Etkö lainkaan pohdi, että mistä sinä nostat tuon lajittelusi sielulliseen ja muuhun? En ainakaan huomaa mitään merkkejä mistään pohdinnasta.
Kun luin tuon tekstin, niin jotenkin sen sanat olivat vähän sinne päin, mutta ajatus oli melko täsmälleen sama kuin Lasarus-veljien opetuksessa. Eli siinä on äärikalvinistinen käsitys pelastuksesta ja pyhityksestä. Piiloon jää se, että kuvio tarvitsee taustalleen ehdottoman predestinaation.
Eli kun henkilö tulee uskoon, heidän mukaansa, niin hänestä lähtee vanha luomus ja tilalle tulee uusi luomus eli Pyhän Hengen osallisuus (jolla ei ole mitään tekemistä karismaattisuuden kanssa). Mutta ihmisellä on vanhan luomuksen tottumuksia, joita hän perkaa pois itsestään. Eero Heikkilä mainosti, että se on ihanaa ja autuasta armon lepoa, vaikka käytännössä se on hirveää pusertamista itsensä kurissa pitämiseksi, jossa pitää koko ajan nähdä Jumalan viha syntiä kohtaan.
Siitä tulee kolme suhtautumistapaa, jotka joskus vuorottelevat, tai sitten yksi niistä korostuu: Eli 1) alleviivataan sitä, miten ihanaa tällainen armon lepo on, mutta ei silti unohdeta hymyn takana kiristellä hampaita. Tai 2) keskitytään siihen pelkkään pusertamiseen ja hampaiden kiristelyyn. Tai 3) ollaan reteitä ja reippaita siitä, miten onnistuneita ollaan ja miten ihanaa on olla valittu ja miten hienot ohjeet on saatu täydellisen pyhään elämään.
Lopulta keskiössä on jonkinlainen kontrollin ihannointi. Keskeisin havainto on se, että tässä uskomisen tavassa sekä ihminen itse tekee itselleen ensin lihan kuoleman haluamalla kieltäytyä kaikesta, mikä missään koskaan kenellekään on ollut lankeemukseksi. Sitten ihminen itse tekee itselleen pyhän elämän haluamalla kaikin tavoin noudattaa Raamattua nimenomaan kirjaimellisena sääntökirjana. Mutta vitsi on tässä, että koko tuo noin tekemisen halu attribuoidaan Jumalaan ja valituksi tulemiseen.
Tästä seuraa sellainen jakomielitautinen korostus, että ensin alleviivataan sitä, että ihminen itse ei voi mitään ja kaikki on Jumalan antamaa ja ihminen ei voi haluta tätä jos ei Jumala häntä laita siihen liikkeelle. Ja samaan aikaan toinen käsi alleviivaa sitä, miten ihmisen kuuluu haluta kaikin keinoin kavahtaa koko ihmisyyttään, koska ihmisyys = syntiä ja samaan aikaan haluta jumalallista olemassaoloa eli uuden luomuksen elämää, jonka keskiössä on Raamatun lain noudattaminen jonkinlaisena modernina, viktoriaanisena sääntöjen kokoelmana.
Eli samaan aikaan Jumala saa sen aikaan, halleluja mikä huolettomuus - mutta jos sinua ei haluta hirveästi ja koko ajan 1) kavahtaa ihmisyyttäsi ja 2) kaikin keinoin noudattaa Raamattua ohjeiden kokoelmana - jossa auttaa se, että menee johonkin julistamaan, että niin pitäisi tehdä - niin herää epäilys, että ehkä Jumala ei ole saanutkaan sitä sinussa aikaan. Joten se, mitä voit tehdä, jotta Jumala saisi sen sinussa aikaan, on yrittää itse sinnikkäämmin ja samaan aikaan tiedostaa, että ilman Jumalaa et voi mitään.
Eli joku terävä psykologi huomaisi tässä, että kalvinistisen opin julistaminen on tämän sisäisen ristiriidan ulkoistamista. Eli henkilö on itse sisäisesti jakautunut kurittajaan ja kuritettavaan, josta seuraa, että jakautuminen helpottaa, jos hän löytää kurittajan tai kuritettavan itsensä ulkopuolelta - jolloin hän voi samaistua roolijaon omaan puolikkaaseensa “eheästi ja täydellä sydämellä” (kuten jossain Lasarus-veljien laulussa sanotaan).