Uskon silti että ihmiset usein todellisesti tulevat uskoon. Kääntyvät, tekevät parannuksen, heräävät, löytävät Jeesuksen tai syntyvät uudesti. Sanoja on monia ja perinteitä sen mukaan missä hengellisessä joukossa on oltu ja ketä kuultu. He pyytävät syntejään anteeksi, myös ihmisiltä joita ovat satuttaneet. He lähtevät kertomaan hyvää sanomaa lähistölle, tai jopa lähetystyöhön. Raamatun sana alkaa heille elää. Syttyy halu kuulla paljon sanaa, mennä kirkkoon ja raamattupiiriin, alkaa tehdä hengellisiä lauluja tai tekstejä jne.
Hedbergiläisyydessä on ollut perinteenä puhua ”Armon kirkastumisesta” uskoon tulon sijasta tai myös sen ohella. Se johtuu kai siitä luterilaisesta opista että kaste on se ratkaisuhetki, johon uskon uudelleen herättyä ihminen palaa. Kuitenkin vaikutukset ovat saman tapaisia kuin em. käsitteiden yhteydessä havaitaan. Painotus on ehkä enemmän siinä että ihminen vapautuu, usko muuttuu ilon lähteeksi ja henkilökohtaiseksi. Mutta elämänmuutos siis omalla tavallaan kyseessä.
Minulla on päähänpinttymä: Ihmisellä on taipumus kaikissa kristinuskon kysymyksissä muuttaa oma (ydin)kokemus toisia ihmisiä velvottavaksi yleiseksi säännöksi. Niinpä syntyy näitä liikkeitä ja kirkkojakin tuhka tiheään. Ihmisen perusluonne on itsekeskeisyys. Se ei katoa vaikka hän uskoo Jumalaan ja tutkii sanaa nenä kiinni Raamatussa. Kun jonkun peruskokemus on voimallisesti ja kertaheitolla tapahtunut kääntymys, hän alkaa pitää sitä Raamattuun vedoten kaikkien uskovaisuuden mittarina. Kun joku on tullut toiseen tulokseen omassa elämässään, hän alkaa saarnata sitä oppia, unohtaen jotain muuta. Kun joku kokee ihmeen, hän luulee että kaikki voivat tai heidän suorastaan pitää kokea. Koska se on merkki. Joku painottaa iloa, toinen vakavuutta. Ja taas leijuu ilmassa ristiriitaisia vaatimuksia. Kristittyparka joka etsii hengellistä kotia. Ei tiedä mihin asentoon naama pitää vääntää kelvatakseen, osoittaakseen uskovaisuutta - yleensä kyllä virneeseen varmaan, mutta jossain sitäkin katsotaan pahalla.
Parempi olisi hyväksyä moninaisuus. Näin minä koen, entä sinä? Ja tietenkin avoimuus sen edessä mitä kaikkea kristillinen elämä on kaikkina aikoina ollut ja mitä eri näkökulmia Raamatustakin löytyy. Vaan ei, ihminen haluaa hallita ja luoda säännöstöjä.
Eiköhän se muuten pidä edelleen paikkaansa että kaava on: Herätys > herätysliike > liike. Nuorena kuultu ajatus… Eli on aitoa ja elävää syttymistä. Lopulta kangistutaan. Ei tuo silti “laitoskirkon” tai “kasvatuskristillisyyden” kipupisteitä ja heikkouksia poista.
Kiirastorstai. Perinteisesti päivä jolloin ihmiset ovat lähteneet ehtoolliselle. Hiukan joulun tapaan, vanhoja tapoja kunnioittaen. Nyt ei moni mahdu, eikä lähde.
En tiedä onko uskoon tuloja tapahtunut kiirastorstaina tai jouluaamuna. Varmasti usko on virkistynyt tai kaipuu herännyt. Luultavasti kokemuksen kestävyydessä ei ole suuria eroja siihen että herätyskokous tai missiotapahtuma on säväyttänyt, kunnes taas on pitänyt lähteä etsimään parempaa.
Vaan ken saapuu syntisenä,
nääntyvänä, nälkäisenä,
Herran luokse tulla saa.
Heikkoa Kristus armahtaa.
Hyvää kiirastorstaita!
