kaikki katoliset sakramentit rippiä ja avioliittoa myöten. Sillä eihän ilmiöiden maailmasta käsin voi ideoiden maailmaa täydentää, aivan kuin meidän puhumisemme ja tekemiselle täällä muuttaisi Jumalan todellisuutta jotenkin. Se näyttää ja kuulostaa taikauskoiselta toiveajattelulta ja täysin takaperoiselta, että epätodellisempi (luotu maailma) voisi muuttaa todellisempaa (luomatonta maailmaa).
Valo on kuitenkin tarkoitus käsittää päinvastaisella tavalla. Uskon ydin, jonka Kristus tuli ilmoittamaan, ei ollut kuolema ja ylösnousemus. Uskon ydin on Vuorisaarna. Kristuksen kärsimys ja ylösnousemus ovat vain tapa (tai jopa tapa, eli ainoa mahdollinen, paras ja täydellinen), jolla Vuorisaarnan inkarnoituminen tulee mahdolliseksi. Usko on uskoa vain niin paljon kuin se tulee lihaksi Jumalan kansassa eli Kristuksen seurakunnassa.
Usko pelkkään syntien anteeksiantoon on uskoa välineeseen vailla tarkoitusta. Uskon ei ole tarkoitus muuttaa Jumalan todellisuutta, vaan kaikki lopulliset lupaukset koskevat sitä, miten Jumala tulee muuttamaan ihmisten todellisuutta.
Ironista se, miten monta kertaa olen kuullut evankelisten luterilaisten hehkuttavan sitä, miten muissa uskonnoissa ihminen yrittää päästä Jumalan luo, mutta kristinuskossa Jumala on tullut ihmisen luo. Tämä ilo näyttää rajoittuvan pelkkään pistäytymiseen, jonka jälkeen kristityn on kuitenkin tarkoitus vain haikailla Jumalan luo. Eikä niin, kuten on selvästi luvattu, että Jumala tulee olemaan ihmisen kanssa lopullisesti.
Tuli tuosta laista mieleen esitelmä, joka oli noilla Coming Home - videoilla. Siinä kerrotaan fariseusten näkemyksestä, että messias tulisi heti, kun koko kansa olisi edes puoli tuntia yhtäaikaisesti rikkomatta lakia ja eläisi sen mukaisesti. Pitäisikö laki pelastuksen kannalta siis nähdä enemmän kansaa, kuin yksittäistä ihmistä koskevana asiana? Kristillisessä yhteydessä siis koko kirkkoa tai seurakuntaa koskevana, jolloin apostolit siis varoittaisivat, että seurakunnan ei pidä sitoa itseään juutalaiseen lakiin. Pelastuksen kannaltahan se olisi merkityksetöntäkin, koska laki on jo täytetty.
Lakia lukiessa havaitsee senkin, että eihän sen noudattaminen yksilölle niin ylivoimainen rasti olisi, että kukaan ei voisi sitä tehdä, joten reformoitu tulkinta asiasta ihmetyttää. Lakiin kuuluu kuitenkin myös määräyksiä, jotka voi toteuttaa ainoastaan yhteisöllisesti, yhteisesti hyväksytyllä päätöksellä. Mikäli asian ajattelee tuolla tavoin yhteisöllisesti, niin reformoitu tulkinta lain teoista olisi vain osa länsimaita muutenkin riivaavaa yltiöindividualismia.
Etenkin, kun p. Paavali sanoo täyttäneensä lain vaatimukset kaikessa. On siis epäraamatullista väittää, ettei kukaan ihminen voisi täyttää lakia. Lain suhteen ainoa huomionarvoisa seikka on, että laki oli voimassa vain siihen asti, että perijä ja Abrahamin jälkeläinen tulisi. Hän tuli, ja laki tuli täytetyksi, kun ei sitä ollut pidemmäksi aikaa tarkoitettukaan. Ennen täyttymistään laki antoi elämän sen noudattajalle, sillä noudattaminen oli uskoa Jumalan Abrahamille antamaan lupaukseen.
@timo_k: minusta perustava ero tässä kiistassa on siinä, miten lain teot ja laki määritellään. Jos laissa on kyse Paavalin kielenkäytössä vain Mooseksen laista, miten selität seuraavat kohdat:
“sillä eivät lain kuulijat ole vanhurskaita Jumalan edessä, vaan lain noudattajat vanhurskautetaan.” (Room. 2:13)
“sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin” (Room. 7:22)
Nuo kohdat eivät ole millään tavalla ristiriidassa sen kanssa, mitä olen tässä ketjussa sanonut laista. Eihän siinä ole mitään kiistaa, että lakia tuli noudattaa niin kauan, että Abrahamin jälkeläinen ja perillinen, Jeesus, tulisi. Tietenkin kristityn tulee ajatella, että niin kauan kun Jeesus ei ollut tullut, lain noudattaminen oli erinomainen asia. Lain noudattaminen oli osoitus siitä, että ihminen uskoi todeksi Jumalan Abrahamille antaman lupauksen. Ne jotka noudattivat lakia, uskoivat siis Jumalaan ja siihen, että Hän oli tehnyt Abrahamin kanssa liiton. Lain noudattajat olivat Abrahamin “talonväkeä”, joka pääsisi osalliseksi perillisen perinnöstä sitten kun perijä perisi. Jos taas ei noudattanut lakia, eivät lupaukset tulevasta perinnöstä koskeneet kuulijaa.
On monia opetuksia ja vertauksia, jotka ovat lähestulkoon merkityksettömiä luterilaisuudessa, joka keskittyy vain omaan vanhurskautusoppiinsa. Tarkoitan niitä vertauksia, joissa puhutaan palvelijoista ja kuninkaan häistä, joista ajetaan pois ne, jotka eivät osallistu talon juhlimiseen sillä tavalla kuin isäntä tahtoo. Sama juttu sen suhteen, että isäntä ei hyväksy talonväkeensä niitä palvelijoita, jotka löytää nukkumasta ja jotka eivät täytä hänen tahtoaan. Kaikki nämä vertaukset ovat luterilaisuudessa tyystin sivuosassa, koska luterilaisuudessa ei saa tehdä mitään. Tekeminen näet tulkitaan heti omavanhurskaudeksi ja yritykseksi “vanhurskautua lain tekoja tekemällä”.
Pelastuksessa on kyse kuitenkin siitä, että kuulutaan perillisen talouteen ja tehdään “isännän” tahtomia tekoja, ja näin manifestoidaan sitä, että uskotaan päästävän osalliseksi Abrahamille annetusta lupauksesta ja siitä, että lupauksessa tarkoitettu perillinen perii kaikki ne lupaukset ja että ne koskevat perillisen koko perhekuntaa. Tätä kautta palveleminen ja isännän käskyjen täyttäminen tulevat mielekkäiksi: ne osoittavat, että kuuluu samaan talouteen ja perhekuntaan. Niin kauan kun perijä ei ollut tullut, piti tehdä lain tekoja ja mm. ympärileikata kaikki miespuoliset, sillä tämä oli liiton ehto (1. Moos. 17:10).
Kun perijä tuli, muuttui ympärileikkaus tarpeettomaksi. Liiton ehdot olivat näet voimassa vain siihen asti, että liitto saa täyttymyksensä ja perijä tulee. Sitten tehdään niitä tekoja, joita perijän taloudessa tehdään: siis kaikkea sitä, mitä Jeesus käski tehdä. Näin sekä lain teot että Jeesuksen taloudessa käsketyt teot kuuluvat asiaan, ja ne on pyritty ilolla täyttämään. Mutta ei kenenkään kristityn tarvitse enää lain tekoja tehdä, kun perillinen on tullut ja jo kuollutkin.
Jos joku nyt ympärileikkauttaisi itsensä uskonnollisista syistä ja ryhtyisi noudattamaan Mooseksen lakia, olisi se osoitus siitä, että hän ei usko Jeesuksen olevan Abrahamille annetussa lupauksessa mainittu jälkeläinen ja perijä. Sellaisella ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin odottaa Messiasta saapuvaksi ja yrittää täyttää laki kaikessa tiukkuudessaan. Mutta turhaahan se olisi, sillä perijä on jo tullut, eikä tule enää ketään muuta.
Tässä ensimmäisessä kappaleessa otat selkeimmin kantaa esittämiini jakeisiin. Et tässä tosin suoranaisesti kerro, miksi Paavali jo Kristuksen tultua, sanoo jakeissa mainittavat asiat. Room. 2:ssa laki on selvästi laajempi käsite kuin Mooseksen laki, koska siinä puhutaan pakanoista, jotka luonnostaan noudattavat lakia. Room. 7:ssa Paavali puhuu omasta tilastaan, että hän mielellään yhtyy Jumalan lakiin, vaikka jäsenissään näkee toisen lain.
Mitä tulee hyviin tekoihin, pystyn suunnilleen allekirjoittamaan kaiken, mitä sanot: hyviä tekoja tulee tehdä. Jos niitä ei tee, joutuu kadotukseen, jne. Eromme ovat niissä “teologisissa mekanismeissa”, jotka kätkeytyvät hyvien tekojen taustalle. Ei ole suinkaan totta se, ettei luterilainen saisi tehdä hyvää. Päinvastoin! Se, joka ei tee hyvää, osoittaa, ettei tunne Jumalaa.
Ei ehkä trollausta, mutta käännynnäisen intoa tuttuun tapaan. “Luterilaisuus” edustaa kaikkea negatiivista, vaikka kirjoittaja ei liene edes tutustunut Lutherin omiin teksteihin uskosta ja teoista. Eihän Luther taistellut Jumalan sanaa vastaan vaan sen perustalta havaitsemiaan vääristymiä vastaan. Ja Raamattu osoittaa selvästi hyvien tekojen merkityksen.
Luin juuri äsken aamuhartauskirjastani Lutherin tekstin tämän päivän kohdalta:
1.Kor.4:20 Jumalan valtakunta ei ilmene puheina vaan voimana.
Ihminen ei saa jäädä seisomaan sanan “ylösnousemisen” ääreen eikä siitä ainoastaan puhua, vaan sen sanan täytyy elämässämme kantaa hedelmää. Mitä kuollutta auttaa, jos hänelle elämästä saarnataan, kun ei hän siitä voi eläväksi tulla? Tai mitä syntistä auttaa vanhurskaudesta puhminen, jos hän kuitenkin jää syntiin? Tai mitä eksynyttä auttaa kuulla puhuttavan totuudesta, jos hän ei luovu eksytyksestään ja pimeydestään? Samoin ei ole ainoastaan turhaa, vaan vieläpä vahingollista, kuulla saarnattavan ylösnousemisen jaloa ja autuaallista lohdutusta, kun sydän ei havaitse siinä mitään, ainoastaan sanojen tyhjä ääni kaikuu korvista.
