En ole missään vaiheessa sanonut asettuvani kirkon ulkopuolelle. Mutta olen vähän skeptinen siitä, että kannattaako tätä koko keskustelua (tai mitään keskustelua mistään älyllisestä aihesta) jatkaa täällä.
Jos tämä menisi sellaisella aikuisella tavalla, niin jokainen voisi esittää oman päättelynsä siitä, miten katsoo asioiden olevan. Sillä tavalla jokaisen tarvitsisi sanoa asiansa vain kerran.
Jos jonkun ajatus ei tule selväksi, tai se käsitetään väärin, niin sitten a) ne, jotka käsittävät väärin, esittävät kysymyksiä saadakseen oikean käsityksen, tai b) se, joka tietää tulleensa käsitetyksi väärin, voi oikaista omasta näkemyksestään syntyneet, väärät käsitykset.
Tämä ei ole kuitenkaan täällä toiminut. Minulta ei ole juurikaan tämän keskustelun aikana ja näiden muutaman vuoden kuluessa kyselty mitään tarkennusta. Vähän on kaikenlaista haastamista ja provosointia kyllä tullut. Mutta sen tavoitteena ei ole päästä asiasta selkeyteen.
Tämä foorumi on surkea paikka, puolillaan todella lapsellista ja vajaata jengiä, jolta ei voi odottaa edes minkäänlaista asiassa pysymistä tai otsikon noudattamista. Jotkut pyörittävät samaa levyä vuodesta toiseen, esittämättä kysymyksiä ja vastaamatta heille esitettyihin kysymyksiin. Joidenkin anti keskusteluun on jatkuva saman typerän kiusan tekeminen.
Jotkut taas puhuvat tunteistaan paljon mieluummin kuin asiasta. Jotkut eivät vieläkään ole ymmärtäneet, että tämä keskustelu, vaikka olisi ainoa sellainen koko foorumilla, on perustettu tiettyä asiaa varten. Ei sitä varten, että jokainen voisi käydä hakemassa täältä myönteistä huomiota näkemyksilleen. Joidenkin järki ei sano, että tämä on viimeinen mahdollinen paikka siihen, ja minä olen viimeinen henkilö, jolta sitä kannattaa toivoa.
Jotkut luulevat, että ylimielinen ja typerä haastaminen saa minut epätoivossa ja paniikissa tarjoamaan hirveästi vastauksia, jotta voivat sitten esittää samat haastamiset uudelleen.
Joidenkin kohdalla ihmettelen, että mikä pakko heidän on käydä täällä toistamassa, että nyt eivät käsittäneet mitään. Eivätkä nytkään. Eivätkä vieläkään.
Mutta oletan, että tässä tapauksessa on kyse ihan rehellisestä eriävästä mielipiteestä. Joten valotan vähän sitä, mihin omani perustuu.
En usko, että kirkko on olemassa itseään varten. Vaan uskon, että kirkko on olemassa tiettyä tehtävää varten. Se tehtävä on sidottu tiettyyn uskoon, tiettyyn oppiin, tiettyyn sanomaan. Kirkko on ottanut vastaan sen uskon, sen opin ja sen sanoman. Kirkko ei ole luonut sitä. Se ei ole syntynyt kirkossa eikä kirkosta. Sillä tavalla kirkko voi käytännössä edustaa sitä hyvin tai huonosti, olla sille uskollinen tai uskoton.
En siis missään vaiheessa katso, että henkilö on velvoitettu uskomaan mitä tahansa, mitä kirkko jonain hetkenä opettaa. Tai että uusi opetus on aina parempi siksi, koska se on uudempaa. Uskon, että se kirkon usko, oppi ja sanoma, minkä se on aivan alussa saanut, on jotain, minkä voi oppia käsittämään. Jotain, missä on sisäinen yhtenäisyys. Jotain, millä on suurin selitysvoima koko maailmassa. Jotain, mikä tekee sitä tutkivan ja siitä perille pääsevän kykeneväksi käsittämään sen yhtenäisyyden.
Tämä tarkoittaa sitä, että jos kirkko sanoo yhtenä aikana yhtä ja toisena aikana toista, niin se ei tarkoita, että olisi edes välttämätöntä valita näiden kahden välillä aikajärjestyksen perusteella. Harva jos mikään oppi on olemassa yksinään. Mikä tahansa väärä oppi syö välittömästi koko opetuksen selitysvoimaa.
Tällaista struktuuria ja yhtenäisyyttä ei ole luterilaisuudessa. Eikä oikein missään muussakaan oppien kokoelmassa tai järjestelmässä. Toki joku voi jonkin järjestelmän kehittää ja tehdä siitä sisäisesti yhtenevän. Tätä tarkoitetaan positivismilla. Mutta kun katolisen opin keskeinen väite on, että se on paras selitys todellisuudelle, niin maalliselle kuin hengelliselle, joka sinänsä on yksi kokonaisuus.
Uskon, että kirkon käsitys ihmisestä, pyhityksestä, lihasta ja hengestä, armosta, tuomiosta, pelastuksesta, moraalista, enkeleistä, pappeudesta, sakramenteista, pyhistä, sakramentaaleista ja rukouksesta muodostaa tällaisen merkityksellisen kokonaisuuden. Sen voi ymmärtää lukemalla Baltimoren tai Trenton katekismuksia, pyhän Akvinolaisen filosofiaa, pyhien Avilan Teresan ja Ristin Johanneksen opetusta hengellisestä elämästä ja paljon muuta.
Siinä vaiheessa, kun tämän kokonaisuuden ymmärtää, siis yhtenäisenä, toimivana ja vaikuttavana, niin voi saada käsityksen siitä, että Vatikaani I:llä ei ole mitään ongelmaa sopia sen osaksi. Kun taas Vatikaani II kääntää sen täysin ylösalaisin. Eikä kenenkään tarvitse uskoa minua tai minun arviointikykyäni tässä. Riittää, kun uskoo kirkkoa, joka julisti pannaan ja sensuroi tiettyjä teologeja ja laittoi kiellettyjen kirjojen listalle heidän tuotoksiaan 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Ei ole mikään salaisuus, että ne tekstit, mitkä Vatikaani II:ssa lopulta hyväksyttiin, yhtä lukuun ottamatta, perustuivat näille samoille sensuroiduille aatteille ja olivat usein jopa samojen henkilöiden laatimia.
Siinä vaiheessa, kun ymmärtää, mikä oli lihan ja hengen suhde tradition aikaan; mikä oli pyhityksen tarkoitus ja rukouksen merkitys; mikä oli uskon, tiedon ja auktoriteetin keskinäinen suhde; siis koko ihmisen asema kaikkeudessa; niin huomaa, että ei tässä uudessa Vatikaani II:n uskossa ole mitään samaa. Clarity and Obscurity on siitä hieno kirja, että se kertoo ne periaatteet, millä tätä opetuksen yhtenäisyyttä on mahdollista ajatella ja mikä on uskon ja tiedon suhde siinä.
Se on aivan eri periaate kuin se, mikä nyt on ollut voimassa Vatikaani II:sta lähtien. Sen mukaan Kristus ei antanut kirkolle yhtä oppia, yhtä traditiota ja yhtä totuutta, jonka mukaan ihmisten tulisi pelastua. Sen mukaan kirkolle annettiin valta pelastaa ihmisiä. Joten kun ihmiset uskovat kirkon olevan kirkko, niin he eivät enää usko sen olevan kirkko totuuden tähden, vaan vallan tähden. Paavi ei ole paavi totuuden tähden, vaan vallan tähden. Piispojen kollegiossa ei samoin ole kyse totuudesta, vaan vallasta. Sen mukaan kirkolla on valta luoda traditiota.
Sinä olit tiedon perusteella kirkon tuomari edellä kun sanoit, että se ei voi laillistaa tiettyjä asioita tai esimerkiksi hyväksyä naispappeutta. Joten jos se näistä jonkin virallisesti tekee, tai liikkuu siihen suuntaan pieni askel kerrallaan, niin meillä on kaikilla sinun sanasi siitä, että se tekee väärin.
Mutta muulloin on aina vain enemmän niin, että kun maallikolta kysytään, tai hän kysyy itseltään, että uskooko jotain, niin hän ei kysy enää, eikä kirkko opeta häntä kysymään enää, että onko se totta. Ehkä siksi, ettei hänellä ole enää, eikä hänelle yritetä edes antaa mitään kykyä vastata siihen. Sen sijaan pitää kysyä, että onko kirkolla valta laittaa se olemaan sillä tavalla? Ja kun kyse on hengellisistä asioista, niin vastauksen kuuluu olla, että tietenkin on!
Kun apostoleille annettiin valta sitoa ja päästää, niin sillä tarkoitetaan valtaa antaa syntejä anteeksi. Sen opin ja sen moraalin puitteissa, joka on kerran annettu kirkolle. Silti ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun olen nähnyt jossain artikkelin tai uutisen kommenteissa inttämistä, että valta sitoa ja päästää tarkoittaa valtaa luoda uusia oppeja. Eritoten Johannes Paavali II:lle on haluttu tarjota tällaista valtaa. Että jos paavi sanoo, että ennen pelastuttiin yhdellä tavalla, mutta nyt toisella tavalla, tai ennen yksi asia oli syntiä ja häväistys, mutta nyt se on pastoraalista, niin paaville ei ole kellään sanomista.
Minä voin tietää asioita siinä, missä kirkko ja traditiokin. Kun luen pyhän Akvinolaisen tekstejä—tai mitä tahansa hänen ajatteluunsa perustuvaa opetusta, millä perustellaan jotain moraalin tai hengellisyyden seikkaa—niin eräällä tavalla minusta tulee ripauksen verran pyhä Akvinolainen. Samalla tavalla kaikki Jumalan ilmoittama ja kirkolle annettu viisaus tulee pyhityksen kautta osaksi minua ja ketä tahansa, joka sitä tutkii. Caritas on infusoitu asia. Siis Jumala antaa sitä tahtonsa mukaan ja sopivaksi katsomanaan tavalla. Sen voi kuolemansynti tehdä turhaksi. Mutta muuten se ei haihdu ja sitä ei oteta pois. Tätä on se uskontunnustuksen pyhäin yhteys.
Pyhitys on mielen muuttumista. Näkökulman muuttumista. Tietämisen tavan muuttumista. Rukouksen on tarkoitus vaikuttaa sitä. Siinä hengellinen ja tiedollinen ovat suoraan yhteydessä. Se ei ole käskyjä toimia tietyllä tavalla ja niiden noudattamista. Tai syvenevää voimattomuutta. Tai sosiaalista hyvän tekemistä. Se on sitä, että koko todellisuudessa näkee ja tietää olevan eri asioita kuin ennen. Josta syystä on aivan selvää, että silloin sen todellisuuden kanssa on mielekästä toimia eri tavalla.
Kun nämä on saanut, niin nämä eivät lähde mihinkään pois. Vaikka kirkko ja kaikki pyhän Tuomaan tekstit katoaisivat, niin minulla pysyy se, minkä olen saanut niistä. Mutta jos kirkossa on kyse vallasta, niin onhan ihan selvää ja jokainen on ollut täällä jo sitä mieltä, että kirkon valta ei tule koskaan osaksi minua. Siitä ei tule minun valtaani. Etenkään minun valtaani kirkon yli. Vaan minä pysyn aina samana, aina samalla tavalla alisteisena, aina samassa lähtöpisteessä. Aina sidottuna siihen kirkon valtaan, minkä toivon olevan riittävä pelastamaan minut. Aina yhtä riippuvaisena siitä, millä tavalla kirkko päättää valtaansa käyttää.
Tuossa ajattelussa kukaan ei voi oikeastaan oppia tuntemaan totuutta tai Jumalaa, koska se tekisi Jumalasta kirkon luomuksen. Ihminen voi oppia vain tuntemaan kirkon tahdon omaa pelastustaan koskien. Paitsi että silläkin on lupa muuttua käytännön syistä ja tilanteen mukana. Kirkko on ehkä alisteinen materialle ja biologialle ja voi siksi suositella tiettyjä seksuaalisuuden ilmaisutapoja toisten edelle. Mutta samaan aikaan sen hengellinen auktoriteetti typistyy siihen, että koska se on päättänyt.
Ynnä miksi edes haluaisin valtaa? Ei Jumalan tunteminen, mielen muuttuminen, pyhitys tai hengellinen elämä ole valtaa. Siksi pidän ihan hölmönä sitä, että joku edes lähtee kysymään tai mittailemaan, että mikä on minun valtani kirkkoon, paaviin tai Vatikaani II:een nähden. Mutta jos uskossa on kyse pyhityksestä, niin minut on kutsuttu tulemaan siitä osalliseksi. Se tarkoittaa, että se pyhitys on yhtä paljon avoinna minulle kuin paaville, piispoille ja kardinaaleille. Erityisesti yhtä avoinna kuin menneiden aikojen pyhille. Jos taas paavi, piispat ja kardinaalit eivät ole siitä kiinnostuneita tai ovat sen hylänneet, niin se ei millään tavalla voi estää eikä sitoa minua. Eivätkä ne asiat siitä lakkaa olemasta totta tai mihinkään katoa.
Mielestäni on kuvaavaa, että Novus Ordon ja Vatikaani II:n kirkossa ei enää puhuta kiirastulesta, pelastuksesta, kadotuksesta tai viimeisestä tuomiosta sillä tavalla kuin ne olisivat todellisia asioita, joilla on jotain todellista vaikutusta ja merkitystä tässä ja nyt. En kiistä, että ne mainitaan ohimennen. Tai että rohkeimmat papit uskaltavat jopa viitata niihin tai nimetä ne. Eritoten jos kalenterin mukaan niin pitää tehdä. Niistä on tullut osa jotain historiallista, katolista perintöä, jonka kaikki tunnustavat. Kun samaan aikaan tunnustavat, että elämä on tässä ja nyt, ja meidän ei ole viisasta ajatella menneisyyden tavalla.
Voi olla, että pyhä Akvinolainen puhuu luonnon ja armon erosta. Suuri oivallus Johannes Paavali II:n teksteissä ja opetuksessa, jonka edustamisesta koko elämällään häntä rakastetaan niin suuresti, on ajatus siitä, että inkarnaation tähden armo kuuluu ihmisen luontoon. Raamatun termein laitettuna tämä on sama kuin sanoisi, että liha on hengellistä tai liha on henki. Tai ehkä jopa niin, että koska Jumala tuli lihaksi, voi nyt liha tulla Jumalaksi tai lihasta on tullut jumalallista. Jos kaiken hehkutuksen ja runoilun ottaa päältä pois, niin Mulieris Dignitatem (1988) ja Redemptor Hominis (1979) pitävät nimenomaan tätä ilosanoman ytimenä. Dignitatis Humanae (1965) ja Gaudium et Spes (1965) taas loivat sille pohjan Vatikaani II:ssa. Ja uusi katekismus on laadittu soveltamaan sitä kaikkeen, ainakin esipuheensa mukaan.
Joten kun katson sitä Suomen katolista nuorten aikuisten menoa, niin ei siellä minun nähdäkseni ole hirveän moni näistä asioista tietoinen tai kiinnostunut. Ei tiedä, että mitä Vatikaani II muutti. Eikä tiedä, että mitä uskottiin ja miksi uskottiin sitä ennen. Eikä tiedä, että mitä uskovat ja miksi uskovat nyt. Mistä minun pitäisi heitä kehua? Siitä, että ovat ihmisiä? Siitähän heidän uskonsa kehuu heitä jo.
Siis ilmiselvää on kuitenkin se, että siellä ei juuri kukaan usko niitä asioita ja sillä tavalla kuin kirkko uskoi ja opetti 1900 vuotta ennen Vatikaani II:ta. Avoin kysymys on lähinnä se, että oliko kirkolla valta ja oikeus laittaa kaikki pohjia myöten uusiksi ja tehdä kaikesta aikaisemmasta museokamaa sillä tavalla kuin silloin tapahtui? Vai oliko siinä kyseessä yksi valtava luopumus?
Tiedän ja ymmärrän hyvin, että ehkä noin yksi sadasta katolilaisesta ymmärtää edes, että mitä koko tämä kysymys tarkoittaa. Tai että mitä pitäisi tietää, jotta siihen voisi muodostaa edes jonkinlaisen näkemyksen. Samaan aikaan ne loput 99 ovat sitäkin valmiimpia vakuuttamaan, ettei mitään ongelmaa ole.
Minä en ole missään vaiheessa väittänyt, että kirkko olisi loppunut, vaan se usko, mitä kirkko on aina opettanut, on mennyt piiloon. Koska ei se ainakaan näkyvillä ole. Ja sinäkään et varmaan sanoisi sen loppuneen. Modernit katolilaiset yleensä sanovatkin Vatikaani II:n uskon olevan se sama kuin Vatikaani II:ta edeltävän.
Sisällön puolesta se ei ole. Muuta väittävä ei yksinkertaisesti osaa kertoa vanhasta uskosta mitään. Mutta se on sama, retroaktiivisesti, jos uskotaan, että kirkossa on aina ollut kyse vallasta luoda oppi pelastuksesta kuhunkin historian tilanteeseen. Ennen oli joku papillisen kastin itsensä näköisesi luoma pelastustie vaikeine messuineen, rippeineen ja hengellisyyksineen. Nyt papillinen kasti luopui oikeuksistaan ja kansanmielinen sukupolvi loi uuden, laveamman ja helpomman pelastustien.
Kyllä minulle kelpaa verrata nykyistä tilannetta vaikka areiolaiskiistaan. Menettelee sekin jos joku kutsuu Athanasios Suurta “soihdunkantajaksi”. Ei ole mikään pakko valita Vatikaani II:n ja Tuonelan porttien välillä. Kirkko on kirkko edelleen. Samoin paavi on paavi. He ovat vain tällä erää luopuneet auktoriteetistaan ja ylittäneet sen samaan aikaan. Tämä ei ole minun mielipiteeni, vaan heidän itsensä sanat ja teot 60-luvulla sanovat sen niin selvästi kuin sen voi sanoa. He sanovat, että kirkko ei ole enää sama kirkko ja paavius ei ole enää samaa paaviutta.
Eli minä uskon kirkkoon ja paaviuteen vaikka ne kiistävät itsensä. Moderni katolilainen uskoo kirkkoon ja paaviuteen kun ne kiistävät itsensä. Kumpi näistä positioista oikeasti on se absurdi?