Niin, kyllähän se on minulla tiedossa että kaikissa ryhmissä osataan vieroksua toisia. Jospa siitä jotenkin päästäisiin eroon ja opittaisiin ammentamaan tästä rikkaudesta minkä kirkkomme paimenvastuussa olevat ovat halunneet päätöksillään meille varmistaa.
Itse monesti tunnen olevani aika lailla kahden tulen välissä juuri noiden mainitsemiesi suuntausten kanssa. Toisaalta olen hyvin vahvasti juurtunut kirkkoon nimenomaan kansanhurskauden kautta, maalaiskylässä, seurakunnan mukana kirkkovuotta eläen, mutta nimenomaan myös uskontojenvälinen dialogi on minulle erittäin tärkeää.
Muutamien ensimmäisten katolisen uskonharjoittamisen vuosieni inspiraationlähteet voidaan aika pitkälti tiivistää nimiin Carlos G. Valles (Sattuman kautta hänen syntymäkaupungistaan tuli minun konfirmaatiokaupunkini) ja Pierre Teilhard de Chardin. Varsinkin isä Pierre aikanaan hyvinkin kontroversiaali ajattelija, nykyisin jo melko ymmärretty. Vallesilla taas oli hieno mahdollisuus elää kristillisyyttä Intiassa.
Heidän rinnalla kulkivat tiiviisti ensyklikat ja kotiseurakunnan pyhien päivien juhlakulkueet ja novenat ja mitalit ja rukouskortit ja adoraatioillat. Myöhemmin olen tietysti Anthony de Melloni lukenut, hän ja Valleshan olivat hyviä ystäviä. Ja siitäkin vielä myöhemmin oli tutustuttava Thomas Mertoniin. Ymmärrän niin kovin kaikkia näitä hienoja katolilaisia ajattelijoita jotka ovat luoneet suhteita itään tavalla tai toisella, koska itse olen monin tavoin yhteyksissä sekä hindulaiseen että buddhalaiseen perinteeseen, ja sitten taas, ymmärrän kyllä eurooppalaisen perinteisen kristillisen kansanhurskauden arvon.
Siksi olenkin todella kiitollinen siitä että katolinen kirkko on niin kaikkea syleilevä spiritualiteettiensa kirjossa.
Niin, ongelmahan ei sinänsä ole se, että kaikkea on ja melkein mitä tahansa löytyy. Vaan se, että ihmiset eivät hyväksy toisiaan. Joissain paikoissa tuntuu että jäljellä ovat vain savuavat rauniot. Ja se, jos mikä on surullista. Se on tietenkin tärkeää jokaiselle millaisen katolisuuden vaikutuksessa on ollut. Mutta joskus olen itse ollut tilanteessa, jossa luulen kulkeneeni tasaista keskitietä mutta olenkin silti joidenkin mielestä patavanhoillinen ja kehityksen este. Ja minä kun luulin vain harjoittavani ihan perusasioita uskossani. Se on ollut yllättävää.
Mainitsemasi henkilöt ovat mielestäni suurelta osin nykyään vain kontemporaanisen teologian historiaa, mutta miksei teologit ja ehkä myös teologiasta kiinnostuneet muutkin heistä voisi olla innostuneita, niin miksei? Tietenkin täytyykin olla niin, mutta minä en ko. henkilöitä ymmärrä enkä tarvitse. Merton oli “muodissa” joitakin vuosikymmeniä sitten ihan tavistenkin joukoissa ja sain lahjaksi joitain hänen kirjojaan ja luinkin niitä, mutta en pitänyt niistä erityisemmin. Luin joskus 2000-luvun alussa Teilhard de Chardinia jonkin verran, syytä en muista, joihonkin silloisiin yliopisto-opintoihin varmaankin tarvitsin muutaman lauseen häneltä. Mitään en ymmärtänyt.
Minulla ei ole edelleenkään mitään käsitystä siitä, miten tarttua hänen ajatuksiinsa. Mutta näin on monien muidenkin kanssa. Siteerasin joskus kauan sitten häntä U&R:ssa, en muista miksi, silloin sinä et vielä ollut mukana näissä, se oli varmaankin ekalla Usko ja Rukous-foorumilla, siitä on aikaa jotain 10 vuotta. Ei varmasti ollut mitään tärkeää. Ja ehkä vähän negatiivisessakin mielessä hänet mainitsin. Mutta joku löytää jotain jostakin, ei siinä mitään.
Yksi katekumeeniaikani pappi sanoi minulle että kirkossa on paljon sellaista mitä yksittäinen kristitty ei ymmärrä, tarvitse tai jopa sellaista joka saa yksittäisen kristityn tuntemaan negatiivisia tuntemuksia kirkkoa kohtaan, mutta jossain on joku joka kuulee evankeliumin juuri sen pienen yksityiskohdan takia.
Jos kaikesta pitäisi luopua ja yksi asia jättää niin ainakin itse sanoisin että messu ja sakramentit jäävät, muu filosofointi ja teologisointi ja hurskaat tavatkin voivat mennä. Näinä aikoina jolloin pula papeista on tulemassa todelliseksi, tätäkin jään usein miettimään. Uskon että Jumala ohjaa meitä yhtä vahvana kuin aina, vaikka nykyisin tuntemamme liturginen elämä muuttuisi harvinaiseksi herkuksi. Mutta tästäkin saattaa saada kommentiksi monta näkemystä…
Ehtoollinen ei siis kuulu ei-katoliselle. Jos haluan siunauksen, niin mitä pitää tehdä? Laittaa oikea käsi vasemmalle olkapäälle? En nähnyt mitä se nainen teki siinä jonossa, mutta hän ei saanut/ottanut ehtoollista, mutta sai siunauksen.
Niin, nyt on tullut käytyä katolisessa messussa useammin kuin kerran. Luterilaisuuteen verrattuna katolinen on paljon sujuvampi, ilman paatoksellista virsien veisausta ja liturgista laulua. Tuo tosin varmasti riippuu papista. Luterilaisessa messussakin eräs pappi ei laulu niitä “liturgisia” osia, kuten “Herra olkoon teidän kanssanne”, vaan lausuu ne.
(Muoks:) Liturgista laulua tapaa katolisissa messuissa usein, mutta riippuu tosiaan sekä papista että messun “juhlallisuusasteesta”. Arjen iltamessut ja pienemmät pyhämessut osaavat olla hyvinkin yksinkertaisia (mielestäni usein kauniilla tavalla), mutta messut, jossa on enempi alttaripalvelijoita, pappeja (ehkä piispa), kuoro yms. sisältävät usein enemmän liturgisia juhlallisuuksia, lauluja, suitsutusta yms.
Eli seuraavassa messussa voin mennä jonoon ja toimia näin. Kiitos Nienna! Entä Ruotsissa tai keski-Euroopassa? Tai Roomassa?
Muokkaus: Meillä on “vain” katolinen kappeli, ei kirkko ja pieni seurakunta. Tampereen alainen. Ei kuoroa, yksi pappi ja paljon ulkomaalaisia. Kerrankin olen vähemmistössä omassa maassani
Ruotsissa varmaan toimii, ehkä Saksassakin, muualla ei välttämättä, riippuu paikasta ja papista.
Opettele sanomaan en ole katolilainen ja pyytämään siunaus aina sen maan kielellä missä olet.
Luterilaiset vanhempani reissasivat aikoinaan katolisessakin Euroopassa. Siellähän ei omia kirkkoja ollut mailla eikä halmeilla. Kävivät matkoillaan usein katolisissa messuista, ja osallistuivat kertomansa mukaan myös ehtoolliseen. Tuskinpa suurtakaan vääryyttä tapahtui…
Toisten kirkkokuntien ehtoolliskäytäntöjä olisi kyllä hyvä kunnioittaa. Minusta esimerkiksi ortodoksinen ehtoollinen on validi ja ortodoksiset palvelukset hienoja, mutta en voisi osallistua ortodoksiseen ehtoolliseen vaikka haluaisinkin, koska tällöin rikkoisin heitä vastaan, aiheuttaisin pahennusta ja tulisin (mielestäni) käyttäneeksi hyväksi sitä vieraanvaraisuutta, joka mahdollistaa ylipäätään läsnäoloni ortodoksisessa palveluksessa. Toisten kirkkojen arvostaminen ja niihin tutustuminen ovat ekumeenisen nykyaikamme hyviä hedelmiä, mutta ekumeniaan ja toisen arvostamiseen kuuluu myös se, että hyväksytään toisen asettamat rajat. Yksittäistapauksista voi toki aina puhua papin tai piispan kanssa, joille messussa käyvien sielunhoito lopulta kuuluu.
Yksittäistapauksia tosiaan Suomessakin on, jolloin esim. katolinen voi osallistua ortodoksiseen ehtoolliseen. Usein silloin katolinen asuu tosi kaukana omasta seurakunnastaan, mutta lähellä ortodoksista. Piispojen siunaus toki aina tarvitaan!
Niennan ja Krysostomoksen viesteihin. Helluntailaisena voisin vastatata ehtoolliskysymykseen näin. Mielestäni pitää kunnioittaa sen seurakunnan tapoja, jossa ollaan vieraana. Silloin kun oli luterilainen, en ottanut ehtoollista helluntaissa enkä vapaakirkossa. Tämä siis parikymmentä vuotta sitten. Nyt en halua ottaa “ehtoollista” helluntaissa, mutten voi ottaa sitä ortodoksessa enkä katolisessa messussa/liturgiassa, vaikka olenkin samaan mieltä molempien kanssa. Vain siksi, etten ole jäsen. Luterilaisessa messussa en ota enää ehtoollista, koska tiedän Lutherin kirjoitukset, joissa Luther väittää Herramme Jeesuksen langenneen haureuden syntiin kahdesti. Voi olla kova paikka luterilaisille myöntää tämä, mutta se vain on tosi asia.
Kysymys rosarystä. Mitä siihen kuuluu? Tiedän Kolme ensimmäistä, eli Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Apostolisen uskontunnustuksen ja Isä meidän rukouksen. Mutta mitä muuta siihen kuuluu?
Ruusukko siis? Täältä löytyy suomesta aiheesta lyhyesti sekä siihen kuuluvat rukoukset, myös tulostettavassa muodossa: https://katolinen.fi/pyha-ruusukko/
Perusruusukossa rukoillaan ruusukon aloittavien ja lopettavien rukousten lisäksi viisi dekadia eli kymmenikköä. Dekadi alkaa Isä meidän -rukouksella, jatkaa kymmenellä Terve Maria -rukouksella ja päättyy Kunnia Isälle (sekä usein Herra Jeesus/Fatiman rukous) -rukoukseen. Kunkin dekadin kohdalla voi mietiskellä tiettyä raamatunkohtaa päivästä riippuen – nämä on jaettu ns. iloisiin (maanantaisin ja lauantaisin), valoisiin (torstaisin), murheellisiin (tiistaisin ja perjantaisin) ja kunniakkaisiin (keskiviikkoisin ja sunnuntaisin) salaisuuksiin. Aluksi voi kuitenkin halutessaan hyvin totutella ruusukkorukouksen muotoon ja vasta sitten ottaa salaisuudet mukaan rukoukseen.
Itse olen kokenut ruusukon usein tosi rakentavaksi tavaksi rukoilla. Ruusukon rukoukset ovat yksinkertaisia ja painuvat nopeasti muistiin, jolloin ruusukkoa voi rukoilla melkeinpä missä ja milloin vain. Yksinkertaiset rukoussanat jättävät mielessä tilaa raamatunkohtien pohdinnalle, rukouspyynnöille ja kiitosaiheille, ja näiden valossa Isä Meidän ja Terve Maria -rukoukset tuntuvat toistuessaankin uudelta ja puhuttelevilta. Kaikki eivät päädy kokemaan ruusukkorukousta omakseen, mikä on totta kai ok sekin.
Jos kieli käy englannille, tuolla on havainnollinen esitys ruusukosta rukousnauhaan liittyen ja tuolla jopa suomeksi videoina rukoukset. Itse olen juuri ruusukkoa opiskelemassa.
Kysymys pukukoodista eli onko siinä mitään erikoisuuksia, jotka noviisin tulisi tietää?
Arkisissa vermeissä on porukkaa ollut niissä muutamassa arkimessussa, jossa olen ollut - itsekin “suoraan kadulta”. Voin kuvitella, että miehenä(kin) minun tulisi pukeutua arvokkaasti vähintään siinä tilaisuudessa, jossa minut joskus mahdollisesti kirkon jäseneksi otetaan, jos nyt sinne asti pääsen.
Arkimessuissa ollaan arkivaatteissa. Sunnuntaimessussa olisi syytä pyrkiä arvokkaaseen pukeutumiseen. Miehellä vähintään kauluspaita on paikallaan, pikkutakkia tai pukua käytetään myös.
Kirkkoonotto rinnastuu pukukoodissa luterilaiseen konfirmaatioon, jossa yleisesti ollaan puvussa. Poikkeuksia voi olla eri syistä, mutta tätä voi suositella.
Mutta joku löytää jotain jostakin, ei siinä mitään.
