Tässä sanot juuri sen, minä Aadolf Harnack sanoi aikanaan, eli teet tyhjäksi armonvälineet ja oletat ihmisen olevan kykenevän hyvään ihmislähtöisesti kunhan vain liittyy Jumalaan “toteuttamaan Jumalan tahtoa.” Kuinka voi synteihinsä kuollut ihminen ryhtyä seuraamaan hyvää, ellei hän uudestisynny armonvälineiden sanan ja sakramenttinen vaikutuksesta?
Jer. 13: 23. Voiko etiopialainen muuttaa ihonsa ja pantteri pilkkunsa? Yhtä vähän te voitte tehdä hyvää, te pahantekoon tottuneet.
Uudestisyntyminen ei siis tapahdu antropologisista lähtökohdista käsin, vaan Jumalan toimintana sanan ja sakramenttien kautta.
Adolf Harnack kirjoitti aikoinaan: »Kristitty ei elä, kuten Luther itse paraiten tiesi, armonvälineistä. Hän elää siitä, että hän henkilökohtaisesti liittyy Jumalaan, jonka hän kokee Kristuksessa.» (Dogmengesch., Abriss, s. 431). Näin sanoessaan Harnack asettaa toistensa vastakohdiksi kristityn elämisen armonvälineistä ja persoonallisen liittymisen Jumalaan. Harnackin mielestä sen, joka tahtoo kokea persoonallisen liittymisen Jumalaan Kristuksessa, siis hartaasti ja todella tulla kristityksi, on ennen kaikkea vältettävä armonvälineitä siinä mielessä, että niiden välityksellä muka annettaisiin armo. Tämä menetelmä, Jumalan kokeminen Kristuksessa, on muka Lutherilta jäänyt huomaamatta, vaikka hän itse sen paremmin tunsi, ja siten hän on ohjannut uskonpuhdistuksen väärille raiteille. Mutta näin tehdessään, sanoo Harnack, »Luther astui takaisin keskiajan ahtaisiin kehiin, jotka hän jo oli hylännyt». Harnackin kritiikki on täsmälleen samaa kuin se kritiikki, jota Karlstadt, Zwingli ja heidän aatetoverinsa kohdistivat Lutheriin. Nämäkin olivat, kuten tunnettua, alati näkevinään Lutherin ottavan harha-askeleita opissa armonvälineistä. Yhtä mittaa he väittivät, että Luther panemalla painoa ulkonaiselle sanalle ja sakramenteille armonvälineinä teki vahinkoa persoonalliselle hurskaudelle ja pani esteitä Hengelle, koska muka Henkeä ja persoonallista hurskautta ei saavuteta tuollaisten ulkonaisten välineitten kautta (vrt. Zwingli, Fid. rat., ed. Niemeyer, s. 24). Uudemmatkin reformoidut ovat pysyneet sillä kannalla, ettei Jumalan Henki vaikuta armonvälineitten kautta, vaan välittömästi. Harnackin ja Zwinglin kannalla ovat viimein myös kaikki uudemmat teologit, joiden käsityksen mukaan usko Kristukseen ei synny yksin Kristuksesta kertovan sanan kautta, vaan Kristuksen elävän persoonan eli Kristuksen historiallisen todellisuuden kautta, ja jotka perustelevat tätä käsitystään sillä, että he täten torjuvat kristinuskon älyperäistymisen ja pinnallistumisen vaaran ja turvaavat Jumalan sisäisen kokemisen Kristuksessa.
Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka, SLEY 1995, s. 433.
Usko ei ole ihmisen tahdon asia, vaan Jumalan vaikutusta ihmisessä.
Apostoli Paavali lausuu; sitä hyvää mitä tahdon, en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Synti ihmisessä on niin lujassa, ettei Jumalan tahto toteudu, vaan välimiehen, Kristuksen oli tultava, että meillä olisi rauha Jumalan kanssa.
Niin, no meillä on tässä vain erilainen näkemys pyhien toimitusten merkityksestä ja uudestisyntymisen ajankohdasta. Ei ole vakavaa, kumpikaan näkemys ei tyhjennä toista. Katson, että evankeliumin synnyttämä usko Jeesukseen pelastaa ja uudestisynnyttää. Ja pyhät toimitukset ovat tuon uskon tukena. Sangen yksinkeraista.
Ja totta kai uudestisyntyneet haluavat välttää pahaa ja lähimmäisten vahingoittamista sekä seurata hyvää ja toteuttaa Jumalan tahtoa rakkaudessa, toiset toki heikommin, toiset vahvemmin.
Evankeliumi on toki Jumalan vaikutusta, mutta itse ajattelen niin, että siltikään Jumala ei yksilötasolla määrää ketään uskomaan, vaan usko syntyy kuulemisesta, jos syntyy. Vastaavasti ihminen ei voi ratkaista omaa uskomistaan, koska se asia ei ole ihmisen tahdon varassa. Usko syntyy jos on syntyäkseen.
Tämä on teologista syväanalyysiä ja modernia uskonnonfilosofista prinsiippiä ja mielestäni silkka itsestäänselvyys, jota ei tahdo löytyä kirjoista eikä kirkoista. Toinen aihe teologisen työskentelyni fokuksessa on Jumalan olemassaolon modaalinen perustelu, jota sitäkään ei kumma kyllä ole osattu käyttää apologian hyväksi näihin päiviin asti. Kolmas korostamani asia ja teologiani pääpaino on uskonvanhurskauden sanoittamisessa ja sen ytimen hahmottamisessa, sillä sekin on näkemykseni mukaan ollut pikkulasten tasolla systemaattisen teologian ja dogmatiikan kehittymisestä ja vuosituhantisesta historiasta huolimatta.
Jos dogmatiikkaa puhutaan, pitäisi kyllä olla täsmällinen. Ei niin että tarvitsee mielipiteitä tai kirkkonsa oppia piilottaa.
Mutta tuossa on mielestäni se pulma, jos noin ajattelet, että mistä se usko tulee, jos se uudestisynnyttää.
Eikö Raamatun mukaan uudestisyntymisen aiheuta Pyhä Henki? Ja hän tekee sen evankeliumin sanassa sekä kasteessa. Onhan tästä monta kohtaa UT:ssa.
Uskossa pysyminen ja myös sen syntyminen on Pyhän Hengen ansiota.
Ihmisen omissa ajatuksissa hänen uskonsa on jotenkin liian suuri ja merkittävä. Itse asiassa se on kaikki hänellä “vierasta”, ylhäältä annettua. Omasta näkökulmasta usko voi myös kutistua hirveän heikoksi. Sekään ilmiö ei ole riippuvainen meistä. Uskominen ei ole ominaisuutemme. Senhän näemme lähellämmekin - eivät ihmiset pysty ottamaan uskoa emmekä pysty sitä kehenkään asentamaan kuin palikkaa koneeseen.
Mutta tätä en ihan ymmärrä.
En saa kiinni siitä mikä aiattelussasi uskon syntymisessä poikkeaa siitä vanhan kristikunnan opista että Pyhä Henki synnyttää uskon missä tahtoo.
Kaste lienee ainoa asia jossa luet Raamattua jotenkin toisin kuin klassinen kristinusko.
No, se tarkoittaisi, että Jumala tahdollaan valikoisi ihmisiä uskomaan. Mutta se ei ole ainoa ratkaisumalli. Evankelliumin kutsu on lähetetty kaikille.
Klassisessa kristinuskossa pyhät toimitukset ovat armonvälineitä, joten niillä on hiukan painavampi rooli siellä kuin omassa ajattelussani - mutta vain hieman painavampi, sillä pidän toki kastetta ja ehtoollista erittäin tärkeinä ja luovuttamattomina. Koska minulla on vankka uskonvanhurskausoppi (eikä esim “kasteenvanhurskausoppi”), näen pyhät toimitukset nimenomaan uskoa tukevina, onpa ne toimitettu ennen tai jälkeen uskon. Kun puhutaan “sanasta ja sakramenteista”, tulkitsen tuon sanan tarkoittavan evankeliumin sanaa, jonka tarkoitus on julistaa uskoa. Eli toki nämä kaikki kuuluvat yhteen, enkä edes halua niitä irroittaa toisistaan. Niiden tulkiitsemisessa saa olla näkemyseroja.
Minusta ei koskaan ole vakuuttavaa jos joku puhuu omasta opistaan.
Vanha kristillinen kirkko on jo ajat sitten paaluttanut sen mitä on Kristuksessa oleminen, mitä on kasteen kautta kristityksi tuleminen, mitä Pyhä Henki tekee jne.
Luterilainen kirkko on esimerkiksi vain pyrkimys palata lähteille. Ainakin oli pitkään sitä. Nyt ei näytä yhtä hyvältä…
Ei ole mitään kasteenvanhurskausoppia. Se olisi korrektia että tutkisit avoimesti mitä kirkko opettaa kasteesta ja uskosta etkä vääristelisi sitä jatkuvasti.
Olet sitten eri tai samaa mieltä, tunnustukset pitäisi tuntea ennen kuin niitä pyrkii käsittelemään teologin auktoriteetilla kuten vaikutat tekevän.
Tässä sorrut järkeilyyn jonka asetat uskonoppisi normiksi. Eihän Jumala toimi sinun sapluunasi mukaan, vaan oman aivoituksensa mukaan kuten Raamattu sanoo, ei hän kulje sinun jalanjäljissäsi.
Uskoa ja kastetta ei pidä erottaa toisistaan kuten täällä on näissä keskusteluissa useat luterilaiset todenneet. Voit olla varma uskostasi kun sinut on kastettu, eli uskot kasteessasi. Olet myös aivan varmasti vanhaurskautettu kasteessasi uskon kautta. Muutoin jäät kokemuksesi/kokemuksiesi varaan.
Kol. 2: 11-12. ja hänessä te myös olette ympärileikatut, ette käsintehdyllä ympärileikkauksella, vaan lihan ruumiin poisriisumisella, Kristuksen ympärileikkauksella: ollen haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossate myös hänen kanssaan olette herätetyt uskon kautta, jonka vaikuttaa Jumala, joka herätti hänet kuolleista.
Onko siis Jumalan sana auktoriteetti vaiko sinun mielipiteesi? Ja anteeksi viestini jyrkkä sävy, mutta en muuten saa asiaani sanottua!
Toki perustan kristinopilliset näkemykseni Raamattuun ja tietenkin lähinnä Uuteen testamenttiin, ja minulla on kyky ilmaista ne hyvin lyhyesti ja tiiviisti. Rehellisesti ja hyväntahtoisesti sanon, että kannattaisi vain tutustua ajatteluuni tarkemmalla korvalla ja ymmärryksellä eikä vain tyrmätä niitä vetoamalla auktoriteetteihin. Olen halunnut korostaa kaikille kristityille yhteisiä asioita, koska opillisiin eroavaisuuksiin kovin jyrkästi suhtautuminen on vaurioittanut kristikunnan ykseyttä ja edelleenkin uhkaa laimentaa kristittyjen keskinäistä rakkautta.
Teologisten taitojeni vähättely dialogin sammuttamiseksi on mielestäni kestämätön ja aivan liian helppo tapa torjua tarjoamani älylliset ja hengelliset haasteet. Varsinkaan kun en itse ole omien kirkkojenne erilaisia oppikäsityksiä mitätöimässä. Avaan vain uusia ja tuoreita aspekteja, ja yhteinen ydin sieltä löytyy satavarmasti.
Tuolta foorumin luonteen keskustelusta tämä lainaus.
…
Olen ollut luterilaisen seurakunnan työntekijänä muutamassa aikuisen ja myös rippikoululaisen kastetilaisuudessa. Ne ovat hienoja hetkiä ja todellakin pysähtyy miettimään miten suuri asia kastetuksi tuleminen on tuossa vaiheessa elämää, miltä se tuntuu. Tilanteet ovat erilaisia - joku on pitkään varmaan uskonut Jumalaan, mutta ei ole esimerkiksi perheensä vuoksi rohjennut ottaa askelta kasteelle, toinen on vastakääntynyt ja ehkäpä tutustunut aikuisrippikoulussa kristinuskon perusteisiin ensi kertaa elämässään.
Lähetystyöntekijöille nämä ovat tuttuja asioita. Samoin yhä enenevästi meille täällä Suomessa, kun kirkkoon kuuluminen vähenee, lasten kastaminen vähenee, ja myös maahan muuttajista monet haluavat kasteen kautta kirkon jäsenyyteen.
Luterilaisittain yksi vaihtoehto julkiseen tunnustautumiseen, uuden elämänvaiheen aloittamiseen, on konfirmaatio. Eli lapsena saatu kaste on meillä ainutkertainen, siksi ei voi uusia tuon mainitsemasi hienon kokemuksen vuoksi. Sen sijaan voi aikuisena käydä rippikoulun ja sitten julkisesti messussa tulla konfirmoiduksi. Niissäkin juhlissa silloin tällöin olen saanut olla todistamassa isoa iloa.
Minusta lapsena saatu kaste ei voi viedä mitään pois myöhemmistä elämänvaiheista ja uskonkokemuksista. Päinvastoin, voi tajuta vuosikymmenten jälkeen että se kaste kantoi, Jumala oli sittenkin läsnä elämässä, vaikkei siltä ehkä tuntunut ja ei halunnut kuulla ehkä puhettakaan Hänestä.
Mutta olen samaa mieltä että kristitty ihminen monesti tarvitsee kokemuksia siitä että Jumala todellakin vaikuttaa ja hoitaa. Juhlahetkiäkin. Rutiininomaisuus niin messujen kuin muidenkin hengellisten tilanteiden suhteen on kurja juttu. Pitäisi uskaltaa, pappien ja maallikoiden, ilmaista ääneen useammin se, miten mahtavaa on että Jumala itse on läsnä sanassa ja sakramenteissa, seurakunnan keskellä. Vaikka se olisi pieni ja “rupinen” porukka. Ja että kaikkeen tähän todelliseen elämään, ei mihinkään hengellisiin yläpilviin, taivas laskeutuu kun hänen nimessään kokoonnumme.
Erittäin hyvin sanottu, etenkin tuo kasteen vertaaminen lusikkaan välikappaleena itse varsinaiselle asialle, joka on Kristus. Kaste itsessään ei tuo yksin mitään, tarvitaan opetus ja usko.
Yksi kaste kyllä, joka eri kirkkokunnissa suoritetaan vähän eri tavalla ja eri aikaan. Se että joku kutsuu uskoontuloa tai Pyhällä Hengellä täyttymistä henkikasteeksi, ei muuta tilannetta, sillä kyse ei ole varsinaisesti kasteesta, edes helluntailaisilla. Urho Muroma kutsui henkikasteella uskoontuloa, johon liittyi hänellä myös voimakas kokemuskin, helluntailaiset taas täyttyvät Pyhällä Hengellä ja saavat erilaisia armolahjoja siinä, kuten kielilläpuhumista, profetointia jne. Kaste edeltää heillä tätä ja on erillinen tapahtuma. Itse en todellakaan saanut armolahjoja vauvana, mutta myöhemmin niitä on tullut ja Pyhä Henkikin on välillä täyttänyt. Harvemmin kuitenkaan tämän foorumin kirjoituksia lukiessa.
Tätä olet toistanut usein. Kuitenkin minä sanon:
Perustelut. Opetuksissa painotetaan Apostolien tekojen aikojen opetusta, voimakasta alkukirkon heräämistä ja leviämistä ja niihin liitettyjä käytäntöjä.
Juuri näin.
Ja näin. Osuit asian ytimeen. Asioista voi olla opillisesti ja monilla muillakin tavoilla erilaista mieltä, mutta kun uskova kohtaa toisen uskovan, sen kyllä tunnistaa, olipa kirkkokunta mikä tahansa, sillä Pyhä Henki luo yhteyden sillä hetkellä.
Aina löytyy uusia tapoja sanoittaa asioita, ja sen tähden en pidä hyvänä hiljentää sellaisia keskusteluja, joista on jauhettu aiemmin. Kaikkea ei ole vieläkään sanottu.
Helluntailais- yms. kristillisyyden ongelma on - kuten esim. Eutykus usein on täällä kirjoittanut - että he pyrkivät jäljittelemään Apostolien tekojen kuvaamia tapahtumia, mutta hylkäävät samalla muita Raamatun opetuksia. Kokonaisempi ja teologisesti paljon perustellumpi tapa lukea Raamattua ja toimia sen mukaan on klassisen uskon kirkoissa, joista luonnollisesti luterilaisen tunnen parhaiten.
Varhaisen kirkon käytännöistä kasteen suhteen suosittelen taas professori Antti Laaton kirjaa Kaste kirkon alkuaikoina. Laatohan on myös ekumeenikko ja myös helluntailaisiin sekä aikoinan Nokian missioon ystävällisesti suhtautuva tutkija.
Kommentoin Plautillaa, mutta siirsin keskustelun jonka hän aloitti, tähän oikeaan ketjuun.
Olen vastikää iloinnut uskovien yhteydestä käytännössä. Opillinen ero ei poista sitä. Meitä oli paikalla ylistämässä ja rukoilemassa ainakin 8 eri kirkkokunnan väkeä. Ortodokseista baptisteihin ja missiolaisiin.
Joo, ilman muuta. Fratres kaivoi tuon venkoilukommenttini viime vuodelta. Se varmaan liittyi pitkään sanailuun kasteen ja uskon suhteesta. Joskus on hyvä lopettaa, kun homma ei etene. Toisena hetkenä voi edetäkin.
Minun paheeni on pedanttisuus tässä: Jonkun kirkon - kuten luterilaisen - oppi on dokumentoitu. Silloin pitää katsoa, mitä se opettaa (esim. katekismus). Siksi minua sieppaa, kun joku selittää että voihan se olla näinkin, tai noin, ja silti väittää itseään luterilaiseksi. Turha tuosta on jankata, tiedän sen kyllä. Se vain tulee niin luonnostaan. Minä olen niin puupää, että jos joku sanoo “kyllä minusta tuo puu on koivu, vaikka sillä on neulaset” niin haluan oikaista…
Voin tässä myöhemmin kommentoida laajemminkin sitä miten olen aina nähnyt ja ymmättänyt kasteen, siis uskoontulostani lähtien.
Ihan kokemustasolla sanon kuitenkin tähän että minä en voi koskaan ymmärtää tuota näkökulmaa mikä sinulla on koska minua ei kastettu lapsena. Minulla on kuitenkin vahva kokemus että Jumala oli läsnä ja ja puhui minulle aika ajoin. Ja tämä läsnäolon kokemus minulla oli ilman kastetta, ilman että olisin voinut tukeutua mihinkään kirkon toimitukseen tai tuntemani yhteisön rukouksiin. (Aivan varmasti joku minun puolestani rukoili vaikken sitä tiennyt.)
En siis voi koskaan saada sitä kokemusta että se olisi juuri kaste joka sai minut aistimaan Jumalan läsnäoloa. Minulle se oli Immanuel, Jumala meidän kanssamme joka syntyi yhdeksi meistä.
