Minä näin uskovana ja näen edelleen jatkuvasti itsessäni itsekkäitä motiiveja, kun ajattelen suhdettani Jumalaan, josta syystä ajatus siitä, että ihminen itse vaikuttaisi, mitä tulee vanhurskauttamiseensa, jollain tavalla omien tekojen kautta pelastukseensa (joskus salakavalalla tavalla, eli ei suoranaisesti anneta ymmärtää, että pelastus ansaitaan, mutta käytännössä on kuitenkin kysymys siitä), ei ole saanut uskottavuutta, josta syystä ajatus siitä, että pelastus on yksin armosta yksin uskon kautta, on aina ollut minulle ainoa todella uskottava vaihtoehto. (Kuinka se ei olisikaan yksin uskottava asia, jos omaa kelvollisuuttaan ei kerran voi totuuden ja rehellisyyden nimissä nähdä tai kokea täällä maan päällä.) Että Jumala minulle nyt on pelkkä käsite vailla realiteettia, sillä ei ole väliä. Jos Jumala on, olen kuin ei-mitään hänen edessään. On minun täysin turha kuvitella ei-minään jotain itse ansaitsevani.
Täällä esitetyt muut kristilliset pelastusvaihtoehdot eivät ole puhutelleet tai olleet minulle uskottavia (kaikkiin versioihin en tosin ole kunnolla perehtynyt), mutta Lutherin näkemys on edelleen minulle uskottava tosi kristillinen näkemys vanhurskauttamisesta. En minä siitä välitä, vaikka enemmistö kristityistä on eri mieltä. Jos jokin asia ei vakuuta, se ei vakuuta, jos jokin asia vakuuttaa, se vakuuttaa, vaikka enemmistöä ei vakuuta. Tässä seison enkä muuta voi.
Sanon aamenen ajatuksiisi tai Lutherin ajatuksiin, vaikka en voikaan niihin todella yhtyä, mutta yhtyisin, jos olisin kristitty.