Miksi et halua, että juutalaisilta poistuisi silmiltä peite; ?
Mutta heidän mielensä paatuivat, sillä vielä tänäkin päivänä sama peite, vanhan liiton kirjoituksia luettaessa, pysyy poisottamatta, sillä vasta Kristuksessa se katoaa.
2. Kor. 3:15
V
Jos vaikka lukisit uudelleen kirjoitukseni, nimenomaan uskon että juuri kirjoitusten läpi alkaa asiat näkyä niin kuin ne ovat, samoin käy pikku hiljaa kristityillekin. Osa Kristuksen tuntemaan tulevista löytävät hänet suoraan todellisuudesta, tuntematta kirjoituksia, luulisin.
Ei. En nauranut sinulle. Nauroin lähinnä Internetin keskustelukulttuurille.
1 tykkäys
Klassisen kristinuskon pyhässä Kirjassa Raamatussa ei ole sanaa “perisynti”, mutta kyllä se sieltä löytyy psalmeista ja pyhän Paavalin kirjeistä pyhän isän Augustinuksen (354-430) uskoessa väkevästi perisyntioppiin. Pyhän isän Augustinuksen mukaan Aadam oli syntiin langetessaan kadottanut sen vapauden, jonka hän oli luomisessa saanut, ja joutunut synnin ja kuoleman valtaan. Tämän perisynnin seurauksena ihmiseltä puuttuu syntymästään saakka sekä tahto että kyky hyvään, koska hän on kuollut synnissä. Pyhä isä Augustinus oli myös vankka predestinaatio-opin kannattaja, jonka mukaan Jumala valitsee toiset ihmiset pelastukseen ja jättää toiset helvettiin, jotka joutuvat sinne omasta syystään. Luterilaisen kirkon virallinen kanta perisyntiin ja predestinaatio-oppiin löytyy luterilaisen kirkon tunnustuskirjoista Yksimielisyyden ohjeesta ja Smalkaldinin julistuksesta.
http://tunnustuskirjat.fi/yo/1.html
Tämän ketjun nimessä puhutaan langenneesta luonnosta.
Mielestäni langenneesta luonnosta puhuminen sisältää käsityksen siitä mikä olisi lankeamatonta luontoa.
Onko lankeamattoman luonnon määritteleminen muuten sama asia kuin määritellä mikä on luonnollista? Miten pitkälle tämä päätteleminen ulottuu: Voidaanko esimerkiksi sanoa että tähtitieteelliset ilmiöt kuten vaikkapa gravitaatio ilmenisi toisella tavalla oikeassa, lankeamattomassa luonnossa?
Tällä foorumilla keskustellaan usein siitä onko joku asia syntiä vai ei. Samoin keskustellaan siitä mitkä kaikki asiat ovat ihmisessä langenneen luonnon syntiin taipuvaisuutta. Koska luonto katsotaan kristinuskossa langenneeksi, luontoa tutkimalla ei ilmeisesti saada kristittyjen mielestä selville mitään luonnollisuudesta. Onko näin? Onko näin että mitään mitä on tutkimalla luonnosta ja siihen kuuluvasta ihmisestä selvitetty ei voida pitää itsessään luonnollisena koska luonto nyt on joka tapauksessa langennut? Eli esimerkiksi voitaisiin selkeästi todistaa että luonnollista seksuaalisuutta on monenlaista niin siihen ei silti kuitenkaan voitaisi uskoa, koska on jo etukäteen päätetty mitä seksuaalisuuden luonnollisuus on. En ole tässä esittämässä omaa käsitystäni asioiden luonnollisesta tilasta vaan kysymässä miksi aina toistuu tämä kuvio että jotain pidetään uskomuksiin vedoten mahdottomana pitää totuutena ja sitten kuitenkin joudutaan mittavan todistusaineiston edessä perääntymään (kuten esimerkiksi kristillisten tähtitieteellisten olettamusten ja naisen luonnon laadun kanssa on käynyt). Eikö voitaisi luoda uutta kristillistä tapaa olla avoin uusille löydöille siinä millainen luonto ja luonnollisuus on?
Kristittyjen harjoittamaan luonnollisuuden asteen määrittelemiseen liittyy olennaisesti tapojen ja ajatusmallien oikeellisuus ja luonnollisuus.
Historian kuluessa kristityt ovat puolustaneet monia asioita kristilliseen luonnollisuuteen kuuluvina. Naisten oikea luonto on ilmennyt siinä että he pitävät hametta, hame kun on naisen vaate. Auringon on täytynyt oikeassa, todellisessa luonnossa kiertää maata, sillä se on ollut kristillinen käsitys näiden taivaankappaleiden suhteista.
Lähetyssaarnaajat ovat opastaneet alastomina tai trooppisessa ilmastossa hyvin vähän vaatetettuina kulkevia ihmisiä pitämään vaatteita koska se on asioiden luonnollinen tila.
Luonnollista on monen mielestä myös se että on olemassa vain miehiä ja naisia ja ja että he, ja vain he, kiinnostuvat toisistaan seksuaasesti. (Kyllä, tällä kirjoituksella on agenda puolustaa tutkimusta sosiaalisesta sukupuolesta eli genderistä.)
Eikö siis esimerkiksi tieteellisellä tutkimuksella asioiden luonnollisesta tilasta ole mitään painoarvoa?
Miksi kristinusko on oppijärjestelmä joka määrittelee uskomuksiin perustuen mikä on luonnollista ja mikä ei, kun taas empiirisen tutkimuksen ei uskota tuottavan oikeita tuloksia, koska luonto mitä tutkitaan, on langennut?
Eikö yhtä hyvin kristitty voisi ajatella että luontoa tutkimalla saadaan selville mikä on luonnollista, koska luonto on koko ajan luonnon tilassa, ja mikä on luonnollista ei ole sen kummemmin syntiä vaan luonnollista. Menisikö kristillinen arvojärjestelmä pilalle, jos hengellisistä syistä tehdyt valinnat käyttäytyä jollain tavalla perusteltaisiinkin hyvää tekevinä valintoina eikä luonnollisina valintoina, vastakohtana syntisille ja sitä kautta siis luonnollisuudessaan vajavaisille valinnoille.
Esimerkiksi nyt paljon tunteita kuumentava seksuaalivähemmistöjen asia. Mikä on loputon tarve julistaa poikkeavuudeksi ja luonnottomuudeksi asia jota tapahtuu luomakunnassa niin ihmislajin edustajien välillä kuin muuallakin eli seksuaalisuuden toteutuminen muunkinlaisissa suhteissa kuin lisääntymisbiologisesti naisen ja miehen välillä?
Eikö vaan voida jättää kysymystä avoimesti, tutkia mahdollisimman monia tapauksia mitä luonnossa tapahtuu, ja ottaa asiat asioina jotka kuuluvat luontoon?
Aikoinaan länsimaisten naisten päättämistä omasta elämästään ja omaisuudestaan pidettiin epäluonnollisena. Mikseivät nykyiset käsitykset luonnollisuudesta ja epäluonnollisuudesta voisi olla ihan yhtä virheellisiä kuin nuo aiemmat käsitykset naiseudesta.
Miksei vaan voida hyväksyä että maa kiertää aurinkoa ja seksuaalisuus on monimuotoinen asia. Jos tämä asia voitaisiin ottaa yksinkertaisena luonnollisena asiana, ei tarvittaisi syyllistävää lähtökohtaa kristinuskon opettamiseen. Ei tarvitsisi sanoa ihmisille että te olette pahoja. Ihmisethän eivät kuitenkaan kristinuskon opetuksen mukaan ole pahoja vaan arvokkaita ja erityisiä olentoja.
Voitaisiin antaa luonnollisen käyttäytymisen kukoistaa ihan rauhassa, ja kertoa ne hengelliset hyötynäkökohdat millä voidaan selittää että jokin kristillinen valinta on hyvä ja rakentava. Luonnollisuus olisi siis jo itsessään hyvä ja tiettyjä hengellisten motiivien vuoksi erityinen
kristillinen tapa omalla tavallaan suositeltava.
Luonnollista ja arkipäiväistä toimintaa voitaisiin pitää ihan oikeasti luonnollisena, sellaisena kuin se on, ilman salailua, häpeää ja syyllistämistä, mutta luonnolliselle voisi esittää sen rinnalla vaihtoehtoa ja kertoa mitä hyvää seuraa siitä jos alkaa käyttäytyä tiedostetusti tietyllä tavalla. Tai oppia joku asia mahdollisimman objektiivisista lähtökohdista ennemmin kuin muodostaa mielipiteensä sellaisten uskomusten perusteella jotka eivät hyväksy maailmankaikkeuden nykytilaa luonnollisena.
Voitaisiin sanoa että luonnollinen tila hyvä, hengellisen motiivin innoittama kristillinen tapa näistä tietyistä syistä vielä parempi.
Yritän siis tuoda esille kysymystä siihen, mitä hyvää saavutetaan sillä että ei voida hyväksyä nykyistä asioiden ilmenemistä luonnollisena? Millä perusteilla voidaan sanoa että jokin ihan luonnolliselta tuntuva asia onkin syntiä?
Kuinka monet synnin määritelmät ovat näitä samankaltaisia oletuksia kuin eurooppalaisen kulttuurin pitäminen kristillisenä luonnollisena kulttuurina jonka rinnalla pakanakulttuurin tiettyjä asioita voidaan pitää epäkristillisinä ja edelleen epäluonnollisina?
Asioiden pitäminen luonnollisena sellaisenaan ei poista mitään kristinuskosta, pikemminkin antaa sille mahdollisuuden. Voidaan kertoa että koska ihmisessä on luonnostaan sellaisia ominaisuuksia kuin tarve määritellä hyvien tekojen laatu, rakastaa ja olla tyytyväinen elämäänsä, hän voi käyttää näitä luonnollisia taipumuksiaan hengelliseen kehittymiseen ja kilvoitteluun. Miksi yrittää kitkeä pois yksiä luonnollisia asioita joiden toteutuminen ei vahingoita ketään, kun voisi keskittyä ymmärtämään ja uudelleenkanavoimaan toisia luonnollisia asioita joista on oikeasti haittaa, esimerkiksi epätasa-arvoista kohtelua joka johtaa alistamiseen, kyvyttömyyttä kunnioittaa luontoa ja toisia joka johtaa luonnon saastuttamiseen ja toisten traumatisoivaan kohteluun ja vaikka oman luonnon laadusta syyllistyvää asennetta joka vaarantaa henkilön itsensä mielenterveyttä ja fyysistä terveyttä. Tämä olisi hengellisesti lottovoitto, sillä terveesti itseensä ja ympäristöönsä suhtautuvalla ihmisellä ei ole pelkoja jotka estävät luottamasta maailmaan ja sitä kautta estävät luottamasta maailmaa luovaan ja ylläpitävään voimaan.
Kumpi lopulta on hengellistä, kuvitella että tulevaisuudessa kun olemme muuttuneet paremmiksi on kaikki hyvin vai nähdä että nyt juuri voimme olla kunnioittavia, tasa-arvoisia, toinen toistemme pelastajia, jos vain päästämme irti omista peloistamme todellisuuteen luottamisen suhteen, jotka saavat monet puolustamaan raivoisasti omia käsityksiään. Käsitys ympäröivän luonnon epäluonnollisuudesta (langenneesta luonnosta) ei auta luottamaan olevaan, ja sitä kautta se ei auta luottamaan tälläkin hetkellä elämää luovaan ja ylläpitävään voimaan.
Eikö luonnolle voisi jättää tilaa toteutua luonnollisena, ihmisen omista luonnollisuuden toteutumisen suunnitelmista huolimatta?
1 tykkäys
Ortodoksisen opetuksen mukaan Jumalan kuva ihmisessä säilyi myös syntiinlankeemuksessa, vaikka se himmenikin, mutta Jumalan kaltaisuuteen meidän täytyy pyrkiä kilvoittelemalla. Jumalahan ei luonut meitä Jumalan kaltaisiksi, hän loi ihmisen vain kuvakseen.
“Tehkäämme (monikko, siis Pyhä Kolminaisuus!) ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme…”
mutta
“Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.”
1 tykkäys
Tarkoitatko nyt kaltaisuudella jotain erityistä asiaa? Ensin kirjoitat että Jumala ei luonut meitä Jumalan kaltaisiksi ja sen jälkeen siteeraat Raamattua lainauksella jossa lukee “tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme”.
Kirkon kanta on siis että seksuaalisuus ei ole asia joka kuuluu ihmisen synnynnäisiin ominaisuuksiin ja tarpeisiin (samoin kuin vaikka ravinnontarve ja sosiaalisten suhteiden tarve) ja että seksuaalisuuden toteuttaminen ei ole biologinen kysymys vaan moraalikysymys.
Minusta on hieman epäselvää, onko tämä kirkon kanta vai ei.Pyhä Augustinus oli ilmeisesti sitä mieltä että orgasmi on syntiä. Silti miehen on kaiketi pakko kokea orgasmi että lapsi voidaan saattaa alulle.
Vielä jokin aika sitten kirkossa oli jäseniä jotka opettivat että avioliiton ulkopuolinen seksi tai masturbaatio voi aiheuttaa kuuroutta, sokeutta ja muita fyysisiä sairauksia.
Kirkko oli myös aikoinaan monissa luonnontieteellisissä kysymyksissä eri mieltä kuin empiiriset tutkijat. Kuuluisin esimerkki maan ja auringon välisistä kiertosuhteista.
Kirkossa oli myös vielä jokin aika sitten jäseniä, jotka ihan piispan arvovallalla opettivat että naisen luontoon (female nature) kuuluu pukeutua hameeseen, että nainen menettää jotain itsestään jos hän alkaa pukeutua housuihin.
Kirkko on ollut montaa mieltä monista asioista. Yksi iankaikkinen väittelynaihe on kuukautiset, onko nainen kristillisessä rituaalisessa mielessä epäpuhdas kuukautisten aikana vai ei?
Kaikki tämä on johtanut monipolviseen määrittelyyn siitä mikä kaikki on tervettä luonnollisuutta ja mikä on langennutta luonnollisuutta.
Paavali tuumaa, että kaikki on sallittua mutta kaikki ei ole hyväksi.Monenlaisista asioista kirkko on joutunut vuosisatojen saatossa lopulta pyörtämään mielipiteensä.
Minusta parempi tapa kuin nykyinen jääräpäinen tapa määritellä luonnollisia asioita synniksi, olisi antaa ihmisten syyllistämättä tyydyttää biologiset kaipuunsa, niin seksuaaliset kuin muutkin, ja keskittyä syyllistämisen sijaan tutkimaan miten näitä tarpeita voisi tyydyttää ilman että kukaan kärsii, että yhden hyvinvointi ei olisi toiselta pois ja että oman tarpeen tyydyttäminen ei väheksyisi, alistaisi tai vahingoittaisi toista.
Kirkon elämänohjeet ovat olleet tähän asti pääsääntöisesti kvantitatiivisempia kuin kvalitatiivisia. On määritelty enemmän mitä saa tehdä kuin miten saa tehdä.
Jospa saisimme kristittyinäkin olla osa luontoa ja tehdä kaikkea mitä siihen kuuluu, elannon hankkiminen, syöminen, juominen ja nauttiminen ja viihtyminen. Mutta ottaisimme jokaiseen valintaan mukaan luomakunnan kunnioittamisen Jumalan antamana lahjana ja lähimmäisen huomioimisen ja kunnioittamisen Jumalan kuvana.Kirkko on ollut sokea asioiden todelliselle laidalle monien asioiden suhteen, koska se on kunakin aikakautena ollut aikakautensa lapsi.
Nykyisinä aikoina, jolloin voi tällainen taviskansalainenkin helposti ottaa selvää näistä kirkon edesottamuksista, on ainakin omalla kohdallani neutraali odottavalle kannalle jääminen lievästi epäluuloisena selvä valinta kirkon mielipiteisiin suhtaumisessa. Parempi katsoa etäämmältä ja olla menemättä sokeana johdettavaksi. Silti koettaa soveltaa omaan sisäiseen kilvoitteluun perustavaa laatua olevia neuvoja, esim. kymmentä käskyä, missä ei oteta kantaa biologisiin eikä tähtitieteellisiin seikkoihin.
Kirkon itsensä olisi parempi ottaa nöyrempi asenne luonnon edessä, se on kuitenkin jotain mikä on Jumalan luomus. Luulisin että kristityt voivat olla melkein yksimielisiä siitä että luominen ja vapahtaminen määrittää maailmankaikkeutta vahvemmin kuin synti. Toivottavasti näin, vaikka tiedän että yksimielisyyden löytäminen tässäkin asiassa on haasteellista.
Uskonnonvapaus Suomessa - #284 käyttäjältä Plautilla
Tähän toisessa ketjussa kirjoittamaani kommenttiin viitaten mietiskelen miten on joskus haasteellista säilyttää sekä avoin suhtautuminen kirkon opetukseen että terve kritiikki kirkon inhimillisyyttä kohtaan.
En pidä syntinä tietenkään sitä että joku on tosissaan uskonut että on kristillistä ajatella auringon kiertävän maata tai että orgasmi on syntiä.
Mutta kyllä mietin kovasti onko se Jumalan kunnioittamista ja Jumalan tahdon noudattamista omassa elämässäni että otan sokeasti vastaan kaiken minkä kirkko minulle opettaa. Uskontunnustus on ok uskoa, siinä ei oteta kantaa mihinkään todelliseen maailmanselitykseen, samoin kymmenen käskyä ja autuaaksijulistukset ja Isä Meidän -rukous. Mutta kirkon eksplisiittiset ohjeet elämänvalinnoista ovat aina sisältäneet virheitä. Ei liene syntiä jos niiden suhteen pyrkii pitämään kohtuuden ja avoimen mielen.
1 tykkäys
“Tehkäämme” on aikomus, joka ei ole toteutunut. Raamatussa ei kerrota, että ihminen luotiin Jumalan kaltaiseksi. Siellä kerrotaan vain, että hänet luotiin Jumalan kuvaksi.
1 tykkäys
“Tämä on luettelo Aadamin jälkeläisistä. Luodessaan ihmisen Jumala teki hänet kaltaisekseen.” (1 Moos 5:1)
Kaltaisuus on toisaalta käsite, joka mahdollistaa eri tulkintoja: “ei ole ketään sinun kaltaistasi, Herra!” (Ps 35:10)
Psalmin 8 mukaan “sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella.”
1 tykkäys
Ihan uteliaisuuttani kyselen: oikeastiko ortodoksisessa opissa tehdään ero siinä, onko ihminen “Jumalan kuva” vai “Jumalan kaltainen”, ja edelliseen uskotaan, jälkimmäiseen ei?
Ihan oikeasti meidän pitää pyrkiä Jumalan kaltaisuuteen, Jumalan kuva meissä jo on, vaikkakin syntiemme takia himmentyneenä.
Ortodoksinen pappi ja uskonnonopettaja Jumalan kuvasta ja kaltaisuudesta (olen jakanut tekstin kappaleisiin, niin sitä on helpompi lukea):
"Ortodoksinen oppi ihmisen jumalallistumisesta ja yhteydestä Jumalan kanssa on erityisen tärkeä.
Jumalallistuminen ei koske vain ihmissielua, vaan myös ruumista. Koko ihmisen on mahdollista jumalallistua ja pyhittyä jumalallisen armon ja ihmisen vapaan tahdon yhteistoimintana. Luomiskertomuksessa sanotaan, että ihminen luotiin Jumalan “kuvaksi” ja “kaltaiseksi” [ei muuten sanota]. Kreikkalaisten isien mukaan “kuva” ja “kaltaisuus” eivät ole sama asia. “Kuva” tarkoittaa ymmärrystä ja vapautta, kun taas “kaltaisuus” viittaa Jumalan kaltaisuuteen kehittymistä hyveen kautta.
“Kuvaan” kuuluu ihmisen vapaa tahto, hänen ymmärryksensä, tietoisuus oikeasta ja väärästä, toisin sanoen kaikki se, mikä erottaa ihmisen eläinkunnasta ja tekee hänestä ihmisen. “Kuva” tarkoittaa, että olemme “Jumalan sukua”(Apt.17:28) Kuilu Luojan ja luodun välillä ei ole ylipääsemätön, sillä koska olemme Jumalan kuva, voimme tuntea Jumalan ja olla yhteydessä Häneen. Ja jos ihminen käyttää oikein tätä kykyään olla yhteydessä Jumalaan, hänestä tulee “Jumalan kaltainen”. Jumalan kaltaisuuteen kehittyminen tarkoittaa “jumalallistumista”, tulemista “jumalaksi armosta”, niin kuin psalminkirjoittaja sanoo: “… olette jumalia, kaikki tyynni Korkeimman poikia” (Ps. 82:6).
Oppi jumalallistumisesta merkitsee sitä, että ihminen on luotu Pyhän Kolminaisuuden kuvaksi ja kaltaiseksi.: “Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme…” (Joh. 17:21). Aivan kuten Kolminaisuuden persoonat ovat toinen toisissaan lakkaamattomassa rakkauden liikkeessä, samoin ihminen Kolminaisuuden kuvana “lepää” Kolmiyhteisessä Jumalassa."
Vielä Jumalan kuvasta ja kaltaisuudesta.
Biblia 1776: “Tehkäämme ihminen meidän kuvaksemme, meidän muotomme jälkeen.”
Rovasti N. Malinovski, Vologdan pappisseminaarin rehtori: Ortodoksinen dogmaattinen jumaluusoppi, 1921, s. 234 - 235:
Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja Jumalan muodon mukaan. - -
Onko eroa ihmisessä olevan Jumalan kuvan ja muodon [kaltaisuuden] välillä? Raamattu antaa perusteita tälle erolle. Niinpä Genesis-kirjan kirjoittaja ilmoittaa, että Jumala Kolminaisuuden neuvottelussa päätti luoda ihmisen omaksi kuvaksensa ja oman muotonsa mukaan, ja itse luomisesta lausuu: ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän sen loi. Epäilemättäkään ei tässä sattumalta jätetä mainitsematta, että Jumala loi ihmisen myöskin muotonsa mukaan. Voidaan ajatella, että tällä osoitetaan sitä, että Jumalan kuva on annettu ihmiselle itse luomisessa, joten se on synnynnäistä ihmisen henkiselle luonnolle, mutta muoto annettiin mahdollisena, ihanteena, jota ihminen voi lähestyä Jumalan hänelle antamien luonnon voimien ja kykyjen avulla. - -
Myöskin vanhat kirkkoisät erottivat ihmisessä Jumalan kuvan Jumalan muodosta. - - “Meille on ominaista”, sanoo pyh. Gregorios Nyssalainen, “ensimäisen luomisemme mukaan olla Jumalan kuva, mutta Jumalan muodon mukaan oleminen riippuu meidän tahdostamme ja on se meille ainoastaan mahdollisuutta ja saadaan se itse asiassa toiminnan kautta.”
Siis Jumalan kuva ihmisessä on Ensikuvan kaltaisuus, synnynnäinen ja vakituinen sielussamme, joskin se synnin vaikutuksesta voi himmentyä, mutta Jumalan muoto on ihmisen elämän tehtävä ja tarkoitus, mikä voidaan saavuttaa ihmisten synnynnäisten kykyjen kilvoituksen ja täydellisentämisen kautta Vapahtajan käskyn mukaisesti: olkaa täydelliset, niinkuin taivaallinen Isänne täydellinen on.
Mielenkiintoista nähdä, että tällainenkin tulkinta on ollut. En muuten pitäisi tätä raamatuntulkintaa uskottavana. Luomiskertomuksen “tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme” on mielekkäintä tulkita niin, että molemmat toteutuvat luomisessa. Luomiskertomuksessa Jumalan kaltaisuus liittyy ihmiselle annettuun valtaan hallita luomakuntaa: “hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja” jne. Sama merkitys esiintyy psalmissa 8: “Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella. Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi, asetit kaiken hänen valtaansa.”
Jumalan kuvuus ja kaltaisuus ovat luomiskertomuksessa synonyymisiä. Tätä tukee aiemmin lainattu 1 Moos 5:1, jonka mukaan Jumala loi ihmisen kaltaisekseen. 1 Moos 5:3 käyttää luomiskertomuksen sanoja kuvaamaan Aadamin pojan syntymää: “Kun Aadam oli sadan kolmenkymmenen vuoden vanha, syntyi hänelle poika, joka oli hänen kaltaisensa, hänen kuvansa, ja hän antoi hänelle nimen Seet.” 1 Moos 5:n juoni näyttäisi olevan, että Aadam oli saanut Jumalan kuvuuden ja kaltaisuden Jumalalta ja antoi nämä puolestaan omille lapsilleen.
Kuvalle ja kaltasuudelle kuitenkin kävi vähän eri tavoin syntiinlankeemuksessa.
Riippuu siitä, miten käsitteet määritellään. Esimerkiksi nämä erittelyt, joita Filonilla on esittänyt, ovat teologisina kehitelminä mahdollisia, mutta eivät minusta saa tukea Raamatun tekstistä.
1 tykkäys
Ymmärrän kyllä mistä tuo ajatus nousee, että Jumalan kaltaisuuteen tullaan pyhityksen/jumalallistumisen aikana.
Itse olen kyllä omaan tutustumaani kristilliseen aineistoon (mikä on tietysti omien kiinnostuksenkohteideni muodostama otos tästä lähteestä) ja omiin pohdintoihini aiheesta perustuen sitä mieltä että kaltaisuus on luotua, pysyvää ja rakenteellista; ihmisen aineellisessa rakenteessa, toiminnoissa (en ehkä tarkoita tällä ensisijaisesti fyysisiä toimintoja ja kehon rakennetta vaan jotain joka on selitettävissä esimerkiksi kvanttifysiikalla, ihmisen osallisuutta luomakunnasta ja hienovaraista suhdetta sen kanssa) ja ennen kaikkea hengellisissä toiminnoissa ja mekanismeissa on jotain joka on luotu Jumalan kaltaiseksi ja on sitä edelleen. Jumalan kuvaisuus on jotain joka on himmentynyt rappeuttavan toiminnan seurauksena.
Kaltaisuus on jotain mistä Katolisen kirkon katekismus sanoo seuraavaa:
IHMINEN ON ”JUMALAKYKYINEN”
I Kaipaus Jumalan puoleen
27. Kaipaus Jumalan puoleen on kirjoitettu ihmisen sydämeen, sillä ihmi-
nen on Jumalan luoma ja Jumalaa varten luotu. Jumala ei lakkaa milloinkaan
vetämästä häntä puoleensa. Vain Jumalassa ihminen löytää totuuden ja on-
nen, joita hän etsii lakkaamatta: 355, 1701, 1718
Jumalan kaltaisuus siis mielestäni näkyy ihmisessä vaistona siitä että on olemassa jokin yhteys, joka on jollain tavalla tärkeämpi asia kuin oma itse. Tämä kaipuun ohjaamana ihminen kokee luonnollisempana kuin omat tarpeensa käyttäytyä osana jotakin kuin vain omana itsenään. Jumalaakin yritetään ymmärtää kolminaisuutena, suhteena, Jumalan persoonallisuus on paradoksaalinen ykseys mutta kolminaisuus. Ihmiseen luotu Jumalan kaltaisuus näkyy mm. siinä että ihmisen yksilöllisyys täyttyy paradoksaalisesti tyhjetessään suhteeseen toiseuden kanssa.
Jumalan kuvaisuudesta katolisen kirkon katekismus sanoo seuraavaa:
- ”Pyhä äiti kirkko pitää lujasti kiinni ja opettaa, että ihmisjärjen on luon-
nollisen valon avulla mahdollista luontokappaleista lähtien varmuudella oppia tietämään Jumala, kaiken luodun alkulähde ja lopputavoite.”12 Ilman tätä
kykyä ihminen ei pystyisi ottamaan Jumalan ilmoitusta vastaan. Ihmisellä on
tämä kyky sen tähden, että hänet on luotu ”Jumalan kuvan mukaan”(1 Moos.
1:27). 355
Myös pyhä Iisak Niniveläinen kirjoittaa Kootuissa Teoksissaan:
Kun ihmisen henki on valaistunut edes vähän, se ei tarvitse hengellisen mietiskelyn (theoria) raaka-aineeksi monia aistittavia sanoja. Se voi pitää kirjoitusten tilalla luotujen olentojen olemuksia ja niissä vaikuttavien johdatusten kirjoa. Monta kertaa se siirtyy näiden näkyväisten olemusten yläpuolelle ja ymmärryksen säde alkaa likkua kätkettyjen olemusten mukaan. Joskus voi tapahtua niinkin, että ihmisen henki kohoaa vielä niidenkin yläpuolelle ja vastaanottaa voiman päästä liikkumaan theoriassaan palvotun Luoja puoleen.
Ihmisen Jumalan kuvaisuus on siis kuin Paavalin mainitsema peilin kuva Jumalasta. Ihminen pystyy luotua todellisuutta tarkkailemalla näkemään Jumalan, ja mielestäni on hyvin selvää että tämä kyky on himmentynyt lankeemuksessa.
Jumalan ihmiseksitulossa ja sen kautta tapahtuneessa Jumalan pelastussuunnitelmassa ihminen on pelastettu lankeemuksensa vaikutuksilta. Pyhittymisessä Jumalan kuvaisuus kirkastuu lankeemuksen siihen jättämistä himmentymistä. Siinä ei ehkä niinkään tapahdu suurempaan kaltaisuuteen muuttumista vaan todellista raja-aitojen murtumista, jolloin ihminen ja Jumala elävät kuin yksi liha, mitä on mystiikan teologiassa kuvattu luodun ja Luojan välisenä avioliittona, Kristuksen ja seurakunnan liittona, Kristuksen mystisenä ruumiina.
Jumalan ja Jumalan kaltaisen ja kuvaisen ihmisen yhtymystä on kuvattu myös Jumalan näkemisenä sellaisena kuin hän on, ei enää kuvastimesta vaan sellaisena kuin Jumala omassa olemuksessaan on, sitä on kutsuttu mm. autuaaksitekeväksi näyksi (visio beatifica).
Joten en ihan kyllä lähde mukaan siihen ajatukseen että pyhittyminen/jumalallistuminen voitaisiin selittää Jumalan kaltaisuuden toteutumisena ihmisessä. Lähden Juhon tavoin siitä että kaltaisuus on ihmisessä luotuna, Jumalan suunnitelmien mukaan.
Tähän liittyen lainaus Adolphe Tanquereyn kirjasta The Spiritual Life, A Treatise on Ascetical and Mystical Theology:
A God of all goodness vouchsafed to give us not only the natural life of the soul, but also supernatural life, -the life of grace. This latter is a sharing of God’s very own life (oma huomio: tämä on se ihmisen ja Jumalan yhtymys, Jumala ottaa ihmisen osaksi omaa elämäänsä pyhityksessä, ei ainoastaan korjaa ihmisestä lankeemuksen tuottamia vaurioita), as we have shown in our treatise De Gratia. Because this life was given us through the merits of Our Lord Jesus Christ, and because He is its most perfect exemplary cause, we call it rightly Christian life.
All needs must be perfected, and it is perfected by pursuing its end. Absolute perfection means the actual attainment of that end. This we shall attain only in Heaven. There, through the Beatific Vision and pure love, we shall possess God, and our life will have its complete development. Then we shall be like unto God, because we shall see him as he is.
1 tykkäys
Minä taas luotan pyhien isien kirjoituksiin ja kirkon tuhansia vuosia jatkuneeseen opetukseen.