Minun pienille aivoilleni kyllä tuottaa ongelmia ymmärtää tätä. Uniaatteja toivomallahan katolinen hiippakunta olisi nimenomaan kasvanut ja “jesuiittojen pelätyt juonet” saaneet lisää tilaa. Vai tarkoititko, että katolinen hiippakunta olisi suomalaistettu nimenomaan tällä suomen- ja karjalankielisten ortodoksien unionisoinnilla katolisen kirkon alle? Se olisi teoriassa ymmärrettävä ajatus Setälän kannalta. (Muoks: Mutta silti “suomalaistettu” hiippakunta olisi ollut Rooman alainen eikä vaikkapa Setälän pyöriteltävissä.)
Sen kyllä ymmärrän oikein hyvin, että eroa Venäjään tehtiin kaikin voimin ja tukea etsittiin lännestä. Taas päädyn siihen, että pitäisi lukea lisää
Mielestäni siinä oli kysymys siitä, että ortodoksisen kirkomme asiat piti jotenkin järjestää. Venäjällä vallankumous oli miltei tuhonnut kirkon, patriarkka Tiihon oli vangittu, Konstantinopolin patriarkan asema Turkissa oli heikko. Setälä tutki silloin unioitumismahdollisuuttakin. Muistaakseni se oli kuitenkin monsignore Adolf Carling (room.kat) , joka ehdotti unioitumista. Ortodoksit itse torjuivat koko asian.
Niin käännytiiin Konstantinopolin patriarkan puoleen. Patriarkka vahvisti Venäjän kirkon myöntämän autonomian, mutta ei myöntänyt autokefaliaa kirkkomme pienuuden takia. Suomen ortodolsisen kirkon väkiluku oli suurimmilllaan ennen sotia n 80 000 henkeä. Suomen ortodoksinen kirkko jäi autonomisena kirkkona Konstantinopolin patriarkan alaisuuteen.
Jos ja kun unionin ajatus tulikin monsignore Carlingilta eikä valtion taholta, niin kokonaisuus asettuu ymmärrettäväksi. Suomen ortodoksit olivat omituisessa orpouden tilassa ja varmaankin kaikki miettivät ratkaisua asiaan.
Moskovan patriarkaatti oli tietenkin vallankumouksen jäljiltä heikossa tilanteessa, mutta silti usein tuntuu ihmeeltä että ero Moskovasta onnistui Suomen ortodokseille niinkin helposti. Jumalalle kiitos siitä.
Liitän tämän Raimo Lapin selkeän opetuksen mm. henkivalloista/armolahjoista tähän. Suosittelen lukemista ja kuuluu kaikille kristityille tiedoksi ja varoitukseksi, vaikka on jo 10 v. vanha opetus. Asia ei vanhene, mutta Paholainen muuttaa taktiikkaansa.
Kyllä. Vähän hassu ilmaus mielestäni, mutta ilmeisestikin selkeä ja kuvaava. “Orthodox”- sana pelkästään tuo länsimaissa monille ensimmäisenä mieleen ortodoksijuutalaiset. Tietysti rinnalla käytetään “Orthodox Christian”- ilmausta, ja se voidaan jakaa esim “Russian Orthodox”, “Greek Orthodox”, “Serbian Orthodox” jne. kategorioihin.
Lisään kuitenkin, että voi lukea ja olla samanmielinen, vaikka ei ole kiliasti; en minäkään ole, vaikka olen eniten viidesläisisä piireissä. Ymmärrän ns. tuhatvuotisen valtakunnan luterilaisten tavoin.
Tuskinpa latinalaiset ja bysanttilaiset katolilaiset Suomessa olisivat tuossa tilanteessa muodostaneet yhtä hiippakuntaa. Siellä, missä itäisen riituksen katolilaisia on paljon, niillä on kaikilla omat latinalaisista riippumattomat rakenteensa.
@cymbus ei nyt varsinaisesti tainnut tarkoittaa tuota sinänsä totta asiaa, vaan sitä, että luterilaiset ovat Suomessa kutsuneet Karjalan ortodokseja kreikkalaisiksi jo ainakin 1800-luvulla. Muista nyt se kreikkalainen Leskinen
Kauan sitten lukemani perusteella muistelen, että hän ehdotti ja muutenkin edisti tuollaista ratkaisua. Hän oli muutenkin varsin omanlaatuisensa persoona, esimerkiksi hänen suomenkielensä erottuu hyvin nopeasti aikalaistenkin joukosta, koska hän halusi siivota kielen ruotsin vaikutuksesta
Tie pelastukseen käy ristin, tuomion ja vanhan ihmisen kuoleman kautta, joita vanha ihminen ei tahdo eikä voi tahtoa. Ihmisen pelastus ja Jumalan läheisyys merkitsee luonnollisen ihmisen tuhoamista ja hengellisen syntymistä. Tätä kuvaa pyhän kasteen sakramentti, joka on vanhan ihmisen hukuttamista ja uuden nousemista ylös, osallisuutta Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen.
Minulle tuo “tuhoaminen” särähtää korvaan koska siinä on kalvinistinen poljento. Eihän vanhaa ihmistä tuhota, se vain vapautetaan turmiovalloista Kristuksessa. Onhan Kristus omaksunut ihmisyytemme ja tuli tässä omaksumassaan ihmisyydessä siten myös omaksuneeksi syntisen luontomme jonka tähden kuoli, ollen kuitenkin itsessään viaton. Tässä omaksumassaan ihmisyydessä hänet Jumala myös herätti ylös kuolleista ja me samoin hänessä Jumalan vaikuttaman uskon kautta, mutta emme tuhoutuneet, annihiloituneet tässä prosessissa, kuten ei Kristuskaan tuhoutunut. Kristuksessa me siis kuolemme ja elämme, kuolemme synnille ja elämme vanhurskaudelle. Simul iustus et peccator, samanaikaisesti vanhurskas ja syntinen.
Ehkäpä Karimieskin ajattelee näin, tuo “tuhoutuminen” vain tökkii minua.
Näinhän se on. Kuten Kristus ei tuhoutunut kuollessaan, ei ihminenkään tuhoudu kasteen hautaan astuessaan ja sieltä noustessaan ylös uudestisyntyneenä.
Hengellinen, taivaaseen kelpaava on näkymätöntä. Siksi meidän näkyvä ja kuuluva osa alistetaan, kuoletetaan, masennetaan jne. Sen olemassaolo poistuu kuolemassa ja uusi ruumis, kadotukseen tai taivaaseen kuuluva kuvaa meitä jokaista erilaisina, joita Jumala yksilöinä vastaanottaa tai hylkää.
!
