Luterilaisuus

Olisi paradoksaalista, jos korostettaisiin hyvin vahvasti sitä, että on seurattava Kristusta monenlaisessa kieltäymyksessä, mutta samalla pidettäisiin lujasti kiinni siitä, että pelastutaan yksin armosta, ei omien ponnistusten tähden. Kyse ei olisi järjenvastaisuudesta sinänsä, vaan siis vain näennäisestä järjenvastaisuudesta, sillä miksi kehotuksen askeesiin pitäisi kumota sitä, että ihminen pelastuu yksin armosta, ei oman kilvoittelunsa tähden? Jos se seikka, että itsensä kieltäminen kuuluu oikean opetuksen mukaan kristilliseen elämään, ei motivoi jotakuta siihen, niin onko vika siinä, että on opetettu, että pelastutaan yksin armosta, vai onko vika siinä, ettei armo ole motivoinut omaksujaansa kilvoitukseen? Miksi toisia usko siihen, että he pelastuvat yksin armosta, motivoi kilvoitukseen tai askeesiin, miksi toisia taas ei?

Jos puolestaan opetetaan, että pelastutaan askeettisen kilvoituksen tähden, niin jos siihen uskotaan, niin ilman muuta sen mukaan toimitaan, sillä miksi kukaan menisi esim. tuskalliseen hammaslääkärioperaatioon, jos ei tietäisi, että sinne menemättömyys johtaa vielä suurempaan tuskaan?

1 tykkäys

Luterilaisuudessa nämä sanat yksin armosta yleensä tarkoittavat jotakin määrittelemätöntä, mutta ilmeisesti sillä vastustetaan tekoja. Millä tavalla sillä vastustetaan tekoja, sitäkään ei oikein määritellä. Toisaalta taas sanotaan tunnuskirjojen mukaan tekoja pitää tehdä, mutta vain lähimmäistä ja omaa itseään kohtaan välttäen syntiä. Ja kuitenkin pelastutaan armosta eikä siihen saa mitään tekoa lisätä, eikä vaatia. Jumalaton elämä kuitenkin torjutaan ja siitä varoitetaan, mutta armosta kuitenkin pelastutaan, messussa pitää tosin käydä. Tää on mielenkiintoinen kuvio.

1 tykkäys

Aikoinaan luin jonkin verran Blaise Pascalia. Sain käsityksen, että hän uskoi pelastuvansa yksin armosta. Kuitenkin hän eli askeettisesti. On varmasti muitakin esimerkkitapauksia.

1 tykkäys

Ilmaisusi on tarkka, mutta harhautus: “Minusta siellä ei sanota mitään tuollaista.”

Se on tarkka niinkuin raportti YJV:stä keskusteluharson muodossa:

Ruotsin ja Suomen luterilais-katolisen dialogiryhmän raportti v. 2010, vt.
https://evl.fi/documents/1327140/40999658/Vanhurskauttaminen+kirkon+elämässä.pdf/13df0d28-8adb-ed58-b493-17977737876f (4.4 kohdat)

Tämän kiteytyksen pelastuksesta, autuutuksesta, vanhurskautuksesta, ennen ja jälkeen kasteen, olen ensikerrran lukenut Sammeli Juntusen tekstistä, kun hän n. kymmenen vuotta sitten piti blogia, jossa hänen kanssaan keskustelin. Olen lainannut sitä kymmeniä kertoja, niin julkisesti puhuessani kuin kirjoituksissani. Kukaan evlut oppinut ei ole ollut eri mieltä, ei olla oltu mitään mieltä. Aikoinaan TT Teemu Kakkuri sanoi, että hän ja monet muut toivoisivat, että se hautautuisi kirkkohallituksen arkistoihin. Sinne se ei kuitenkaan hautautunut, ja ensimmäinen virvoitus sille annettiin juuri tuossa mainitsemassani raportissa ja sitten uudelleen näinä päivinä, kun YJV:n kahtakymmentävuotta juhlistetaan.

Tuossa viitteessäni on autuutuksen ydin, niin evlut kuin katolisen kirkonkin opin mukaisesti.

Mielestäni erottavia tekijöitä ei ole, mitä autuutukseen tulee. Se on kummallakin kaste. Näen itse totuuden kannalta tarpeettomaksi alkaa selittää, miten esim. Luther on uskon liittänyt kasteveteen. Lutherin (ei Raamatun) mielestä on oltava konkreettinen tartuntapinta, mihin usko, uudestisyntyminen, vanhurskautus voi tarttua/ripustautua. Kumpikin YJV sopimuksen kehittelijä on tässä samaa mieltä ja siksi mieletäni ei pitempiä kertomuksia tarvittaisi, heidän tulkitsemansa totuuden selkeyttämiseksi.

Kuitenkin neuvottelukunta on yhdessä lähestynyt kastettavan, yleensä lapsi, kyvyttömyyttä vastaanottaa uudestisyntyminen kasteessa. Kumpikin kirkko pitää asian ratkaistuna, jos vanhemmat vastaanottavat tämän kasteen lahjan, muukin henkilö käy ja yleisintä on käyttää kummiksi kutsuttuja henkilöitä.

Diakoni, on uhkarohkeata huitaista “Minusta siellä ei sanota mitään tuollaista”. Se on pappislupauksesi ydin, uskoa ja julistaa kasteen voimaa ainoana alkuna taivaantielle.

1 tykkäys

Kiitos pappislupaukseni muistuttamisesta. Muistan sitä jatkuvasti. Kirjoitit “ennen eikä jälkeen kasteen ole mitään autuuttavaa”. Tämä on nähdäkseni oma muotoilusi. YJV on monisyisempi, samoin kuin sitä selittävä Vanhurskauttaminen kirkon elämässä -dokumentti.

En kiistä kasteen ainutlaatuisuutta ja tärkeyttä. Nikean uskontunnustuskin sanoo “yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi”. Otan tämän kuolemanvakavasti. Yksi kaste.

Mutta kasteen pitäminen pelastuautomaattina on jossain määrin ongelmallista. Luther kirjoittaa Vähä katekismuksessa “Kaste vaikuttaa syntien anteeksiannon, vapauttaa kuoleman ja Perkeleen vallasta sekä antaa iankaikkisen autuuden kaikille, jotka uskovat Jumalan sanat ja lupaukset niin kuin ne kuuluvat.”

Jos ihminen tulee uskoon ja kuolee ennen kastetta, niin eikö hän ole autuas? Jos ihminen kastetaan vastoin tahtoaan, niin voidaanko häntä pitää autuaana?

Luulen että ongelma on siinä, miten kaste mielletään jotenkin lineaarisella ikajanalla olevaksi tapahtumaksi ihmisen elämässä. Kastetta edeltävät sanankuulemisetkin lahjoittavat Pyhän Hengen. Kasteessa voidaan sanoa annettavan sinetti kaikille niille hetkille joissa ihmiselle lahjoitetaan Pyhä Henki, olivatpa nämä hetket ennen tai jälkeen varsinaisen kasteen.

D

5 tykkäystä

25 posts were merged into an existing topic: Kasteen pätevyyden kriteerit

Se mistä kiität, on puoleltani annettu osoituksena sellaiseen mikä on yhtäkuin tuo Sammeli Juntusen tiivistelmä. Kirjoitin sen luettavaksesi.

“Monisäikeisyyttä” tässä YJV sopimuksen selvennyksessä kyllä esiintyy, mutta lopussa seisoo “kiitos”, eli ainoa autuuttava kaste ja sen voima. Et tietenkään kiistä kasteen tärkeyttä, sen voimaa, jonka päällä nämä kaksi kirkkolaitosta lepäävät.

Kasteen pelastavasta automaatiosta, koskien senongelmallisuutta, ei YJV mainitse, kaikissa “sadassa säikeessään”.

Teet kysymyksiä, joihin on Raamatun täydeltä vastauksia, koskien kasteen ikuisuuteen ulottuvaa linjaa (tätäkö tarkoitit ‘lineaarisella ikijanalla?’) Vastaus tähän on muunmuassa Mark. 16:16, “Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen (vaikka olisi kastettu)”.

“Kasteessa voidaan sanoa annettavan sinetti kaikille niille hetkille joissa ihmiselle lahjoitetaan Pyhä Henki, olivatpa nämä hetket ennen tai jälkeen varsinaisen kasteen.”
On tylytettävä tätä näennäis-johdonmukaista ketjua kohtaan. Mitä Raamatun ilmauksiin, tulee, niin Pyhän Hengen sinetin Jumala laittaa ihmiseen uudestisyntymässä, vt. Joh. 20:22. Pyhän Hengen sinetti painetaan ihmiseen vain kerran, eikä se lähde pois muuten kuin ao. ihmisen omasta tahdosta, niinkuin se on merkkaus vapaaehtoisesta uudestisyntymään suostumisesta, vt. Apt. 2:41, “Jotka nyt vapaaehtoisesti/ilolla ottivat hänen (Pietarin) kautta julistetun sanan, …”.

Eli tulkintasi on muista tuulista temmattu, kuin Pyhän Hengen tuulesta.

Jos viestissäsi on minun avatar, niin se on silloin vastaus minulle. Ajattelemme aiheesta eri tavalla ja jätän Hengen itsensä päätettäväksi missä Hän tuulee. En sinun.

D

2 tykkäystä

Kuten sanoin harha synnyttää lisää harhoja ja näyttää siltä, että harhaoppiset vainoavat toisia harhaoppisia. Suuri sekasotku siis. Katolisen kirkon historia on synkkä ja nykyisyyskään ei näytä hyvältä. Minua ei oikeastaan kiinnosta katolinen spekulatiivinen teologia.

Voisitteko mennä jauhamaan näitä kastejuttuja (yms.) jonnekin muualle? Tylsää, kun luulee, että tämä keskustelu etenisi, mutta puhutaan ihan muusta.

4 tykkäystä

Siirsin.

3 tykkäystä

A post was merged into an existing topic: Kasteen pätevyyden kriteerit

En usko tuollaista synkkää historiaa olevan olemassa. Mutta allekirjoitan sen, että nykyisyys ei näytä hyvältä. Mutta joku pederastiaskandaali ei siis ole siitä kuin joku pintatason kerrannaisilmiö. Jota tosin sen aiheuttajat käyttävät omien päämääriensä eduksi.

En ole lukenut JYV:tä. Ja luultavasti en tule koskaan lukemaankaan. Koska yksinkertaisesti en usko siihen, mitä se sanoo. Jos se menee sitä vastaan, mitä kirkko on opettanut ennen vuotta 1900, niin sille voi kirkon omien opettajien mukaan reippaasti vain hymähtää.

Kukaan maallikko, pappi tai sääntökuntalainen ei ole minun kuulteni, ei johdantokurssilla eikä missään muualla, esittänyt katolista oppia vanhurskauttamisesta sillä tavalla, että kaste yksinään olisi pelastuksen tae tai viimeistelisi pelastuksen. Joten jos JYV:stä jää sellainen kuva, niin vika on silloin tekstin lukijassa tai tekstissä.

Jos joku omasta mielestään tietää minua paremmin, niin sitten tietäköön. Katolisessa uskossa on sellainen käsite kuin “armon tila”. Ihminen on siinä kasteen jälkeen. Ja putoaa siitä pois jos tekee sellaisen synnin, joka luetaan kuolemansynniksi. Siitä taas pääsee takaisin armon tilaan ripittäytymällä kyseisestä synnistä.

On sellainen yleinen sääntö, että ihminen ei pysy pyhityksessä paikallaan, vaan joko pyhittyy tai paatuu. Tästä on myös kohta Raamatussa, joka sanoo näin.

Ilm. 22:11 Vääryyden tekijä tehköön edelleen vääryyttä, ja joka on saastainen, saastukoon edelleen, ja joka on vanhurskas, tehköön edelleen vanhurskautta, ja joka on pyhä, pyhittyköön edelleen.

Se tarkoittaa sitä, että jos haluaa pelastua katolilaisena, niin silloin ei ole tarkoitus etsiä mitään optimaalista pistettä, missä saa tehdä mahdollisimman paljon sellaista syntiä, mikä ei ole kuolemaksi. Jokainen vähäisempi synti vie lähemmäksi syntiä, joka on kuolemaksi.

1Joh. 5:16 Jos joku näkee veljensä tekevän syntiä, joka ei ole kuolemaksi, niin rukoilkoon, ja hän on antava hänelle elämän, niille nimittäin, jotka eivät tee syntiä kuolemaksi. On syntiä, joka on kuolemaksi; siitä minä en sano, että olisi rukoiltava.

Siksi kannattaa pyrkiä välttämään myös pienempiä syntejä.

2Piet. 1:10 Pyrkikää sentähden, veljet, sitä enemmän tekemään kutsumisenne ja valitsemisenne lujaksi; sillä jos sen teette, ette koskaan lankea; 11 sillä näin teille runsain määrin tarjotaan pääsy meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen iankaikkiseen valtakuntaan.

Tästä voi hauskasti päätellä, että se pääsy tarjotaan niille, jotka tekevät lujaksi kutsumisensa ja valitsemisensa. Ja kääntäen taas, että sitä ei tarjota niille, jotka eivät tee, koska he lankeavat.

Oikeastaan tuo on minulle vähän hankala asia ymmärtää, joten en ole osallistunut keskusteluun. Lukenut kyllä mielenkiinnolla.
Juuri hiljattain eräs luterilainen sanoi minulle, ettei luterilainen kirkko opeta predestinaatiota vaan se on kalvinistinen oppi. Eli hajontaa tulkinnoissa näkyy olevan aika paljonkin, jonka hän itsekin myönsi. Mutta tämä riittäköön tästä aiheesta täällä. Voidaan jatkaa sitten oikeassa ketjussa jos on tarvetta.

2 tykkäystä

Voiko olla mahdollista, että tuo aihe vaan on sellainen, että vastaus siihen on aina kyllä ja ei? Joten kuka tahansa hakee siihen keneltä tahansa vastausta, niin tuloksena on väistämättä se, että joku käyttää saippuataktiikkaa ja joku toinen pitää monologia tai floodaa copypastea jostain?

Ehdotin joskus, että sellaista asiaa kuin luterilainen teologia ei ole olemassa. Se ei ole määritelty eikä yhtenäinen kokonaisuus, josta voisi loogisesti yhtenäisellä tavalla sanoa, mitä se on ja ei ole, tarkoittaa ja ei tarkoita. Ennemmin se on joukko paradokseja ja hermeettisiä periaatteita, jotka jotenkin rituaalisesti vain uusinnetaan silloin, kun jossain tehdään luterilaista teologiaa. Siis soppa, jota voi hämmentää loputtomiin. Ainoa asia, mikä ei onnistu, eikä ole mahdollista, on yrittää tehdä siitä olemukseltaan jotain muuta. Jos joku sitä kuitenkin yrittää, niin tuloksena on kaikenlaista arvaamatonta ja yllättävää.

Luterilainen teologia on katolisen teologian ja tradition negaatio. Jos katolinen teologia ja traditio vastaavat todellisuutta, niin se tarkoittaa, että niiden negaatio väistämättä ajautuu paradokseihin ja ristiriitoihin sekä itsensä että todellisuuden kanssa.

Mutta älkää silti erehtykö yhdessä asiassa. Vatikaani II:n jälkeinen katolisuus eli nouvelle théologie pistää asiat vielä pahemmin sekaisin ja hävittää myös jäljet paljon tehokkaammin kuin Luther aikoinaan. Vatikaani II:sta ei halua pois kukaan, joka uskoo, että fenomenalismi on oikeastaan se uskon totuus ja korkein muoto, mitä ihmiskunta on aina tarvinnut ja kaivannut. Samoin luterilaisuudesta ei halua kukaan pois, joka uskoo, että asian oikeastaan tekee hengelliseksi se, että siinä on paradokseja ja sitä on mahdollista hermeettisesti paloitella täältä ikuisuuteen.

Aihe siis on itsessään mahdoton. Tältä pohjalta voi miettiä sitä, että mitä sen kanssa pitäisi tehdä.

1 tykkäys

Puurot ja vellit sekaisin. Kun arkikeskustelussa sanotaan predestinaatio, niin se sekoitetaan mielessä kaksinkertaisen predestinaatioon, jota luterilaisuus ei opeta. Luterilaisuus opettaa yksinkertaista (valinta on valinta pelastukseen) predestinaatiota.

D

1 tykkäys

Olen samaa mieltä. Luterilainen teologia on yhtä hämärä aihe kuin katolinen teologia. Tai ortodoksinen teologia. Luterilainen oppi, katolinen oppi ja ortodoksinen oppi ovat hieman määritellympiä.

Jos.

Luterilaisuus ei käsitä teologiaa tiettyjen sääntöjen, ainakaan itsensä ulkopuolelta tulevien sääntöjen määrittelemäksi lauseiden muodastamistavaksi jota ohjaavat nämä ulkopuolelta tulevat, vaikkapa metafyysiset raamit ja niiden lisäksi Raamattu, traditio, opetusvirka yms. Luterilaiselle teologia on kirkon julistuksen itsereflektiota Raamatun ja Tunnustuskirjojen raameissa. Silloin kun teologi sanoo näissä raameissa jonkin mielipiteen tai asian, niin kyseessä on opetus. Silloin kun kirkko sanoo näissä raameissa jotakin, niin kyseessä on oppi.

Luterilaisessa kirkossa on monenmoista opetusta, mutta oppi on hieman jäykempi asia.

Pauli Annalan (nyk katolinen) luennoilla opetettiin, että nouvelle théologie on VII:sta vanhempaa perua, Chenu, de Lubac, Congar, Ringo, Paul, John, George… ja VII jälkeen se jakaantui itse asiassa kahtia.

Olipas omituinen väite. Ja aika tympeän luonnehdinnan esittää luterilaisuuteen kuulumisen syistä. Paradoksit teologiassa ovat yleensä näennäisiä. Mutta mielipide saa tietenkin jokaisella olla.

D

Eikö paradoksi sanana tarkoita juuri näennäistä eikä todellista ristiriitaa?

Näin arjessa laahustavana kristittynä sitä miettii toisinaan että yksilön usko Jumalan armoon ja rakkauteen saattaa olla nimenomaan suostumista paradoksiin. Mikäli sen siis käsittää siten että inhimillinen järki ei ratkaise lopulta kysymyksiäni eikä elämä Jumalan yhteydessä vaadi aukottomaksi sommiteltua systeemiä tuosta em todellisuudesta.

Luterilainen teologia/jumaluusoppi on kuin onkin olemassa. Meistä jokaisen on kuitenkin pelastanut Kristus jo ennen kuin olimme nähneet päivänvalon, ei siis teologia, eikä oikeaoppisuus. Teologian arvo on siinä, silloin kun se esittää tarkoin kristinuskon mukaisen opin, että se varjelee uskovaa harhautumasta.

Room 6:17: "Mutta kiitos Jumalalle, että te, jotka ennen olitte synnin palvelijoita, nyt olette tulleet sydämestänne kuuliaisiksi sille opin muodolle, jonka johtoon te olette annetut,"

1 tykkäys

Tämä on hyvinkin totta, mitä edellä kirjoitat. Aihe on monille luterilaisille vaikea ja hahmottamiskysymykset/palaset eivät ole loksahtaneet paikoilleen. Tämä on täysin ymmärrettävää, koska aihe on vaikea. Lisäksi luterilaisuuden sisällä on eri suuntaan meneviä tulkintoja, tulkintojen kirjo on enemmän kuin yksi. Luterilaisuudessa myös predestinaatio oppi käytännön luterilaisessa elämässä realisoituu eri tavalla kuin se tunnustuksessa esitetään. Näin teorian elää omaa elämää ja käytäntö on toinen.
Vaikka Melacton pyrki olemaan sovitteleva lausunnoissaa ja pehmeämi kuin Luther jonka tekstit ovat monesti jyrkkiä, kovia ja voimakkaita, tämä juuri näkyy tunnustusteksteissä, kärjistyksinä, voimaakkaana kritiikkinä ja vastakkain asetteluna.
Predestinaatio on luterilaisuudessa hyvin ristiriitainen jokainen joka siihen tutustuu huomaa sen. " Saippuatekniikka" on leimakirves jolla vastustaja saadaan ikävään valoon, kannattaa jättää omaan arvoonsa.

Mielestäni katollinen teologi Emil Antton on analyysissään oikeassa luterilaisesta predestinaatiosta/vapaasta tahdosta, tämä kannattaa ehdottomasti lukea. Luther ja vapaa ratkaisuvalta | Hyviä uutisia