Oikeastaan olet hyvin oikeassa, mutta maailma ympärillämme ei ole niin positiivinen kirkossa käyntiä kohtaan. Eikä ole ehkä pohjimmiltaan koskaan 2000 vuoden aikana ollut. Katolinen kirkko (meitähän tämä koskee) on turvannut pakolla sen, että Kristuksen, Herramme, kohtaaminen on joillekin mahdollista. Itse en rohkenisi lähestyä “vapaaehtoisesti”, onneksi on siis tämä siunattu pakko. Oma syyni liittyy siis hengellisyyteen, spiritualiteettiini. Velvollisuus on myös hyvä silloin, kun joku lähellä ei hyväksy katolilaisen kirkossakäyntiä. Se, ettei päästä toista messuun osoittaa näin että on synti estää toista. Jos messussa käymättömyys olisi sallittua, ei olisi mitenkään pahaa jos perheessä joku tai vaikka ympäröivä yhteiskunta kieltäisi messuun menemisen. “Vapaaehtoinen sunnuntai hobby”, eihän sen toiselta kieltäminen ole vakavaa. Näin sormi osoittaa ko. estäjää kohti eikä messuun aikovaa kohti. Syyllinen ja synnin kantaja on kieltäjä. On sitten kyseessä esim. ateistinen, kristinuskon vastainen yhteiskunta tai vaikka juopotteleva pahispuoliso tai orjapiiskurityönantaja, jonka mielestä erityisesti sunnuntaina pitää raataa.
Koska olen keskellä prosessia, jossa koitan tiettyjä katolisen elämäntavan piirteitä selittää itselleni - kuten tein aikoinaan ortodoksisen elämäntavan kohdalla - niin lähden siitä, että Apostolien teoista ja UT:n kirjeistä välittyy tuntuma varsin ankarasta seurakuntakurista: jos olet mukana touhussa, niin sitten kanssa olet.
Tällä on meidän aikanamme huono kaiku, koska erityisesti viime vuosina on paljon uutisoitu esim. tietyistä liikkeistä, joissa “vikuroineet” ovat joutuneet totaalisesti liikkeen ulkopuolelle - myös omaisten hylkäämäksi. Siksi messupakko voi joistakin - toivottavasti vähäisestä joukosta - haiskahtaa lahkomeiningiltä, hengelliseltä väkivallalta jne. Joka tapauksessa se on vastoin meidän kulttuuripiirimme ajatusta asioiden vapaavalintaisuudesta myös ja erityisesti uskonasioissa. Olen itse edustava esimerkki tämän periaatteen noudattamisesta.
Mutta tuo raamatullinen lähtökohta on se, josta käsin tätä messupakkoa nyt työstän:
-
se on raamatullinen; kristityt ovat yhteen kokoontuva yhteisö
-
se on ymmärrettävä varhaisissa olosuhteissa, joissa ensin elettiin vihamielisen juutalaisyhteisön ja sitten laajemmin vihamielisen polyteistisen valtakulttuurin keskellä
-
ennen kaikkea se on osoitus - ensin henkilölle itselleen ja sitten yhteisölle - että kyse ei ole fiilistelystä, harrastuksesta yms.
Näin vastaan nyt, myöhemmin varmaan toisin eli Groucho Marxia mukaillen: These are my principles. If you don’t like them, I have others.
Jos mietitään mikä messun eksistentiaalinen merkitys on eli kuinka se käsitetään vanhoissa kirkoissa taivaaksi taikka syvimmäksi totuudeksi olemisesta, niin siihen osallistuminenhan on täysin “pakollista” jos yleensä on olemassa.
Kristityn osuus siitä olemisen syvimmästä todellisuudesta, taivaasta, ei ainoastaan ole velvollisuus vaan kysymys “ollako vaiko eikö olla olemassa”. Velvollisuuden käsite vain kuvaa tätä välttämättömyyttä, totuutta olemisen olemuksesta.
Tätä mietin tänään, että nähdäänköhän katolinen sunnuntaivelvollisuus joskus jotenkin kummallisesti jehovan todistajien karttamiskäytäntöjen ja vastaavien epäterveiden uskonnollisten kulttuurien värittämänä. Samansuuntaisesti käy joskus esim. ehkäisysäädösten kohdalla, kun ajatellaan heti lestadiolaisia. 
Menen messuun, jos kirkko on suhteellisen lähellä. Yleensä erityisen rankka kerta raahautua kirkkoon on 1.1. jolloin on velvoittava Neitsyt Marian juhlapyhä. Siinä kuitenkin on edellisenä iltana valvottu myöhään ja yleensä oltu ystäväpiirissä tai sukulaisten luona. Mutta vaikka herääminen on rankkaa, eikä yleensä kiinnosta yhtään, on velvollisuus suuri armo. Aina se tekee hyvää, kun tulee messussa käytyä eikä sitä tarvitse jälkeenpäin katua.
Messuvelvollisuus on erinomainen asia. On toki ideaali, että jokaisella syntyy sellainen sisäinen halu ja motivaatio, ettei kirkkoon lähteminen tunnu pakolta. Mutta minä ainakin kykenen helposti keksimään kaikenlaisia tekosyitä, joiden varjolla messuissa käynti jäisi. Tästäkin ketjusta huomaa, ettei siellä kirkossa tule käytyä välttämättä joka viikko, jos asia jätetään vain vapaaehtoiseksi. Minä otan mielummin messun velvollisuuden kautta joka viikko, kuin messun vain silloin, kun tekosyiltäni ehtisin.
Se, että messuissa käynti on velvollisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se tarvitsee jättää sille tasolle. Että kaiken tekee vain pakosta. Jo ihan maallisesti ajateltuna tapojen synnyttäminen vaatii vain toistoja, vaikka homma ei aina niin kiinnostaisi. Messuvelvollisuus tukee sitä, että kirkkoon lähtemisestä tulee tapa. Kun on saanut itsensä velvollisuuden tai tavan varjolla kirkkoon, on helpompi keskittyä siihen hengelliseen puoleen, kuin jos vain makaisi kotona telkkaria katsoen. Ja kun ymmärtää, mitä messussa tapahtuu, on hämmästyttävää, kuinka kukaan voisi jättää sellaisen mahdollisuuden väliin. Mutta ihmisluonto on heikko. Messuvelvollisuus tukee kristittynä kasvamista ja elämistä.
Se ei sinänsä välttämättä auta paljoakaan jos läheiset ja sukulaiset ja ystäväpiirikin ovat melkein kaikki katolilaisia. Itselläni on näin. (En siis asu Suomessa. Olen asunut jo vuosikymmeniä ns. katolisilla alueilla.) Ihmiset, myös lähipiirikin, ovat maallistuneita ja/tai välinpitämättömiä tai muuten vain lepsuja 
nykyään melkein kaikilla. Papit ja sääntökunnan jäsenetkin ovat monet perheensä ainoita ns. aktiiveja. Eli kyllä se, että on menossa sunnuntaina kirkkoon voi olla aikamoista säätämistä silti esim. vierailujen yhteydessä. Ja lähipiiri saattaa nieleskellä sanojaan tai hämmentyä muuten vain, kun joku tosiaankin vielä luulee , että kirkossa on pakko käydä.
Mutta kirkossa käydään ehkä vielä kuitenkin minun mielestäni enemmän kuin esim. luterilaiset Suomessa käyvät. Ja onhan meillä katolilaisilla esim. sielunmessujakin suvun vainajalle tiettyjen aikojen kuluttua kuolemasta. Eli ei kirkossa käynti “tavan” vuoksikaan jää ehkä niin minimiin vuodessa kuin Suomen täysin maallistuneilla luterilaisilla (=tyyliin "Kauneimmat joululaulut ja hautajaiset ja häät tms.) Mutta kyllä sunnuntaivelvollisuuden “orjallisesti” 
täyttävät oppii varmaankin tuntemaan muutaman kuukauden kuluttua ulkonäöltä kun on alkanut käydä jossain messussa esim. muutettuaan jonkun parrokian alueelle.
Ja ettei unohtuisi; aina saa palata messuun ja ehtoolliselle rippituolin lempeän syleilyn kautta vaikka olisi ollut kuinka paljon ja usein poissa. Se että poissaolon jälkeen ripittäydytään ei ole siis rangaistus vaan armoa, palaavaa poikaa vastaan juokseva isä.
Aika paljon olen sitä armoa saanut nauttia ja rippi on kyllä itselleni tietyllä tavalla läheisimmäksi muodostunut sakramentti, ehtoollinen on niin suuri juttu että se vähän huimaa, rippi on konkreettinen jalat maassa tilanne.
(Ja kyllä katolisessa kirkossa ymmärretään myös se että pitkän matkan takaa tai muuten hankalan tilanteen keskeltä ei aina kirkkoon pääse. Suomessa, niin kuin on jo mainittu, ei velvollisuus velvoita pitkien matkojen takaa kirkkoon. Suomalaisille velvollisuuksista ei ehkä edes pitäisi puhua, sen verran suorituskeskeisiä meillä edelleen ollaan.)
Joo, jotain tällaista itsekin ajattelin, kun puhuin hedelmällisistä ja vähemmän hedelmällisistä lähestymistavoista. Suorituskeskeisyys ei ole hyvä juttu varmaan katolilaisestakaan näkökulmasta. Velvollisuusajattelu ei välttämättä ohjaa suhtautumaan messuun oikealla tavalla.
Miten te asian hoidatte vastaavassa tilanteessa?
Katoliseen kirkkoon (vielä) kuulumattomana tämä ei ole minulle ongelma. Sain siihen itse kirkkoherralta vahvistuksen. Mutta olen funtsinut, että kolme haastetta on minulla edessä:
-
Jos en oman sairauteni takia pääse messuun. Tästä olen saanut vakuutuksen, ettei se ole ongelma.
-
Jos toisella paikkakunnalla olevien vanhempieni mahdollisten sairauksien takia minun on oltava läsnä heidän luonaan juuri sunnuntaina. Sekin lienee hyväksyttävissä.
-
Voin joutua hengellisessä mielessä “erämaahan” - näin kävi aikoinaan ortodoksikirkon jäsenenä, mutta se meni ohi - jolloin motivaatio minkäänlaiseen palveluselämään menee liki nollaan. Se lienee pahin haaste minulla, jos niin käy.
Muutoin eläkeukkona, jolla ei ole tähän liittyen velvoittavia ystävyyssuhteita, minulle ei tule tämän “pakon” noudattaminen olemaan suuri ongelma.
Tämän ymmärrän todella hyvin! Omat vanhempani käyvät itsekin varsin säännöllisesti kirkossa, mutta sellaisessa messuyhteisössä, joka kokoontuu vasta lähempänä iltaa. Jos olemme viikonloppureissulla heillä, niin kyseiseen messuyhteisöön meno ei tahdo sopia aikatauluun, vaan messun aikaan olemme yleensä itse jo junassa. Johonkin muualle lähteminen aamupäivällä taas tuntuisi siltä, että se olisi pois vanhempien tapaamisesta ja ilahduttamisesta, ja tosiaan jotenkin itsekästä myös. Erityisesti tämä näkökulma korostuu miehen vanhempien kohdalla, jotka eivät yleensä käy kirkossa. Heidän paikkakunnallaan ei myöskään olisi välttämättä tarjolla sellaista kirkkoa, jonka tietäisimme luotettavaksi ja kiinnostavaksi, sopivan etäisyyden päässä ja sopivaan aikaan. Toki tässä syyvyyhdissä on monia muitakin asioita, mutta tässä ehkä tärkeimmät syyt siihen, miksi emme ole käyneet noina viikonloppuina missään kirkossa. Jos taas meille tulee vieraita, niin heille ilmoitettavaan aikatauluun sisältyy se, että sunnuntaina aamupäivällä olemme kirkossa. Pitkäaikaisemmat vieraat joko tulevat mukaan tai keksivät muuta tekemistä siksi ajaksi, lyhytaikaisemmat kutsutaan käymään jonain muuna ajankohtana.
Näissä tapauksissa suosittelen että aina tästä syystä messutauolta palatessa ehtoolliselle VAIN rippituolin kautta.
Auttaa selättämään erämaan kauhut. Ehkä hitaasti, mutta varmasti. Sitkeästi vaan rippituolin kautta vaikka joka ehtoolliselle kun välit ehtoollisten välillä pitenevät erämaan syvenemisen takia.
Terveisin “Näissä erämaissa paljon tarpova”
Oma sairaus, sairaasta huolehtiminen ja pitkä matka ovat aina päteviä syitä jäädä kotiin.
Meillä Suomen pään sukulaiset ovat jo oppineet, että meille on turha ehdotella sukutapaamisia sunnuntaisin ennen kuin messussa on käyty 
Puolan päässä taas anoppi itse huolehtii, että kaikki ovat varmasti käyneet jossain välissä kirkossa.
Aikoinaan 80-luvulla, aktiivikautenani katolisena, kävin messussa lähes joka päivä. Asuin silloin Helsingissä ja oli varaa valita P. Henrikin katedraaliseurakunnan ja P. Marian välillä. Arkisin kävin iltamessussa, joskus aamuisinkin ennen töitä.
Viikonloput olivat ihan oma lukunsa. Lauantai-aamuna tapasin käydä messussa domininikaanien kulttuurikeskus Studiumin P. Olavin kappelissa. Illalla oli vuorossa slaavinkielinen vigilia Uspenskissa. Ja sunnuntaina sitten päämessu jommassa kummassa katolisessa kirkossa.
Tuli siinä velvollisuudet kokolailla täytettyä…Voi niitä aikoja.
tämä on suunnilleen niin epäintuitiivista, että se voisi olla ortodoksinen käytäntö.
Käytännöllä voi olla jotain tekemistä myös sen kanssa, että autottomien olisi melko mahdotonta osallistua tätä myöhemmin alkavaan messuun. (Mikä myös toki vapauttaa heidät “velvollisuudesta”. Aika monet kuitenkin haluavat tulla messuun jouluna.)
Hektistä arkea elävänä minusta olisi hankalaa yhteensovittaa lepopäivää ja velvollisuutta lähteä pois kotoa. On hetkiä, kun parasta on se, että ei tarvitse lähteä mihinkään vaan olla vain.
Tämä on kyllä asia, jota tulee ikävöityä – nyt kun lauantaikin on työ- ja opiskelupäivä, ei viikossa ole yhtäkään päivää, jolloin ei oikeasti tarvitsisi tehdä yhtään mitään. Toisaalta messuun meneminen ei (ainakaan Helsingissä asuvana) vie muutamaa tuntia pidempään, yleensä pysyy parissa tunnissa matkat mukaan lukienkin, joten halutessaan siitä saan aika hyvän löhöilypäivän silti. (Ja messukin on onneksi paikka, joka tukee hiljentymistä. Olenkin nyt tykännyt nimenomaan aamumessuista, sillä tuntuu, että ilman aamun “uudelleenorientaatiota” kuluneen viikon työjutut jäävät helpommin mielenpohjalle pyörimään sunnuntainkin ajaksi.)
Lepopäivä on tarkoitus pyhittää. Se on lepopäivä arkisista askareista ja tarkoitus on, että sen voisi käyttää ennenkaikkea Jumalan palvelemiseen.
Kyllä. Mutta kun arkea nimenomaan kuvaa se, että lähdetään johonkin (töihin, kouluun, päiväkotiin) niin pyhä erottuisi sillä, että ei tarvitsisi lähteä mihinkään. Arki on täynnä aikatauluja, jolloin pyhän ei tarvitsisi olla aikataulutettua. Itse olen jotenkin innostunut kaikenlaisista arjen tilaisuuksista kirkossa, kun arkena on ns. vauhti päällä. Nekin tilaisuudet pyrin valitsemaan lasten ehdoilla. Lisäksi se, että lepopäivä tulisi aina pyhittää tietyssä tilaisuudessa (messu) tietyssä paikassa (kirkko) eikä muita vaihtoehtoja ole, on minun vaikea ymmärtää mutta tästä olikin jo keskustelua joskus aiemmin toisessa ketjussa.