Hyvän apuneuvon määritellä oman paikkansa kristikunnassa tarjoaa Missouri synodin presidentti Matthew Harrison, jonka mukaan kirkkokuntien runsaus hämmentää kristittyjä niin, että heillä on kiusaus sanoa kuinka voi olla olemassa yksi totuus?:
[quote]
Ilmeinen kirkkokuntien erilaisuus ei ole niin monimutkainen asia kun millaisena se näyttäytyy. On olemassa muutamia perustavia eroja, jotka voidaan paljastaa kysymällä yksinkertaisia kysymyksiä.
1. Mikä on korkein auktoriteetti kirkossa? Jos vastaan ”Paavi tai kirkolliskokous”, olen Room. katolilainen tai itäinen Ortodoksi. Jos vastaan ”Raamattu”, olen Protestantti.
2. Onko pelastus lahja, joka voidaan vastaanottaa yksin uskolla, tai onko iankaikkinen elämä palkinto uskosta ja hyvistä teoista? Jos jälkimmäinen on vastaukseni, olen itäinen Ortodoksi tai Room. katolilainen. Jos vastaan “aiempi”, olen tunnustava Protestantti.
3. Miten se mitä tapahtui Golgatalla kaksi tuhatta vuotta sitten tulee minun omakseni tänään? Jos vastaan, ”minulla täyty olla voimakas tunteellinen/hengellinen kokemus sydämessäni ja kaste ja Herran ateria ovat symboleita armosta ja merkkejä hurskaudestani”, silloin olen Reformoitu tai Baptisti. Jos vastaan, ”Jumalan sanasta ja sakramenteista , jotka todellisesti välittävät anteeksinantamuksen” olen Luterilainen.
Matthew Harrison.[/quote]
Tästä jokainen voi itse tykönään päätellä mihin hän kuuluu ja mikä hänen tunnustuksensa on? Edelleen tämän perusteella voi myös hahmottaa ja käsittää mitä mahdollisia toisen kirkkokunnan ominaispiireteitä ja vivahteita omassa kirkkokunnassani tai ihan yksilöllisessä tunnustuksessani on.
Minusta tälläinen oman paikkansa määrittely helpottaa ja keventää ahdistunutta sydäntä tämän monioppisuuden keskellä.
Minusta tällaiset nousevat lähinnä kirjoittajan omasta perspektiivistä ja palvelevat lähinnä oman identiteetin vahvistusta, ei niinkään etsijöitä. Vastaavia olisi helppo keksiä vastakkaisesta perspektiivistä. Tyyliin “Onko kristinusko syntynyt 1500-luvulla? Olet protestantti.”
Mistä olet saanut tuollaisen käsityksen luterilaisuudesta? Kyllä meidän tunnustuksemme mukaan pahat teot turmelevat uskon, vaikka hyvät teot eivät pidä uskoa yllä.
Ei, kun tympäisi. Siis merkityksessä “Äh, taas tätä. Ei nyt jaksais.” Jos tuo on mielestäsi pätevä kuvaus mistään, suosittelen poleemisten silmälasien ottamista pois päästä. Asioita voi tarkastella esimerkiksi siten, että edes yrittää ymmärtää. Aina ei tarvitse maalailla piruja seinille.
Kysyisin, että mikä noissa Harrisonin esityksissä muiden kirkkokuntien opeista ei pidä paikkaansa? Ainakin minulle on tätä edeltävällä foorumilla käydyistä keskusteluista sukeutunut käsitys, että nuo Harrisonin esitykset ovat valideja, itse asiassa jopa tarkkoja määritelmiä.
Sakramentaalisen pelastustalouden voi tietysti halutessaan typistää muotoon ”iankaikkinen elämä on palkinto uskosta ja hyvistä teoista”, mutta pelkästään tuossa muodossa se todella on pelkkä olkiukko. Siitä nimittäin tulee semmoinen kuva, yhtäältä että usko ja teot, toisaalta armo ja meidän vastauksemme siihen, olisivat tasa-arvoisessa asemassa pelastuksessamme, mikä ei pidä paikkaansa. Sinänsä en kiistä sitä, että pelastuskäsityksemme on synergistinen ja eroaa teikäläisestä, mutta ei sitä todellakaan voi typistää tuohon muotoon kuin Harrison tekee. Ei kukaan uskonsa vakavasti ottava katolilainen (tokko ortodoksikaan) usko noin.
Pari kohtaa Pius X:n katekismuksesta:
Tässä ripin sakramenttia koskevasta osasta:
111 Q. Can we of ourselves make satisfaction to God?
A. Of ourselves we cannot make satisfaction to God, but we certainly can do so by uniting ourselves to Jesus Christ, who gives value to our actions by the merits of His passion and death.
Tässä Apostolisen uskontunnustuksen selityksestä:
19 Q. To be saved is it enough that Jesus Christ has died for us?
A. No, it is not enough for our salvation that Jesus Christ has died for us; it is also necessary that the fruit of His Passion and death be applied to each one of us, which is accomplished especially by means of the Sacraments instituted for this end by Jesus Christ Himself; and as many either do not receive the Sacraments at all, or do not receive them well, they thus render the death of Jesus Christ useless in their regard.
Kilvoittelija 1 s. 7: ”Miten siis ihminen pelastuu, kun uskoa ei voi, hyvää ei voi tehdä, eikä edes rukoillakaan oikein? Onko hän täydellisesti jätetty Jumalan armoille? Tähän vastaa Johannes Krysostomos: ‘Vaikkakin suurin osa ja melkeinpä kaikki riippuu Jumalasta, on hän kumminkin jonkun vähäisen osan antanut meillekin, jotta olisi hyvä syy meidän kruunaamiseemme.’ Mikä on tämä ‘vähäinen osa’, mikä meiltä vaaditaan? Se on se, että lakkaamatta tahdomme pelastua. Se ei ole tahtomista vain sanoilla, mutta todellista tahtomista, mikä ilmenee siinä, että me herkeämättä pakotamme itseämme hyvään. Koska pelastus on lähinnä rukouksessa, niin siihen sovitettuna tämä ‘vähäinen osa’ sisältyy seuraavaan ap. Paavalin käskyyn: ‘Rukoilkaa lakkaamatta’ (1. Tess. 5:17).”
Keskusteluja seuranneena, kyllä Michelangelon heitossa hiukan pohjaa oli, vaikka kirkkomme herätyskristillisyyden voi rajata sivuun.
Minusta olisi hauska lukea jonkun viisaan kommentti esim. J Jolkkkosen kirjoitukselle Urho Muromasta. Minä en sitä ymmärtänyt, en varsinkaan katumuksen luokittelua työksi.
En ole Muroman kannattaja, en varsinkaan hänen kasteoppinsa, mutta mietin vain, mennäänkö vikaan kun hyökätään kaikkeen vanhurskauttamisoppi edellä.
Fionilla tahtoo osoittaa, että “rukoilkaa lakkaamatta” olisi vahvistamassa ajatuksen ihmisen omasta kyvystä.
Kumma juttu, mutta minä en sellaista näe.
Pitääkö minun kokonaan unohtaa mitä Jeesus sanoo: "Ilman minua te ette voi mitään…"
Onko samoin unohdettava, mitä Paavali opettaa: (Fil 2):
13. sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.
Kumpi nyt sitten on oikein?
Riippua yhdessä jakeen tulkinnassa vai ottaa Raamattu kokonaisuutena?