Annatko esimerkin siitä, millaista tämä musiikki on, kiitti.
Moderaattorin huomio: keskustelu jaettu omaan ketjuunsa aiemmasta ketjusta. Tässä ketjussa on tarkoitus keskustella musiikin asemasta ja vaikutuksesta liturgiassa ja hengellisessä elämässä.
Jotain tämän tapaista. Sinänsä hyvä ja jykevä virsi väännetään mahdollisimman vetistelevään muotoon. Oikein yritetään pusertaa kuulijoista liikutuksen kyyneliä esille.
En ihmettele, että tuo saa sinut itkemään. Ja olen samaa mieltä siitä, ettei tuo sovi liturgiaan tai mihinkään muuhunkaan, mutta pidän tätä kuitenkin täysin makuasiana.
Itseäni ei muuten kirkossa muistaakseni koskaan ole mikään musiikki itkettänyt, mutta raamatunluvun ja synnintunnustuksen kohdalla olen useinkin epäonnistunut kyynelten pidättämisessä. Nykyisin tosin harvemmin.
Sentimentaalisen liikutuksen kyyneleet eivät ole sama asia kuin hurskaan liikutuksen kyyneleet, joita voi syntyä, kun ihminen ajattelee jumalallisia totuuksia ja ihmeitä. Liturgisen musiikin tarkoitus on johdattaa ihmisten ajatukset väkeviin jumalallisiin totuuksiin, eikä pitäytyä aistimellisessa nostalgiassa ja melankoliassa. Kun kysymys asetellaan näin, ollaan ylitetty musiikki pelkkänä makuasiana.
@timo_k Esimerkkisi sentimentaalisuudesta (Jeesus, sä ainoa) on mielenkiintoinen.
Ensinnäkään tuo ei ole “jykevä virsi” alunperinkään, vaan edustaa nykyisen virsikirjamme (1986) siipeä “hengelliset laulut”. Tuo suunta koraaleista lauluihin ja gospelmusiikkiin päin tulee vahvistumaan, kun 1. adventtina otetaan käyttöön lisävihkovirret, joista aikanaan osa “virallistetaan” virsiksemme. On ylipäätään semanttinen kysymys, mikä on (nykyään) “virsi”.
Kyseistä laulua lienee alunperinkin laulettu kevyellä otteella, koska siinä on kansanlaulumainen sävy. Norjastahan tuo laulu on, ja taustatiedot täällä http://evl.fi/Virsikirja.nsf/63fe9e50813fe1d6c2256e570039fa80/b44bb2e36d160f98c2256ff100379a18?OpenDocument
Itseäni tuon näytteen kuuntelu ei itketä, mutta pari asiaa ärsyttää kovasti: 1) epämusikaalinen rytminkäsittely ja 2) laulutapa. Rubato sopii tyyliin, mutta se ei tarkoita kaavamaista ylimääräisten taukojen lisäämistä. Laulaa voisi myös suomeksi ja pingoittamatta, vaikka tyyli olisikin ei-klassinen. Kaikki eivät ole kuin Jukka Leppilampi, jonka ei tarvitse kuin huokaista tai “raapaista” äänellään mikkiä saadakseen aikaan jonkin merkittävän ilmaisun… Mutta hänetkin on luultavasti kuultava ja nähtävä livenä, jotta ymmärtäisi missä mennään.
Tunnistan silti sen pyrkimyksen, mikä monilla hengellisen musiikin tekijöillä on. Vaikuttaa liikutusta ja juurikin nostalgisia tiloja. Itsekin lienen syyllistynyt liikuttamiseen, mutta mielestäni pyrkinyt kyllä olemaan uskollinen esitettävän musiikin alkuperäiselle tavoitteelle. Useimmiten valinta kohdistuu tekstin hyvyyteen, ja nimenomaan sen rohkaisevuuteen tai Jumalan kunnian esilletuomiseen.
Musiikillinen kirjo meillä luterilaisilla on kyllä valtava. Se, mikä vaikuttaa liikuttavasti ja koskettavasti, on hirmuisesti oppimiskysymys. Esim. barokkimusiikin suurimpia periaatteita on juuri liikuttaminen ja vaikuttaminen tunteisiin (affektit!). Vaikkapa Bach oli matemaattisen tarkka, mutta samalla äärimmäisiin tunnetiloihin ja tekstin musiikillisiin eläväksitekemisiin pystynyt ihminen, todennäköisesti varsin vahvasti itsekin asioita tunteillaan elävä kanttori…
Jumalanpalvelusmusiikki on mielestäni vapaa olemaan tyylikausista riippumatonta. Tärkeintä on että se tukee käytettyjä tekstejä, eli on sopusoinnussa luetun ja saarnatun kanssa. Se antaa tilaa rukoukselle ja nostaa ylistämään. Se ei tuo esiin liiaksi ihmisiä, jotka esiintyvät tai säestävät, mutta ei välttämättä jätä leivisköjä käyttämättäkään. Jumalan kunniaksi on perinteisesti meillä pyritty tuomaan parasta, ei rutiinia tai väärässä vaatimattomuudessa tehtyä “arkitavaraa”.
Selitätkö yleismaailmallisen pätevästi ja lainkaan makuasioihin vetoamatta, millainen musiikki johdattaa ihmisten ajatukset jumalallisiin totuuksiin, ja millä tavalla (mekanismilla) se sen tekee?
Niin, tässähän se pointti tietysti on edelleen.
Mitä on musiikki, joka ei ole “aistimellista”??
Tuntuu, että tuollainen ilmaus ei ymmärrä ollenkaan mitä musiikki on ihmiselle, ja toisekseen se vähättelee Luojan luomistyötä.
Kukahan senkin erottelee, mikä osa omassa liikutuksessani on nostalgialla ym. tunteilla, mikä Jumalan Hengellä? Nykyisin tuollainen koskettavuus tapahtuu minulle yleensä seurakunnan väkevän veisuun tai yhteislaulun aikana.
Joo, ja laulujen osalta pitäisi kai vielä osata erotella sekin, mikä osuus liikutuksesta on laulun sanojen ja mikä itse musiikin aikaansaamaa.
En selitä, mutta olen aloittanut kysymyksenasettelun hahmottelun, ja asiaan liittyvän kirjan pitäisi olla valmis viimeistään 20 vuoden kuluttua. Ensin on kuitenkin todettava, että vaikuttaa siltä, että asian tarkastelu makukysymyksenä on lähestymistä väärästä näkökulmasta; tai siis sikäli kuin maku liittyy siihen erityisesti mitä pitää nautinnollisena hyvänä, nimittäin jotain musiikkia voi pitää nautinnollisena hyvänä, mutta silti todeta, että on oivallisempaa musiikkia tähän käsittelemäämme tarkoitukseen – näin esim. jos verrataan 1700-luvun kirkkomusiikkia 1100-luvun kirkkomusiikkiin. Mekanismi on inhimillinen semioosi. Osittain tietenkin kulttuurinen (siis opittu asia ja järkeilty), mutta osittain myös luonnollinen ja siis ehkä jopa lajiyhteinen. Hyvin on huomautettu, että asiaan vaikuttavat myös sanat, ja totta onkin, että hyvät ja viisaat sanat voivat pelastaa melodian, joka vähemmän oivallisissa sanoissa näyttäytyisi sentimentaalisena ja toisaalta huonot sanat (ääriesimerkki parodia) voivat pilata sinänsä oivallisen melodian ja myös esityksen… Nyt täytyy mennä.
Itse ajattelin lähteä vähän vaatimattomammin liikkeelle harkitsemalla aihetta käsittelevän foorumiketjun perustamista kenties jopa näköpiirissä olevan tulevaisuuden aikana.
Ymmärrän pointin, enkä itse voi sietää esim. helluntailaisia renkutuksia. Liturgiseen käyttöön vain liturgiasta musiikkia, kiitos. Kuitenkin olen sitä mieltä, että jokainen liikuttuu milloin minkäkinlaisesta musiikista, tilanteellakin on suuri vaikutus. Itse esim. liikutun kyyneliin vaikkapa passioista ja körttivirsistä, mutta usein myös ortodoksisesta liturgisesta kirkkomusiikista.
Voi asiaa noinkin lähestyä.
Näin on todistettu, että ortodoksinen kirkkolaulukin on jollekin sentimentaalista ja itkettävää, eikä välttämättä siis toteuta sille tässä annettua tehtävää:
Musiikki on muuten aika vaarallinen asia, oikeasti. Pois kyyneleet ja tunteet, olkaamme järkähtämättömiä ja kieltäkäämme koko musiikki!
Tässä ilmeisessä läpässä on totta enemmän kuin toinen puoli. Minä rakastan kirkkomme hiljaisia messuja, joissa ei värssyjä veisata eikä kuulla juuri muitakaan ääniä papin ajoittaisen mutinan ja pari kertaa kilahtavan sistrumin lisäksi. Ei näihin messuihin tosin novus ordon vallitessa kovin usein törmää. Valitettavasti.
Läppää tietenkin, vaikka kyllä minä ymmärrän, että teillä ja ortodokseilla on ihan mietittyjä ja koeteltuja nämä musiikkiasiat.
Tulipahan nyt taas provosointiin lähdettyä mukaan…
Mutta yritin myös tuossa vielä osoittaa oman näkemykseni logiikan. En oikeasti ymmärrä, miten “itkettävyys” nousee kriteeriksi, ja miten ihmisten erilaiset kokemusmaailmat voitaisiin timo k:n tavoin yhtenäistää tuolla tavalla.
Tätähän voisi jatkaa ja laajentaa paljonkin. Esim. sinun rakkautesi hiljaisesti kilahtelevia messuja kohtaan voidaan yhtä hyvin tulkita epäilyttäväksi sentimentaalisuudeksi. Joku voi kysyä, että rakastatko enemmän tiettyä tunnelmaa kuin jumalallisia totuuksia.
Tällaista siitä tulee, kun lähdetään yleistämään omia kokemuksia.
On tuossa sellainen pointti, että laskelmoitu sentimentaalisuus (kirkkomusiikissa, mutta laajemmin yleensäkin taiteessa) on usein pelkästään yrjöttävää. Aitous sen sijaan puhuttelee syvästi. Myönnän, että minulle musiikki on tärkeä juttu, myös kirkonmenoissa.
Myönnän avoimesti, että ainakin toisinaan minä rakennun paremmin aistivaikutelmiltaan riisutummassa messussa, jollainen mm. vanhamuotoinen hiljainen messu on. Joku toinen rakentuu sitten muulla tavoin.
Periaatteessa totta, mutta käytännössä on vaikeaa tutkia aitouden määrää. Voisin siitä kirjoittaa enemmänkin, mutta tämä OT on jo muutenkin paisunut pullan lailla.
Ja mitä on “sentimentaalisuus” syönyt? Käytämme nyt sanaa, ja lienemme suurinpiirtein samaa mieltä että se on jotakin epäaitoa tunteilua. Mutta kriteeriksi nostettu “itkettävyys” on jo vienyt meidät näkemään kuinka mahdotonta on irrottaa musiikkia ja tunteita - ja uskontoa, mikäli siihen sallitaan musiikin liittyä.
Rakentuminen onkin hyvä sana. Olen miettinyt usein sitäkin, mikä uskonnollisen tilaisuuden hyvyyden tai huonouden mitta oikein on. Luterilaisina olemme tottuneet esim. kehumaan saarnaa - tai moittimaan. Kehuihin liittyy joko oikean opin tunnistaminen, liikuttuminen (!) tai jokin muu positiivinen kokemus. Mutta entä jos “hyvää” olisikin se joka tuntuu pahalta?
Tämä OT saisi minun osaltani päättyä, tai siirretäänkö taas oikeaan ketjuun…
Vanha keskustelu tämä toki on. Augustinus tutki musiikkia, mutta pelkäsi liian kauniin laulun erottavan Jumalasta ja vievän syntiin. Luther näki tämän asian toisin. Kaikki Jumalan lahjat ovat hyviä, ja musiikki niistä suurimpia. Musiikin lahjan käyttöönottoon piti satsata kunnolla, ja se koski niin kirkkomusiikkia kuin musiikkia yleensäkin.
Päinvastoin kuin kalvinistien riisuttu (tai kokonaan jumalanpalveluksesta poistettu!) musiikki, luterilainen musiikki on pyrkinyt olemaan Jumalan palvelija. Musiikki ei siis ole täysin autonomista materiaa, jota ei saisi valjastaa palvelemaan mitään. (Kalvinistitkin luopuivat jyrkimmästä kannastaan myöhemmin.)
Asia liittyy ristin teologiaankin. Jumala on läsnä materiassa. Kuten kalvinistit eivät voineet uskoa että leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri, ei myöskään maallinen ja “Jumalan kanssa kilpaileva” ilmiö, musiikki voi olla varauksetta Jumalan palvelija. Luterilaisille on ollut tärkeää, että musiikki ja taide muutenkin saadaan hyvällä omallatunnolla ottaa käyttöön ja rakastaa sekä ylistää sillä tavoin näiden lahjojen antajaa.
…
No, ketjun aiheeseen liittyen: En halua erota luterilaisesta kirkosta musiikin vuoksi. Pikemminkin päinvastoin. 